Browsing by Subject "pankkikriisit"

Talousrikosrintamalla yksi merkittävimmistä tekijöistä 20 vuoden ajan on ollut 1990-luvun alun talouslama ja pankkikriisi. 1990-luvun alussa konkurssit ja niihin liittyvät rikokset lisääntyivät huomattavasti, mikä työllisti talousrikostutkljoita koko vuosikymmenen. Lamaan ja taloudelliseen kriisiin liittyvän taloudellisen rikollisuuden lisääntymisen myötä talousrikoksien torjunnan tehostamiselle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Perinteisiin rikoksiin verrattuna taloudellista rikollisuutta käsittelevä tutkimus on, sekä Suomessa, että ulkomailla ollut melko vähäistä. Yksi tärkeimmistä syistä talousrikollisuutta koskevan tutkimuksen suhteellisen vähäiseen määrään on taloudelliseen rikollisuuteen liittyvien käsitteiden epäselvyys ja yksimielisyyden puute. Talousrikokset sijoittuvat monien eri rikosnimikkeiden alle ja osaan rikoksista sisältyy myös perinteisiä rikoksia. Tutkimukseni on sekoitus kvantitatiivista sekä kvalitatiivista analyysiä, joita yhdisteilen pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa siitä miten talousrikollisuus ja harmaa talous näkyivät 1990-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisältöanalyysiä olen käyttänyt Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoitusten sekä kansanedustajien kirjallisten kysymysten osalta. Valitsin tutkimusmetodikseni kvantitatiivisen tutkimuksen, koska halusin saada tulokset mahdollisimman hyvin tilastolliseen muotoon ja näin paremmin pystyä analysoimaan eri muuttujia ja niiden välisiä suhteita. Kvalitatiivisia metodeja käytin puolestaan, koska niiden avulla pystyy paremmin ymmärtämään sekä pääsemään lähemmäksi tutkimuskohdetta. 1990-luvun laman jälkimainingeissa Suomessa talousrikosten torjunnan kehittämiselle oli sopiva poliittinen ja sosiaalinen tilaus. Suomen hallitus teki vuonna 1996 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämisestä, päätöksen mukaan eri viranomaisten resursseja lisättiin huomattavasti. Tehostunut viranomaistoiminta vaikutti suoraan myös ilmi tulleiden talousrikosten, etenkin verorikosten, määriin. Juuri vero- ja kirjanpitorikokset olivat suuressa määrin kontrolliin liittyvää rikollisuutta, jossa esiin tulevien rikosten määrä oli suorassa yhteydessä verottajan kontrollin tiukkuuteen. Kontrollirikosten määrien vaihtelussa ei kyse ollut niinkään suoraan taloustilanteen muutoksista, vaan epäsuoremmin siitä miten talouskriisi ja kansalaisen tyytymättömyys asioiden tilaan vaikutti poliitikkojen ja eri viranomaisten halukkuuteen puuttua rikoksiin. Velallisen rikokset puolestaan tulivat esiin yleensä konkurssipesien selvittelyn yhteydessä, jolloin ilmitulleen rikollisuuden määrät olivat kiinteässä yhteydessä konkurssien määrään. Velallisen rikosten poliisin tietoon tulleiden määrien kehitys oli siis kontrollirikoksia tiiviimmin yhteydessä taloudellisen tilanteen muutoksiin ja talouskriisin aiheuttamaan konkurssiaaltoon. Toisaalta 1990-luvun noususuhdanteessa taloudelliset vaikeudet koettelivat huonommin menestyvien yrityssektorien yrityksiä ja yrityksiä, jotka eivät pärjänneet taloudellisessa kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset tekijät saattoivat vaikuttaa olennaisesti juuri velallisen rikosten luonteeseen. 1990-luvun talouskriisi aiheutti yhteiskunnassa monenlaisia muutoksia. Yksi muutoksista oli se, miten talousrikollisuuteen ja harmaaseen talouteen alettiin laman jälkimainingeissa suhtautua. Media, poliitikot ja suuri yleisö kiinnostuivat talousrikollisuudesta 1990-luvun alkupuoliskolla aivan uudella tavalla. Useat tahot kokivat pankkikriisin sekä sen jälkeisen pankkituen epäoikeudenmukaisena ja halusivat löytää siihen syyllisiä, tähän kasinopelurit, epämääräiset liikemiehet sekä talousrikolliset sopivat hyvin. Taloudellinen rikollisuus nousi esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenä pankkikriisin elementtinä, jolloin poliitikkojen oli käytännössä mahdotonta olla ottamatta sitä huomioon. 1990-luvun alkupuolella tehtiin paljon konkursseihin ja pankkeihin liittyviä talousrikoksia, joiden selvittely jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Talousrikollisuus nousi Suomessa poliitikkojen ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun alun laman myötä. Laman ja siihen liittyvän lisääntyneen talousrikollisuuden sekä harmaan talouden myötä syntyi voimakas yhteiskunnallinen tilaus talousrikosten torjunnan tehostamiselle. 1990-luvun puolivälistä lähtien talousrikostorjuntaan osoitettiin merkittäviä lisäresursseja. Talousrikollisista saatiin yhteinen vihollinen, johon poliitikot ja kansa saattoivat keskittää laman aikaansaamaa turhautumista.

Pääoma on pankeille keskeinen suojautumis- ja varautumisväline liiketoiminnan tappioiden varalta. Pankin pääomavarautumisen kannalta on keskeistä, että pankki kykenee ennustamaan luotettavasti liiketoimintansa mahdollisten suurimpien tappioiden todennäköisyyden ja suuruusluokan. Vastaavasti pankkisääntelyn keskeinen haaste on löytää oikea minimipääoman taso, joka pankeilta velvoitetaan varaamaan suurimpien tappioiden varalle, sillä nämä tappiot voivat uhata pankin olemassaoloa ja aiheuttaa tappioiden leviämisen järjestelmäriskin kautta koko pankkisektorille. Tutkimuksen kappaleissa 1–5 otetaan kantaa yleisesti käytettyjen pankkien riskimallien kykyyn ja tapaan ennustaa suurimpia tappioita, niin yksittäisten omistuspositioiden, kuin koko pankin taseen omistusten tasolla. Näin tutkimuksen keskiöön nousee kysymys, kuinka pankki mallintaa yksittäisten markkinoiden suurimpien negatiivisten arvomuutosten lisäksi markkinoiden väliset riippuvuudet varsinkin kriisien aikana. Kappaleessa 6 käsitellään erityisesti pankeilta vaadittua minimipääoma-asetuksen tasoa Basel II ja tulevassa Basel III -pankkisääntelykehikossa. Tämä on pankkisääntelyn ehkä tärkein asetus ja sääntelymenetelmä ehkäistä pankkisektorin järjestelmäriskiä. Keskeinen kysymys tutkimuksessa on se, onko järjestelmälle tärkeiden pankkien vaadittu minimipääoman tason asetus riittävä standardi pankkien suojautumiseksi suurimmilta tappioilta ja pankkisektorin suojautumiseksi pankkikriiseiltä. Tutkimuksen lopussa kappaleessa 7 pureudutaan pankkisääntelyn mahdollisuuksiin hallita moraalikato-ongelmia järjestelmälle tärkeiden pankkien päätöksenteossa. Oikean tasoisten pääomavaatimusten lisäksi tutkimuksessa nostetaan esiin pankin kannusteiden hallinta pankin riskipitoisten päätösten negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemiseksi. Tutkimuksessa esitellään kuinka järjestelmälle tärkeiden pankkien sääntelyn moraalikato-ongelmaa voidaan analysoida moraalikatotutkimuksen tutkimusperinteen mukaisesti analyyttisesti paksuhäntäisissä toimintaympäristöissä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että mikäli markkinoiden suurimmat negatiiviset arvonmuutokset ja kriisimarkkinoiden väliset normaalimarkkinoista poikkeavat riippuvuudet eivät ole huomioitu luotettavasti pankin tilastollisissa riskimalleissa, on tällä merkittävä vaikutus pankin kykyyn ennustaa tappiontasoa, niin yksittäisten positioiden, kuin koko pankin taseen arvonmuutosten osalta. Tutkimuksen yksi keskeinen väite onkin, että pankkien sisäisten riskimallien puutteilla on ollut merkittävä vaikutus pankkien heikkoon kykyyn suojautua talouskriisin aiheuttamilta tappioilta. Tutkimuksen suosituksena on merkittävä muutos pankin ja sääntelyn metodologioihin mallintaa kvantitatiivisesti riskiä. Tutkimuksen mukaan pankkien ohuen pääomituksen, paksujen häntien ja pankkisektorin kriisiytymisen välillä on selkeä yhteys. Koskien järjestelmälle tärkeän pankin sääntelyä tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että jos sääntelijä pyrkii vaikuttamaan suoraan järjestelmälle tärkeän pankin luonnollisiin kannustimiin ottaa riskiä, voi tällä olla merkittävä vaikutus pankin päätöksentekoon, moraalikato-ongelman ratkaisuun ja siten järjestelmäriskin hallintaan paksuhäntäisissä toimintaympäristöissä pankkisektorilla.