Browsing by Subject "kolonialismi"

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin löytöretkien kuvauksia kolmessa 1950-luvulla julkaistussa lukion historian oppikirjassa sekä kolmessa vuonna 2016 julkaistussa lukion historian HI1-kurssia varten julkaistussa oppikirjassa. Tutkielmassa vertailen myös näiden eri ajankohtina julkaistujen oppikirjojen kuvauksia löytöretkistä. Tutkielmassa vastaan siihen, mistä näkökulmista oppikirjat löytöretkiä tarkastelevat, miten nämä näkökulmat mahdollisesti eroavat oppikirjojen ja vuosikymmenten välillä sekä millaista kuvaa oppikirjat rakentavat Euroopan ja muiden alueiden rooleista löytöretkien historiassa. Näiden kysymysten kautta tutkin, miten moniperspektiivisesti löytöretkiä käsitellään lukion historian oppikirjoissa. Keskityn tutkielmassa erityisesti tarkastelemaan oppikirjojen kuvauksia löytöretkien syistä sekä edellytyksistä, varsinaisista matkoista ja löytöretkeilijöistä sekä löytöretkien seurauksista. Tutkielmani kannalta tärkeitä käsitteitä ovat moniperspektiivisyys sekä eurosentrismi. Moniperspektiivisyyden määrittelen tutkielmassa useiden eri näkökulmien huomioimiseksi historiallisista tapahtumista kerrottaessa. Eurosentrismin määrittelen tarkoittavan menneisyyden kuvaamista tavalla, jossa Eurooppa nähdään muita alueita keskeisemmässä roolissa historiallisena toimijana. Tutkielmassa lähestyn lähdemateriaaliani lähiluvun metodin kautta. Lähilukuun kuuluu lähdemateriaalin analysointi niin kokonaisrakenteen, virkkeiden kuin yksittäisten sanojen tasolla. Nämä eri analyysitasot kulkevat mukana läpi tutkielman. Tutkituissa 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa löytöretkien syynä painotetaan kaupankäyntiä, mutta tämän rinnalle löytöretkien syiksi nostetaan myös kristinuskon levittäminen sekä seikkailunhalu. Näissä oppikirjoissa muiden alueiden tai maiden edellytyksiä vastaaville matkoille ei nosteta esiin. Tutkituissa kolmessa vuonna 2016 julkaistussa oppikirjassa kaikissa nostetaan esiin kysymys ”Miksi juuri Eurooppa?”, mutta aiheen käsittely tapahtuu kuitenkin pitkälti näkökulmasta ”Miksi Eurooppa?”. Myös näissä oppikirjoissa löytöretkien syitä lähestytään painottaen kaupankäynnin näkökulmaa. Euroopan rinnalle voimakkaimmin nostetaan Kiinan mahdollisuudet vastaaville löytöretkille. Kokonaisuutena oppikirjoissa pohditaan niukasti löytöretkiin liittyvää kielenkäyttöä sekä sanavalintoja. Tällaista pohdintaa ei ole laisinkaan 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa, mutta se ei ole johdonmukaista myöskään vuonna 2016 julkaistuissa oppikirjoissa. Kolonialismin käsitettä ei 1950-luvulla julkaistuissa oppikirjoissa määritellä, uudemmissakin yksipuolisesti. Tosin tähän määritelmään tuo jonkin verran syvyyttä löytöretkien seurausten käsittely. Tutkituissa kolmessa 1950-luvun oppikirjassa löytöretkien seurauksia tarkastellaan eurosentrisestä näkökulmasta, painottaen voimakkaasti kaupankäyntiä ja korostaen sen molemminpuolisuutta. Uudemmissa oppikirjoissa on havaittavissa enemmän pyrkimystä seurausten moniperspektiiviseen tarkasteluun. Tarkastelussa painottuu taloudellinen näkökulma ja esimerkiksi orjuutta kuvataan rationaalisesti. Löytöretket esitetään pohjimmiltaan maailmaa yhdistäneenä tapahtumasarjana.

Tutkielma tarkastelee sitä kehitysprosessia, joka voidaan tunnistaa Charles de Gaullen puheissa Algerian itsenäistymiseen Ranskasta johtaneen sodan viimeisinä vuosina.Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia muutoksia Charles de Gaullen Algeriaa koskeneissa puheissa tapahtui vuosina 1958-1962? Tutkielma osoittaa, että muutos oli todellinen: vetoomukset kapinallisille paluusta normaaliin arkeen ja retoriikka ranskalaisesta Algeriasta sekä kansallisesta harmoniasta muuttui puheeksi itsehallinnosta, sitten kommenteiksi algerialaisesta Algeriasta ja lopulta suvereenista, itsenäisestä Algerian valtiosta. Klassinen realismi auttaa ymmärtämään tätä muutosta: Ranska ei kokenut sotilaallista tappiota sodassa, eikä Ranskan talous ollut romahtanut sodan vuoksi. Ranska salli Algerian itsenäistymisen siksi, koska se oli de Gaullen näkökulmasta paras keino turvata Ranskan intressit vaikeassa tilanteessa. De Gaulle katsoi, että Ranskan intressit todella muuttuivat vuosina 1958-1962, ja tämä näkyi myös siinä, millaisia puheita hän noina vuosina piti: klassinen realismi auttaa ymmärtämään tuota muutosta, jonka puitteissa alun perin armeijan tukema, ranskalaiselle Algerialle tukeaan osoittaneelta vaikuttanut valtiomies päätyi julkisesti puolustamaan dekolonisaatiota Ranskan suuruuden ja vallan takaavana linjana. Klassinen realismi tarjoaa yhden mahdollisen, nähdäkseni arvokkaan tulkinnallisen viitekehyksen, jonka puitteissa de Gaullen toimintaa voi pyrkiä ymmärtämään. Hänen julkiset puheensa ja lehdistötilaisuutensa paljastavat kiehtovan kehityskulun: niistä näemme, kuinka de Gaulle avoimesti linjasi toimivansa ennen kaikkea Ranskan ja sen intressien puolesta, ja kuinka hän oli juuri Ranskan ja sen edun vuoksi valmis muuttamaan kantaansa suurissakin kysymyksissä ja asettamaan intressien tavoittelun ohjaaman rationaalisen ulkopolitiikan tiettyjen muiden periaatteellisten aiheiden edelle: hän oli paitsi valmis, myös kykeneväinen valitsemaan epätäydellisessä maailmassa epätäydellisistä vaihtoehdoista sen, jota piti vähiten huonona.

Tutkielman aiheena on Ranskan Polynesiassa sijaitsevan Moorean saaren yhteisön kosmologinen ympäristösuhde tarkastellen erityisesti saaren laguunia kulttuurisesti merkityksellisenä paikkana ja osana kokonaisvaltaista kulttuurista tietojärjestelmää. Tutkielmassa laguunin merkitys korostuu suhteessa toisenlaiseen paikan määrittelyyn, laguuniin perustettuun suojeluohjelmaan, joka kieltää kalastuksen usealla alueella ympäri saarta, sillä laguunin kalojen on havaittu vähentyneen. Suojeluohjelma, jossa laguunin tila rajautuu kiellettyihin ja sallittuihin alueisiin, herättää monissa saaren asukkaissa kokemuksen ulkoa tulevista, mielivaltaisista säännöistä ja luokittelee kalastajat ainoastaan resurssin loppuunkuluttajiksi. Laguuni on osa koko saarta, missä pienimuotoinen kalastus on aina ollut ensisijaisen tärkeää yhteisölle. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia tietojärjestelmiä edustavat moorealaisten kalastajien ja toisaalta ympäristönsuojeluohjelmassa vaikuttava tieto laguunista ympäristönä ja millaista vuorovaikutusta näiden tiedon maailmojen välillä on. Tutkimuksen metodi oli neljän kuukauden pituinen kenttätyöjakso Moorealla joulukuusta 2010 huhtikuuhun 2011, jona aikana kerättiin aineistoa pääosin osallistuvalla havainnoinnilla, nauhoitetuilla haastatteluilla ja epämuodollisilla keskusteluilla. Tutkimukseen haastateltiin kalastajia, viranomaisia, kulttuurijärjestöjen edustajia, tutkijoita sekä muita ihmisiä. Aineisto on kerätty kenttätyön lisäksi Moorealta ja Tahitilta saaduista tutkimusraporteista ja ympäristönsuojeluesitteistä sekä laajasta teoreettisesta kirjallisuudesta. Moorean laguunin kalastuskiellot ovat osa historiallista ja poliittista jatkumoa, jossa saari on jo kauan ollut yhteydessä ulkopuolisiin vaikutteisiin ja kategorioihin. Laguunin suojelussa on mukana useita toimijoita paikallisestikin. Kulttuuri on muuttunut. Silti kulttuurin jatkuvuudelle olennaiset kategoriat esimerkiksi maanomistuksessa pätevät edelleen. Moorealaisten maasuhde on esi-isällinen ja voimakas kulttuurisen identiteetin rakentaja. Ympäristötietoisuuden vahvuus tulee esiin moorealaisten tunteessa omasta toimijuudestaan osana ympäristöä ja niissä sukupolvien kautta kulkeneissa käytännöissä, joita ylläpidetään esimerkiksi laguunissa. Moorealaisten ympäristösuhde on yhtä lailla spirituaalinen kuin käytännöllinenkin. Päädytään johtopäätökseen, että luonto, ja siten tieto, tuotetaan yhdessä eroista koostuvassa maailmassa. Paikat tulevat merkityksellisiksi osana sosiaalista todellisuutta, ihmisen sitoutuessa maailmaan aktiivisesti, vuorovaikutuksessa sekä ympäristönsä, muiden ihmisten että muiden lajien kanssa. Moorean laguunissa kohtaavat yksilön ja yhteisön kasautunut kokemus ja tieto paikasta. Laguunin tärkeys moorealaisille nykyäänkin näkyy siinä keskustelussa ja ristiriidoissa, joita se herättää laguunin jatkuvuuden mahdollisuuksista. Tietyt kategoriat luonnosta ja paikasta tuovat konkreettisia muutoksia. Tutkielma herättää kysymyksen, millaisia edellytyksiä ihmisillä on elää omanlaistaan elämää, omassa maisemassaan ja resursseineen, myös ympäristönmuutosten ja niihin etsittyjen ratkaisujen keskellä.

Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaista uutisointia ja keskustelua belgialaisissa medioissa käydään Belgian siirtomaa-ajasta. Belgian Kongo (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) joutui vakavan riiston kohteeksi Belgian kuningas Léopold II:n ja myöhemmin Belgian valtion hallitessa maata vuosina 1885–1960. Belgiassa, kuten monissa muissa siirtomaita hallinneissa maissa, siirtomaita ja niiden historiaa ei ole juurikaan tähän asti käsitelty medioissa. Tilanne muuttui Belgiassa vuonna 2018 sen avattua uudestaan Afrikka-museon Tervuerenissa. Entiseen siirtomaahan liittyvä keskustelu ja uutisointi oli avattu, ja se jatkuu edelleen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia teemoja siirtomaa-aikaan liittyen belgialaisissa medioissa käsitellään tiettynä ajanjaksona. Lisäksi tutkittiin sitä, millä tavalla mediat käyttävät valtaa aiheita valitessaan ja niistä uutisoidessaan. Tutkimukseen valitut mediat valikoitiin sen mukaan, mitä uutisia eri medioissa Internetissä oli julkaistu. Aineisto koostuu neljän suuren belgialaisen median uutisista ja dokumenteista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään diskurssianalyysiä, joka juontaa kielentutkimuksessa juurensa 1950-luvulle. Diskurssianalyysin pääajatus on, että kieli on toimintaa, joka rakentaa sosiaalista todellisuutta. Kielenkäyttö ei siis koskaan ole arvoneutraalia tai irrallista, vaan se tuottaa aina jotakin. Nojaudun tutkimuksessani erityisesti Norman Fairclough’n kriittisen diskurssianalyysin teoriaan, ja Jokisen viiteen diskurssianalyysin ulottuvuuteen, joiden kautta tuloksia peilataan todellisuuteen. Tutkielman aineisto koostuu 64:stä artikkelista tai haastattelusta. Aineisto jaoteltiin teemojen mukaan, ja tulokseksi saatiin kuusi teemaa, joita mediat käsittelivät artikkeleissaan. Historia -teeman kautta käsitellään erityisesti sitä, miten belgialainen koululaitos on laiminlyönyt siirtomaa-ajan käsittelemisen historian opetuksessaan. Politiikka -teema taas käsitteli nykyistä politiikkaa Kongon suhteen. Syyllisyys nousi teemana esiin useissa mahdollista anteeksipyyntöä koskevissa artikkeleissa. Anteeksipyyntöä odottivat sekä Kongo kansakuntana että kongolaiset lapset, jotka riistettiin äideiltään ja vietiin Belgiaan kasvatettaviksi. Neljäntenä teemana esiin nousivat arkielämässä näkyvät erilaiset siirtomaa-aikaan liitettävät objektit. Keskustelu Leopold II:a esittävistä patsaista, tauluista ja kadunnimistä oli erityisesti esillä. Myös taide nousi esiin omana teemanaan. Sekä Afrikka-museon että muun Kongosta tuodun taide-esineistön oikeutettu sijoituspaikka aiheutti keskustelua. Viimeisenä teemana oli kuningas Leopold II. Häntä ja hänen toimintaansa käsiteltiin useissa artikkeleissa. Löytyneiden teemojen lisäksi nostin seitsemänneksi teemaksi sen, mitä olin tutkimusaineistosta olettanut löytäväni. Oletuksena oli, että medioista löytyisi aikalaishaastatteluja siirtomaa-ajan kokeneilta ihmisiltä. Tämä oletus ei kuitenkaan toteutunut. Tutkimuksessani pohditaan löytyneiden teemojen kautta sitä, millaista todellisuutta mediat luovat ja miten ne käyttävät valtaa teemoja valitessaan.

1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan asti japanilaisessa historiankirjoituksessa näkyi voimakkaasti nationalistinen ja kolonialistinen ideologia. Historiasta haettiin oikeutusta Japanin valloituksille Aasiassa sekä japanilaista identiteettiä, joka erottaisi sen eurooppalaisten määrittelemästä ’idästä’ (orient) ja nostaisi sen ”modernien” kansallisvaltioiden joukkoon. Myös Korean historia valjastettiin tähän käyttöön. Hatada Takashi (1908–1994) oli ensimmäinen japanilainen historioitsija, joka sodan jälkeen kritisoi Japanin kolonialistisesti värittynyttä näkökulmaa Korean historiaan. Tämä tutkimus tarkastelee Hatadan teosta Chōsen-shi (1951, ’Korean Historia’), jonka Hatada kirjoitti ennen historiankirjoituksen traditiota kritisoivia töitään. Työn tutkimuskysymyksenä on Onko teoksessa Chōsen-shi kolonialistisen historiankirjoituksen piirteitä? ja siihen vastataan kolmen lisäkysymyksen avulla: 1) Onko Hatadan näkökulma teleologinen? 2) Onko tekstissä orientalistisia piirteitä? ja 3) Miten hän kohtelee ’marginaalista’ (subaltern)? Kysymykset kumpuavat kolonialistisesta ideologiasta ja postkolonialistisesta teoriasta, jotka toimivat tutkimuksen viitekehyksenä. Analyysi tehdään käyttämällä metodina teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Analyysissä todetaan, että Chōsen-shi on selkeän teleologinen, tukee japanilaisen orientalismin teoriaa Korean historiasta jatkuvana, kehitystä häiritsevänä konfliktina, mutta vastustaa saman teorian väitettä täydellisestä pysähtyneisyydestä (stagnation) läpi Korean historian. Tekstissä on orientalistisia piirteitä ajoittain ’toisentaa’ Korea ja korealaiset, mutta se ei näkyvästi esitä Koreaa Japania huonommaksi tai oudommaksi. Hatadan käyttämät lähteet ovat enimmäkseen japanilaisia, ja tekstissä on esitetty japanilaisessa historiankirjoituksessa kolonialismin oikeutukseen käytettyjä väitteitä Japanin hallitsemista alueista Koreassa antiikin aikaan, mitä Hatada myöhemmässä tuotannossaan kritisoi. ’Marginaalinen’ on läsnä tekstissä maanviljelijöiden vaikeuksia ja kärsimystä käsittelevässä retoriikassa, mutta yksipuolisena kurjuuden kuvauksena se osittain ’toisentaa’ Korealaisia pelkistäen heidän koko historiansa kokemuksen negatiiviseksi köyhyydeksi ja ahdinnoksi. Naisen historiaa tekstissä kuvataan ainoastaan passiivisena osana miehen kokemusta. Chōsen-shi:ssä on kolonialistisen historiankirjoituksen piirteitä, mutta se ei itsessään ole kolonialistinen, vaan peilaa historiankirjoituksen tradition rakenteellista viitekehystä 1950-luvun Japanissa.

Tutkielmassa tarkastellaan Saksassa keväällä 2020 puhjennutta ”uutta historiakiistaa”. Kiista sai alkunsa, kun kamerunilaista postkolonialismitutkijaa Achille Mbembeä syytettiin julkisuudessa holokaustin vähättelystä ja Israel-vastaisesta antisemitismistä. Aluksi syytöksistä alkanut väittely keskittyi Israeliin ja antisemitismiin, mutta se laajeni koskemaan saksalaista holokaustin muistikulttuuria, postkolonialismia, holokaustin ainutkertaisuutta sekä kolonialismin ja holokaustin suhdetta. Vuonna 2021 väittely kiihtyi entisestään, kun kansanmurhatutkija Dirk A. Moses julkaisi kovasanaisesti Saksan muistikulttuuria kritisoineen esseen. Esseessä Moses kutsui holokaustin muistamista saksalaiseksi vapahduksen narratiiviksi ja sen rituaaleja ”katekismukseksi”. Kiistan monia väittelyitä läpäisee kysymys holokaustin ainutkertaisuudesta, minkä vuoksi väittelyitä on kutsuttu vuonna 1986 Länsi-Saksassa käydyn historiakiistan jatko-osaksi: toiseksi tai uudeksi historiakiistaksi. Uutta historiakiistaa tarkastellaan tutkielmassa kolmen toisiaan ristivalottavan kysymyksen kautta: 1) Miten holokaustin ainutkertaisuus sidotaan muistamisesta käytyihin kamppailuihin? 2) Mikä merkitys holokaustin ainutkertaisuudelle annetaan kolonialismin käsittelyn näkökulmasta? 3) Mikä on uuden historiakiistan historiapoliittinen merkitys? Aineistona toimii viisi valtakunnallista saksalaismediaa Der Spiegel, Die Welt, Frankfuter Algemeine Zeitung, Tageszeitung ja Zeit Online. Näissä medioissa huhtikuun 2020 ja helmikuun 2023 välillä ilmestyneet uuteen historiakiistaan osallistuneet artikkelit on käyty systemaattisesti läpi. Menetelmänä on käytetty löyhästi laadullisesta ja temaattisesta sisällönanalyysistä ammentavaa aineistoanalyysiä. Tutkielma kiinnittyy ensisijaisesti historiapolitiikan ja muistikulttuurin tutkimukseen. Lisäksi siinä on käsitehistoriallisia piirteitä. Tutkielma osoittaa, että holokaustin ainutkertaisuuteen liitetään uudenlaisia merkityksiä. Käsitteen tarkoitus on ollut holokaustin suojaaminen politisoinnilta ja Saksan vastuun vähättelyltä. Uudessa historiakiistassa holokaustin ainutkertaisuutta käytettiin kuitenkin osin tarkoitushakuisesti marginalisoitujen vähemmistöjen ja poliittisten vastustajien vaientamiseen. Vastareaktiona ainutkertaisuutta alettiin kritisoida etenkin postkolonialistisesta näkökulmasta. Ainutkertaisuuden katsottiin asettavan oikeaoppisen muistamisen vaatimuksia, jotka estävät maahanmuuttajien kokemusten ja kolonialistisen menneisyyden käsittelyn. Kritiikin seurauksena Saksan holokaustin muistikulttuuri ja postkolonialistinen näkökulma menneisyyden käsittelyyn asettuivat vastakkain. Uudessa historiakiistassa saksalainen muistikulttuuri politisoitui postkolonialistisesta näkökulmasta. Kiistalle on ainakin vielä liian aikaista julistaa voittajaa. Holokaustin muistikulttuurilla ja ainutkertaisuudella on kiistan perusteella saksalaisessa julkisuudessa vankka asema, jota postkolonialistinen kriitikki ei kykene horjuttamaan. Muissa menneisyyden käsittelyä koskevissa kysymyksissä postkolonialistinen näkökulma onnistuu kuitenkin ravistelemaan vakiintuneita käsityksiä. Holokaustin ainutkertaisuuden haastaminen postkolonialistisesta näkökulmasta tulee todennäköisesti jatkumaan niin kauan kuin kolonialistinen menneisyys ei saa samanlaista institutionaalista tunnustusta osakseen kuin holokaustin muistikulttuuri. Vastakkainasettelua ruokkii myös Israel-Palestiina-konflikti, jossa postkolonialistiset ja saksalaiset historiakäsitykset törmäävät. Lukkiutuneista asetelmista eroon pääseminen vaatisi uudenlaista ajattelua, jota ohjaisi pyrkimys universalismiin.

Tutkielma käsittelee suomalaisen Aksel Leppäsen ensimmäistä matkaa Belgian Kongoon 1913-1916. Hän toimi Kongossa Belgian valtion palveluksessa koneenhoitajana jokilaivoilla ja piti henkilökohtaista päiväkirjaa kokemuksistaan. Tutkielman pääasiallinen lähde on Aksel Leppäsen päiväkirja välillä 1913-1916. Muina lähteinä on otos Henry Morton Stanleyn, Joseph Conradin ja Aarne Koskisen aikalaiskirjallisuudesta sekä Leppäsen leikevihon nimimerkkien Ambulant ja K.P. suomalaiset lehtileikkeet. Tärkein tutkimuskirjallisuus on Frits Andersenin The Dark Continent? ja Daniel M. Mengaran Images of Africa. Tutkin Leppäsen päiväkirjoista välittyvää kuvaa Kongon luonnosta ja vertaan sitä muuhun eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden luontokuvailuun. Erityisesti pyrin selvittämään, eroaako Leppäsen luontokuvaus eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden tavasta esittää Kongon luontoa. Leppäsen päiväkirjoista nousee esiin neljä luontokuvauksen teemaa: Joki, joen eläimet, metsä ja ilmasto. Vertaan näiden teemojen puitteissa Leppäsen luontokuvausta muuhun eurooppalaiseen aikalaiskirjallisuuteen. Eurooppalainen aikalaiskirjallisuus pyrkii luomaan Kongon luonnosta ja ympäristöstä kuvaa erittäin vaarallisena. Niissä eläimet, ympäristö ja ilmasto kuvataan poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn. Leppäsen luontokuvaus poikkeaa tästä merkittävästi. Leppäselle luonto ja sen eläimet ovat vastapaino raskaalle, monotoniselle ja väkivaltaiselle Belgian Kongon kolonialistiselle arjelle. Erityisesti Kongon metsien kuvaus poikkeaa Leppäsen päiväkirjassa täysin tavallisesta eurooppalaisen aikalaiskirjallisuuden kuvauksesta.