Browsing by Subject "pappiskasvatus"

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.