Browsing by Subject "kirkkohistoria"

Suomalaisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen näkemykset ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä riippuen ajan yhteiskunnallispoliittisesta tilanteesta ja perhe- ja seksuaalikasvatusta tukeneista instansseista. Tässä tutkielmassa päätavoitteenani on selvittää, millä tavalla pappina ja psykiatrina toiminut Asser Stenbäck on vaikuttanut suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen muotoutumiseen Suomessa vuosina 1948–1964. Tutkimuksessani tarkastelen erityisesti millaiset olivat Stenbäckin kristillis-moraaliset arvot, mitä kanavia käyttäen hän niiden hyväksi vaikutti, miten hän niissä vaikutti, mihin kohderyhmiin hänen toimintansa oli suunnattu ja mikä merkitys hänen toiminnallaan oli seksuaalieettiseen opetukseen yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä. Lisäksi kiinnitän huomiota Stenbäckin toiminnan vastaanottoon ja vaikutuspiiriin sikäli, kun niitä ilmenee lähteissä. Tarkastelen Stenbäckin toimintaa sekä yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa yhteyksissä ja kristillisen kasvatuksen edistäjänä. Tällöin huomioni keskittyy erityisesti niihin yhteisöihin ja toimikuntiin, joissa Stenbäck vaikutti tutkimusajanjaksollani aktiivisena toimijana sekä Stenbäckin kirjalliseen tuotantoon. Tutkimukseni kannalta olennaiseksi instanssiksi nousee Kirkon perheasiain toimikunta, jossa Stenbäck oli pitkäaikaisena jäsenenä 1956–1970. Niin ikään merkitykselliseksi muodostuu opetusministeriön vuonna 1948 asettama sukupuoli- ja siveellisyyskasvatuksen keskustoimikunta, jossa Stenbäck oli mukana sekä heidän laatimansa perhe- ja seksuaalikasvatuksellinen julkaisunsa Perhekasvatusta tehostamaan. Esitelmiä nuorisolle sukupuolikysymyksestä. Kyseisestä vuodesta lähtien hän ei näin ollen enää ollut paikallinen toimija, vaan julkinen seksuaalipoliittinen vaikuttaja. Stenbäckin kirjallisesta tuotannosta erityisasemaan kohoaa Asser Stenbäckin ja Lauri Pautolan vuonna 1952 julkaisema Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus, joka on toiminut vuosikymmenien ajan perhekasvatuksellisena ohjenuorana sekä suomalaisessa koulumaailmassa että suomalaisessa psykiatriassa. Käytän tutkielmani päälähteenä edellä mainitsemieni lisäksi vuonna 1953 julkaistu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mietintö Kirkko ja perhekasvatus. Mietintö perhekasvatuksen tehostamisesta kirkon työssä, jota Stenbäck oli laatimassa. Lisäksi käytän lähteinä Kirkkohallituksen Kirkon perheasiain toimikunnan arkiston tutkimusajanjaksoni mukaisia perheasioita käsitteleviä pöytäkirjoja, toimintakertomuksia, lausuntoja ja ohjesääntöjä sekä toimikunnan historiaa käsittelevää aineistoa. Tutkielmani pääasiallinen kirjallisuus muodostuu perhe- ja seksuaalikasvatusta sekä kirkon seksuaalieettisiä linjauksia ja sodan jälkeistä yhteiskuntapolitiikkaa kartoittavista teoksista. Tutkimustulosteni valossa Asser Stenbäck on osoittautunut merkittäväksi kirkolliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi suomalaisen kristillisen perhe- ja seksuaalikasvatuksen kentällä. Hän teki arvokasta työtä niin nuorten, kasvattajien, avioongelmaisten kuin perheneuvontaan erikoistuneiden työntekijöidenkin auttamiseksi. Yhteiskunnallisella tasolla Stenbäck osallistui opetusministeriön sukupuoli- ja siveellisyyskasvatukselliseen ohjelmaan osallistumalla keskustoimikunnan työhön ja perhe- ja seksuaalikasvatuksellisten julkaisujen laatimiseen. Toimessaan Kirkon perheasiain toimikunnassa Stenbäck osallistui aktiivisesti papin ja psykiatrin roolissa niin kirkon perhekasvatusta koskevaan päätöksentekoon kuin kirkollisen perhekasvatustyön kehittämiseenkin. Hän edisti perhekasvatuksellista opetusta yliopistossa papeiksi aikoville, perhekasvatusopetusta rippikouluikäisille ja avioliittoon aikoville, tehosti neuvontatoimintaa avioliitossaan vaikeuksiin joutuneille sekä laajensi perhekasvatustyötä erilaisiin kouluihin, nuorisojärjestöihin ja armeijaan ulottuviksi. Stenbäckin erityisansiona pidetään hänen toimintaansa ruotsinkielisen perheneuvontatyön hyväksi. Stenbäck toimi neljäntoista vuoden ajan ruotsinkielisen avioliittotoiminnan kehittäjänä ja sekä Helsingin ruotsinkielisen avioliittoneuvonnan johtajana että neuvonnan vastaavana psykiatrina. Stenbäckin esityksissä painottuivat yksiavioinen avioliitto ainoana seksielämän muotona ja lapsen paikkana, miehen ja naisen vastuualueita avioliitossa, pidättyväisyyden merkitys, irtosuhteiden vaarallisuus, kodin ja vanhempien rooli lapsen normaalin kehityksen saavuttamisessa sekä itsetyydytys ja homoseksuaalisuus harhautuneiden sukupuoliviettien muotoina. Stenbäck noudatti esitelmissään luterilaisen kirkon kristillistä moraalikäsitystä ja seksuaalieettisiä näkemyksiä, ja hänen perhe- ja seksuaalikasvatuksensa oli pääsääntöisesti Lutherin ja Freudin oppien mukaista. Painotus kuitenkin vaihteli riippuen siitä, esiintyikö hän papin vai psykiatrin roolissa.

Sarjakuvataiteilija ja sarjakuvateollisuuden grand old man Will Eisner (1917-2005) paini suurimman osan urastaan sarjakuvan vakavastiotettavuuden kanssa. Sarjakuvaromaaneissaan hän paini teki erilaisia tyylikokeiluja, ja ainakin hänen itse käsikirjoittamansa sarjakuvaromaanit painivat pääasiassa traagisten kohtaloiden kanssa. Eisnerin Sarjakuvaromaanien aihekavalkaadi sisältää kuitenkin runsaasti ajankuvaa, ehkä eniten siitä ajasta jona hän kasvoi aikuiseksi. Suuren kaupungin elämä, lama-aika, kommunismi, köyhyys, toimeentulo, maahanmuuttaja-aallot, etninen sulatusuuni, perheen merkitys, rakkaus, Jumala ja erityisesti elämän nurja puoli sekä tästä riippumaton elämänvoima, joka saa ihmiset jatkamaan. Tutkielmani ensimmäisessä osassa selvitän miten Eisner ankkuroi historian kuvauksen lama-aikaan sijoittuvassa sarjakuvaromaanissaan A Life Force (1988). Tutkielmani toinen osuus tarkastelee Eisnerin sarjakuvaromaanivaiheen teosten suurten kysymysten käsittelyä, kuten elämän tarkoitusta, rakkautta, uskontoa ja jumalaa. Tutkimustulokset näyttävät että Eisner oli historiakuvauksen suhteen laaja-alainen ja tarkka tehdessään lukijalle tutuksi lama-ajan kurjuuden ja mentaliteetin, ja samalla kertoo tarinan pienistä ihmeistä ja pohdinnoista elämästä. Suurten kysymysten käsittelyssä Eisnerin lopputulemat tai oivallukset eivät ole kovin syvällisiä, hänen tuntemuksensa eksistenssistä ja filosofiasta eivät ole kovin syvät, ja draama josta suuret pohdinnat kumpuavat rakentuvat hieman kömpelösti.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.

Tutkielma tarkastelee Pieter Bruegelin (1925/30–1569) öljyvärimaalausta Paavalin kääntymys (1567). Bruegelin Paavalin kääntymys mainitaan taidehistoriallisessa kirjallisuudessa usein, mutta teoksesta ei ole kirjoitettu syvällistä analyysiä. Aiemmassa tutkimuksessa Bruegelin Paavalin kääntymys -teosta on pidetty lähinnä maisemamaalauksena tai syntyajankohdan poliittisiin asetelmiin viittaavana teoksena. Maalauksen teemana on ihminen käännekohdan äärellä. Bruegelin maalaama Paavali makaa maassa, sillä jumalallinen totuuden välähdys on sokaissut hänet. Paavali joutuu katsomaan sisimpäänsä. Kristittyjä surmanneesta sotilaasta syntyy uusi ihminen, joka julistaa rauhaa. Tutkielma hyödyntää teologian, taidehistorian, taloushistorian, uskontotieteen, filosofian, estetiikan sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen tieteenalojen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi. Teos on aikakautensa kontekstin tuote, sen kuvajainen, ja samanaikaisesti se on rakentanut – ja rakentaa yhä – aikakauttaan koskevia käsityksiä itsekin. Tutkielma hyödyntää Erwin Panofskyn, Roland Barthesin ja Hans Beltingin kuva-analyysimenetelmiä. Tutkielma esittelee tekijän kehittämän hyppää kuvaan -metodin. Metodia hyödyntävä katsoja pyrkii samastumaan maalauksen tunnelmaan, siinä oleviin henkilöihin ja heidän toimiinsa. Kuvan tarkasteleminen sisältä päin mahdollistaa yksityiskohtien ja viestien havaitsemisen. Tausta tälle metodille syntyi tutkielman tekijän toimiessa vuosikymmenten ajan valokuvaajan ammatissa. Ihmisten kuvaaminen edellytti kohteen ehdoilla elämistä, samastumista. Metodin teoreettinen pohja on peräisin John Szarkowskilta, Robert Capalta, Dorothea Langelta ja Henri Cartier-Bressonilta. Cartier-Bresson tunnetaan ratkaisevan hetken käsitteestään. Bruegelin teos kuvaa ratkaisevaa hetkeä, Paavalin kääntymystä. Hyppää kuvaan -metodi sopii Bruegelin teokseen erityisen hyvin, koska teos näyttää dokumentaariselta ja valokuvamaiselta. Hyppää kuvan -metodin avulla tutkielman tekijä oivalsi Bruegelin teoksen sisältämän kuvitteellisen äänimaailman. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että teos on täynnä viittauksia teologiaan ja Raamatun teksteihin. Kuvassa on tekijän tulkinnan mukaan esimerkiksi pyhä perhe, ja Paavalin kääntymys on puettu kertomuksen muotoon. Teoksessa tapahtuu samaan aikaan monta asiaa eri aikatasoilla. Kolmas tutkielman keskeinen löytö on se, että teoksessa on mukana arkkienkeli Mikaelin katse. Tutkielmassa käytetään ilmaperspektiivistä nimitystä Mikaelin perspektiivi. Tämä termi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi kontekstia, jossa teos valmistui. Neljäntenä huomiona tutkielma esittää hypoteesin, jonka mukaan maalausta on mahdollisesti muunneltu jälkikäteen, kuten Bruegelin Betlehemin lastenteurastus -maalaustakin on muuteltu. Bruegelin aikana maalausten rinnalla syntyi muitakin artefakteja, kuten kullasta tehtyjä esineitä. Patsaat, kangastyöt, vaatteet, kengät, hevosvälineet, koko aikakausi oli yhtä loputonta käsityötä. Bruegelin teos toimii edelleen alkuperäisessä tehtävässään uskoa ilmaisevana artefaktina ja 1500-luvun lopun alankomaisen maalaustaiteen dokumenttina.

Pro gradussani tarkastelen herännäispappi Elias Simojoen (vuoteen 1926 Simelius, 1899–1940) poliittisluontoista raamatunkäyttöä vuosina 1922–1940. Simojoki oli paitsi körttiläinen kirkonmies myös äärioikeistolainen aktivisti, joka oli vuonna 1922 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa (AKS) Suur-Suomi-ideologian ja heimoaatteen kattojärjestöksi. Vuosina 1933–1939 hän vaikutti Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana sekä nuorisojohtajana puolueen alaisissa Sinimusta- ja Mustapaita-järjestöissä. Tutkielmassani teen selkoa siihen, kuinka Elias Simojoki tulkitsi ja hyödynsi Raamatun kertomussisältöä poliittisluontoisissa puheissaan ja kirjoituksissaan. Tarkoitukseni on selvittää, mihin tulkinnallisiin suuntiin Raamattu taipui Simojoen käsittelyssä ja millaisia muutoksia hänen käsityksissään tapahtui tutkimusajanjakson vaihtelevissa asiayhteyksissä. Tutkielmani lähdeaineistona käytän Elias Simojoen vuosina 1922–1940 laatimia poliittisluontoisia puheita sekä lehtikirjoituksia ja muita julkisia kannanottoja. Vilho Helasen toimittama Palava pensas -niminen kokoelma Simojoen puheista on keskeinen teos osana tutkielmani lähteistöä. Palavan pensaan ohella hyödynnän pro gradussani Simojoen julkisia kirjoituksia vuosilta 1922–1940. Tutkimukseni kannalta keskiössä ovat Akateemisen Karjala-Seuran äänenkannattaja Suomen Heimo, Sinimusta-järjestön Sinimusta-lehti sekä Mustapaitojen Luo lippujen! -järjestöjulkaisu. Lisäksi viittaan pääasiassa AKS:n toimesta julkaistuun muuhun lähdeaineistoon, jossa Simojoen ääni tulee kuuluville poliittisluontoisen raamatunkäytön merkeissä. Elias Simojoki hyödynsi poliittisluontoisessa raamatunkäytössään tasapuolisesti sekä Vanhaa että Uutta testamenttia. Paavalin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen muotoilua heijasteleva rakkauskäsitys oli vallitsevasti esillä hänen julistuksessaan etenkin tarkastelujakson alusta 1930-luvun taitteeseen. Simojoen dualistisessa maailmanselityksessä sinivalkoinen isänmaanrakkaus sai vastinparikseen mustanpuhuvan ryssävihan, joka täydensi kokonaisuuden. Suomi näyttäytyi Simojoelle Jesajan kirjaa heijastelevana Herran pohjoisena viinitarhana ja Jumalan uusina valittuina. Suomensukuisten kansojen verinen tuska itärajan takana kytki niiden kohtalon kärsivään Kristukseen. Neuvostoliitto taas näyttäytyi Simojoelle suoranaisena helvetin esikartanona maan päällä johtajanaan Jumalan vihan ruoska Josif Stalin. Henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen elämän suhdannemuutoksilla oli vaikutusta Simojoen poliittisluontoisen raamatunkäytön vaihteluun tarkasteltavalla ajanjaksolla. Lisäksi hänen jo lapsuudessaan omaksuma dualistinen maailmankuvansa sekä kokemuksensa sodasta vaikuttivat hänen tapaansa tarkastella ympärillään olevia pelastus- ja maailmanhistoriallisia ilmiöitä.

Tutkielma käsittelee talvisodan aikaisten sankarihautajais- ja muistopuheiden raamatullisuutta sekä sananjulistuksesta käytyä teologista keskustelua vuosina 1939–1941. Tutkielmassa tarkastellaan reseptio- ja vaikutushistorian menetelmin sitä, miten talvisodan aikaisissa sankarihautajais- ja muistopuheissa tulkittiin, välitettiin ja käytettiin Raamattua. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan perinteisin historiantutkimuksen menetelmin sitä, minkälaista keskustelua sankarihautajaispuheista, sananjulistuksesta sekä sielunhoidosta käytiin teologien ja papiston keskuudessa välirauhan aikana. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on teologisen tulkinnan ja oppineisuuden historia. Talvisodan historiasta on kirjoitettu paljon, mutta sodan tarkastelu papiston näkökulmasta on jäänyt vähäiselle huomiolle. Tutkielmassa hyödynnetään lähteenä talvisodan aikaista homileettista aineistoa, eli sankarihautajais- ja muistopuheita. Lisäksi lähteenä käytetään Raamattua, lehtimateriaalia, Tampereen yleisen ja yksityisen pappeinkokouksen arkistomateriaaleja, aikaan liittyvää homiletiikan tutkimusta sekä muita tulkinnan apuvälineitä, kuten kirkkokäsikirjaa. Tutkielma osoittaa, että raamatunjakeista saatettiin jättää jotain pois, silloin kun ne eivät palvelleet sielunhoidollisia tavoitteita ja lohduttamista. Raamatun kertomuksia voitiin myös ylittää, jättää ne avoimeksi tai luoda tilanteeseen soveltuvaa teologista tulkintaa sekä välittää ihanteita ja esikuvia. Tutkielma osoittaa myös, ettei sananjulistuksesta ja sielunhoidosta vallinnut papiston kesken yksimielisyyttä. Oikean tulkinnan sekä lohduttamisen välillä nähtiin ristiriitaisuuksia. Myös sodan uskonnollisista vaikutuksista esitettiin eriäviä näkemyksiä.

Kirkkohistorian maisterintutkielmassani ”Thus I see that it is the Savior’s will, that we should go. 1700-luvun Pohjois-Amerikan Betlehemin herrnhutilaiset autobiografiat sekä niiden merkitys yksilölle ja yhteisölle” tutkin yhdeksää herrnhutilaisuuden hengellistä autobiografiaa, jotka ovat peräisin Betlehemin kaupungista Pennsylvaniasta. Ne ovat juurensa aina hussilaisuudesta ja Hallen pietismistä tähän päivään asti ylettävän herrnhutilaisen veljesyhteisön perintöä ja kuuluvat vuosien 2000-2009 Betlehem Digital History Project -projektiin. 1700-luvulle ajoittuvaan lähdeaineistoon olen koonnut yhdeksän hyvin erilaista liikkeeseen kuulunutta henkilöä ja persoonaa. Heihin kuuluvat David Nitschmann, yksi Betlehemin kaupungin perustajista, George Neisser, sen ensimmäinen koulumestari, Susanne Zeisberger, lähetystyöntekijän vaimo sekä Peter Rose, muun muassa joen tullimiehenä toiminut. Näiden neljän lisäksi tutkin kahta aiemmista poikkeavaa kertomusta. Ne kuuluvat Magdalene nimiselle mustalle orjalle, sekä Delaweren intiaaneista veljesseurakuntaan kääntyneelle intiaanimiehelle, Michaelille. Lisäksi olen tarpeen vaatiessa ottanut esimerkkejä kolmesta aikaisemmassa kandidaatin tutkielmassani käsitellystä henkilöstä. Heitä ovat lähetystyöntekijä Johann Böhner, naimaton sisar Elizabeth Lewis sekä käsityöläinen Francis Thomas. Kaikkien tutkittavien henkilöiden elämäntarinat ovat enemmän tai vähemmän kytköksissä Betlehemin kaupunkiin ja sen herrnhutilaiseen yhteisöön. Suurin osa autobiografioiden henkilöistä on siellä myös kuollut ja hänen autobiografiansa on jäänyt säilytettäväksi Betlehemiin. Tutkin autobiografioita tekstilajina niihin perehtyneen Günter Nigglin muodostaman jaottelun pohjalta. Sen lisäksi etsin niiden merkitystä yksilölle ja yhteisölle lebenslaufien asiantuntijan Christine Lostin viisijaon perusteella. Tutkimuksen tuloksena oli kuva hengellisten autobiografioiden aivan keskeisestä roolista veljesyhteisölle sekä siihen kuuluville yksilöille. Ne olivat erityisen tärkeässä osassa luomassa vahvaa yhteisöllisyyttä, luottamusta, avoimuutta ja rakkautta sen jäseniä ja myös ulkopuolisia kohtaan. Erityisesti niissä näkyy arjen tavallisten ihmisten työ, yksittäisten ihmisten itsetutkiskelu, sekä veljesseurakunnan herkeämätön halu viedä sanoma Kristuksesta koko maailmaan, myös Amerikan mantereelle. Vahvana näkyy myös kertomusten henkilöiden vankkumaton luottamus Vapahtajaansa. Autobiografioissa tämä näkyy niiden henkilöiden oman sieluntilan tutkiskelussa sekä hitaassa kasvamisessa kohti yhteisöä ja arkista työntekoa sen parissa. Yksilö ja yhteisö eivät kuitenkaan koskaan eroa kauas toisistaan, vaan veljesseurakunta on turvallisena pohjana jokaisen yksilön elämäntarinassa.

Tutkimuksen kohteena on neljän 1800-luvulla julkaistun postillan ensimmäisen vuosikerran vammaisuutta käsittelevät saarnat. Tutkimuksen kohteena olevat postillat ovat Anders Björkqvistin Uskon harjoitus autuuteen vuodelta 1801, Aron Gustaf Borgin Postilla vuodelta 1859, Johan Fredrik Berghin Postilla vuodelta 1875 ja Pietari Kurvisen Herran kansan pyhä lepo vuodelta 1890. Postilloista Pietari Kurvisen ja Aron Gustaf Borgin postillat ovat niin sanottuja lastenpostilloja, joiden käyttötarkoitus on ollut lasten opetustyössä. Tutkimuksessa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen näistä koskee postillojen kirjoittajien suhtautumista vammaisuuteen. Toinen kysymys liittyy siihen, onko aikakauden yleisen vammaisuusnäkemyksen ja postilloissa esiintyvän vammaisuusnäkemyksen välillä eroja tai yhtäläisyyksiä. Kolmas ja viimeinen kysymys koskee sitä, onko kahden tutkimuksen kohteena olevan lastenpostillan ja kahden muun postillan vammaisuusnäkemyksissä eroja vammaisuuskuvassa tai siinä, miten aihetta lähestytään. Tutkimuksessa käytetty metodi on yhdistelmä käsitehistoriallista lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Käsitehistoriallisessa lähestymistavassa pyritään tutkimaan ja käyttämään niitä käsitteitä, jotka olivat käytössä tutkittavana ajankohtana. Sisällönanalyysissä puolestaan pyritään analysoimaan tutkimuksen kohteena olevia aineistoja ja muodostaamaan niiden perusteella johtopäätöksiä. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että vammaisuus esiintyy postilloissa pääasiassa negatiivisena asiana. Vammaisuus esiintyy lisäksi useimmissa tutkituissa saarnoissa metaforisena tehokeinona, jolloin vammaisuutta käytetään opettamaan yleisöä jostain asiasta, kuten esimerkiksi Jeesuksen jumaluudesta tai ihmiskunnan synnistä. Yleisesti ottaen postilloissa esiintyän vammaisuuskuvan voidaan sanoa noudattava 1800-luvulla vallinnutta yleistä vammaisuuskuvaa. Kielellisen analyysin perusteella niin postillojen kirjoittajien kuin lasten- ja muiden postillojen välillä ei voida todeta olevan eroa.