Browsing by Subject "murrepakina"

Tutkielmassa selvitetään, miten 1930-luvun alkupuolen Ilkka-sanomalehdessä ilmestyneissä Artturi Leinosen kirjoittamissa Karhuvainion Esa -pakinoissa rakennetaan eteläpohjalaista identiteettiä ja eteläpohjalaista näköismurretta. Taustalla on ajatus kuvitteellisen henkilöhahmon identiteetin rakentumisesta kielellisin keinoin leimallisilla murrepiirteillä. Karhuvainion Esa oli keksittynä hahmona vuorovaikutuksessa lukijoidensa kanssa pitkälti vain kielen avulla, joten kielimuodolla oli vaikutusta siihen, millainen mielikuva henkilöhahmosta välittyi. Tutkielman teoreettisena taustana toimii sosiolingvistinen variaationtutkimus sekä dialektologia. Identiteetin kielellistä rakentamista tarkastellaan kolmannen aallon variaationtutkimuksen kehyksessä tyylin, tyylittelyn, indeksisyyden ja rekisteriytymisen käsitteiden avulla. Lisäksi tutkielma sivuaa myös kansandialektologista murreasennetutkimusta sekä kirjoitetun puheen tutkimusta ja siitä tuttua näköismurteen (eye-dialect) käsitettä. Kyseessä nimittäin ei ole oikea puhuttu kieli, vaan eräänlainen illuusio siitä. Kansandialektologinen viitekehys motivoituu kirjoittajan pyrkimyksestä rakentaa autenttinen henkilöhahmo, jonka puhe vastaa alueen puheen rytmiä ja tyyliä. Lisäksi pakinoiden kirjoittaja Artturi Leinonen ei ollut kielitieteilijä, joten hänen voidaan olettaa tuovan pakinoitsijahahmonsa kieleen mukaan ensikädessä omia näkemyksiään ja havaintojaan Etelä-Pohjanmaan murteesta. Tutkimusaineistona toimii kolme Karhuvainion Esa -pakinaa vuosilta 1930, 1933 ja 1935. Tekstien homogeenisyyden vuoksi vain leimallisten piirteiden esiintymät on selvitetty kaikista kolmesta pakinasta. Tutkielmassa analysoidaan pakinoista löytyviä Etelä-Pohjanmaan murteen piirteitä ja niiden esiintyvyyttä. Tarkempaan tutkimukseen valikoituivat kansandialektologisten murreasennetutkimusten valossa leimallisina Etelä-Pohjanmaan murteen piirteinä pidetyt kolme piirrettä: vokaalien pidentymä jälkitavun i-diftongissa, vokaalienvälinen h ja sananloppuisten vokaaliyhtymien -eA ja -OA edustuminen yhtyminä -iA ja -UA. Kolmen leimallisen piirteen lisäksi kartoitetaan muita tekstistä löytyviä murrepiirteitä ja puhekielisyyksiä sekä yleiskielestä poikkeavaa sanastoa. Tutkimuksessa havaittiin, että kansandialektologian näkökulmasta leimallisia Etelä-Pohjanmaan murteen piirteitä esiintyy selkeästi kaikkein eniten, ja näiden osalta pakinoiden murteellisuusaste oli lähes 100 %. Ero muihin murreaineksiin ja puhekielisyyksiin oli selkeä. Lisäksi kielimuodon sisällä ei juuri esiinny variointia, joka puolestaan olisi hyvin tyypillistä esimerkiksi puhutulle kielelle. Kielimuodon voisi siis kokonaisuudessaan ajatella olevan stereotyyppinen ja tyylitelty kuva Etelä-Pohjanmaan murteesta. Myös Esan hahmon eteläpohjalaisen kielellisen identiteetin rakentuminen nojaa pitkälti leimallisiin murrepiirteisiin. Tämä kulkee linjassa ajatuksesta kielellisestä tyylittelystä, jossa merkitysten luomiseksi hyödynnetään erilaisia rekisteriytyneitä kielenpiirteitä, jotka indeksoivat kulloinkin imitoinnin kohteena olevaa kielimuotoa. Etelä-Pohjanmaan näköismurre puolestaan rakentuu sekä leimallisista että vähemmän leimallisista ja yleispuhekielisistä varianteista. Tämä siis vastaa jo aiemmin muissa tutkimuksissa todettua käsitystä näköismurteen luomisesta. Sisäisen variaation vähyys kuitenkin osin rikkoo tätä käsitystä.