Browsing by Subject "perhe-elämä"

Teknologisen kehityksen ja työn intensifikaation myötä työn ja perheen rajat ovat hämärtyneet ja elämänalueiden integroituminen on yhä yleisempää. Teknologian mahdollistama joustavuus on tutkimusten mukaan yhtäältä helpottanut työn ja perheen yhteensovittamista, mutta samalla johtanut työn liialliseen läikkymiseen perheen alueelle. Työn ja perheen rajateoria tarkastelee yksilöä työn ja perheen välisiä joustavia ja läpäiseviä rajapintoja ylittävänä toimijana, joka pyrkii tasapainottamaan omaa elämäänsä näiden välillä. Työn ja perheen suhdetta on tutkittu lähinnä realistisesta näkökulmasta ja kvantitatiivisin menetelmin. Tässä tutkielmassa aihetta lähestytään konstruktionistisesta viitekehyksestä käsin. Tavoitteena on valottaa työn ja perheen rajapintaa diskursiivisesta näkökulmasta, sosiaalisesti konstruoitavana ilmiönä. Kiinnostuksen kohteena on, millaiseksi työn ja perheen suhde ja työntekijän toimijuus rajanylittäjänä rakentuvat sekä millaisin retorisin keinoin rajoista neuvotellaan. Aineisto koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joissa samassa organisaatiossa asiantuntijatyötä tekevät työntekijät kommentoivat työnantajansa perheystävällisyyttä. Teoreettismetodologinen lähestymistapa on laadullinen asennetutkimus. Aineistosta jäsentyi neljä diskurssia, joiden kautta työn ja perheen yhteensovittamista koskevaa puhetta tuotetaan: itseohjautuvuuden, ahkeruuden, kuuliaisuuden ja syyllisyyden diskurssit. Työntekijän toimijuus rakentuu diskursseissa eri tavoin. Itseohjautuvuuden diskurssissa toimijuus rakentuu yrittäjämäisenä orientaationa, jossa korostuu työntekijän vapaus ja autonomia rajojen määrittäjänä. Ahkeruuden diskurssissa toimijuus rakentuu toimijuutena suhteessa itseen, jolloin korostuu ahkeruus ja työntekijän joustaminen työnantajan suuntaan jopa perheen kustannuksella. Kuuliaisuuden diskurssissa rakentuu versio työntekijän heikosta toimijuudesta, jolloin korostuu työnantajan rooli rajojen asettajana silloin, kun se on työntekijälle itselleen vaikeaa. Haastateltavat käyttävät syyllisyyden diskurssia tasapainotellessaan eri roolien ja identiteettien välillä sekä tilanteissa, joissa hyväksyttävää käyttäytymistä määrittävät sosiaaliset normit eivät välttämättä ole selkeät. Kaiken kaikkiaan työn ja perheen suhde rakentuu monitahoisena ilmiönä, jota määritellään ja josta neuvotellaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Elämänalueiden integroituminen rakentuu luonnollisena osana nykyaikaista työelämää, ja integroimiseen myös kuvataan koettavan normatiivista painetta. Integroituminen rakentuu kuitenkin kiistanalaisena ilmiönä: yhtäältä yhteensovittamista helpottavana yksilöllisenä joustavuutena, sekä toisaalta täydellisenä ajallisten, fyysisten ja psykologisten rajojen hämärtymisenä. Käytännön tasolla johtopäätöksenä todetaan, että organisaatioissa tulisi kiinnittää huomiota niihin vuorovaikutuksen ja kielenkäytön käytäntöihin, joissa rakennetaan työn ja perheen yhteensovittamista, rajojen joustavuutta ja hyvää työntekijyyttä määrittäviä normeja. Työn ja muun elämän rajojen hämärtyminen on edelleen kiihtyvä trendi. Lisää laadullista ja konstruktionistista tutkimusta tarvitaan monipuolisemman ymmärryksen luomiseksi ilmiöstä.

Tutkimuksen ongelma liittyy Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vanhusten palveluiden vastuualueen ympärivuorokautisen hoidon yksiköiden ergonomisen työvuorosuunnittelun sekavuuteen. Tutkimuksessa selvitetään, miksi työnantaja ei ole pitkäjänteisistä yrityksistään huolimatta saanut ergonomista työvuorosuunnittelua toimimaan vastuualueensa sisällä. Tutkimuksessa lähdettiin liikkeelle perinteisestä työnsosiologisesta näkökulmasta kysymällä työnantajien ja alaisten intressejä työvuorojen osalta. Hoitoala on substanssiltaan sellaista, etteivät etätyö tai liukuvan työajan käyttö ole mahdollista. Kaikkia työntekijöitä koskevat työn ja muun elämän yhteensovittamiseksi tehtävät työaikajärjestelyt on siis neuvoteltava tavallaan työpäivän ja työajan sisällä. Tätä näkökulmaa ei ole laajalti tutkittu aiemmissa työn ja perheen yhdistämisen tutkimuksissa. Tutkimuksen asetelmana oli erilaisuuden maksimointi siten, että tavoitteena oli yhteisten piirteiden etsiminen haastatteluista. Aineisto koostui neljän lähiesimiehen ja neljän työntekijän teemahaastatteluista, jotka kaikki olivat kaikki naisia ja iältään 40–65 -vuotiaita. Haastattelun teemoja olivat työvuorojen suunnittelu ja -toteutuminen kyseessä olevalla osastolla, työaikajärjestelmistä ergonominen - ja osin autonominen työvuorosuunnittelu, osaston yleinen ilmapiiri, työntekijöiden sairauspoissaolot, haastateltavien oma elämä ja jaksaminen. Haastatteluja analysoitiin laadullisella sisällön analyysillä. Haastatteluista yleisesti esiin nousevia teemoja olivat ergonomisen työvuorosuunnittelun kritisointi, oma vaikutusmahdollisuus ja yksilölliset erot sekä yksityiselämä, harrastukset ja perhe. Työntekijöiden haastatteluista teemoina korostuivat työvuorotoiveet, oma vaikutusmahdollisuus työvuoroihin sekä työn ja yksityiselämän yhdistäminen. Lähiesimiesten haastatteluissa korostuneita teemoja olivat osin samat kuin edellä, mutta myös toiminnan takaaminen. Haastatteluista nousseista teemoista pääteltiin, että ergonomisen työvuorosuunnittelun ja työntekijän yksityiselämän yhteensovittaminen tapahtuu hyvin voimakkaasti paikallisesti sopimalla – konkreettisesti työntekijä – esimies yksilötasolla. Lähiesimiehet ja työntekijät yksilöinä neuvottelevat työvuoroista tapaus- ja tilannekohtaisesti. Työntekijöiden ja esimiesten osin erilaiset intressit ja siitä seuraava paikallinen sopiminen näkyy sekavuutena työvuorolistoissa. Johtopäätöksinä esitetään, että taustalla työvuorosuunnittelussa on työnantajan ja työntekijöiden intressien ja näkökulmien erilaisuus, joka on hyvin perinteinen vastakohta-asetelma, mutta uudella tavalla jäsentyneenä. Ongelmat eivät liity rahaan tai työn tekemisen tapaan, vaan ennen kaikkea työn ja muun elämän yhdistämiseen. Ergonomista työvuorosuunnittelua tärkeämmäksi työntekijöille nousee useimmiten oma elämäntilanne ja yksilölliset taipumukset. Osastonhoitajat lähiesimiehinä pyrkivät ottamaan työvuorosuunnittelussa huomioon työntekijöiden toiveet sekä ylemmän johdon linjaukset ja ergonomisten työvuorojen periaatteet. Vastakkain asettelu syntyy niin sanotun virallisen toimintatavan ja todellisen epävirallisen toimintatavan välille. Epävirallinen toimintatapa muodostuu lähinnä (naisten) joustavasta sopimisesta ja neuvottelemisesta sekä tärkeän yksityiselämän merkityksestä. Naisalaiset ja naislähiesimiehet muodostavat hoitoalalla organisaation sisällä oman epävirallisen yhteisönsä, jonka oma yhteinen ajattelu- ja toimintatapa poikkeaa työnantajan virallisista ohjeista ja suosituksista. Pelkkä ergonominen työvuorosuunnittelu on käsitteenä liian kapea kuvaamaan työntekijöiden jaksamista, hyvinvointia tai organisaation taloudellista tulosta käytännön tasolle vietynä.