Browsing by Subject "perheväkivalta"

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään millaisia kokemuksia perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneilla äideillä on sosiaali- ja terveyspalveluissa. Aiempien tutkimusten mukaan äitien lapsiinsa kohdistamaa perheväkivaltaa ei aina tunnisteta sosiaali- ja terveyspalveluissa ja siksi perheväkivaltaa käyttäneiden äitien kokemukset ovat tärkeä tutkimusaihe. Tutkimuskysymykset ovat 1) miten perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneet äidit kuvaavat kokemuksiaan sosiaali- ja terveyspalveluissa ja 2) millaisia subjektipositioita heille näissä kuvauksissa muodostuu. Tutkimusaineisto kerättiin kirjoituspyynnöllä Maria Akatemian avustuksella kesän 2021 aikana. Tutkimusaineisto koostuu viiden perheväkivaltaa lapsiinsa kohdistaneen äidin kirjoituksista. Tutkimus edustaa laadullista tutkimusta. Tutkimusmenetelmänä on käytetty diskurssianalyysiä ja tutkimuksen viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Tämän tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii Erving Goffmanin jäsentämä teoria vuorovaikutuksesta ja siihen liittyvästä kasvotyöstä. Kasvotyön kautta vuorovaikutuksessa pyritään säilyttämään niin omat kuin toisten kasvot. Lisäksi olennaisia käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat dialogisuus, työntekijä-asiakassuhde ja lapsiin kohdistuva perheväkivalta. Ammatillisissa asiakassuhteissa pyritään usein tasavertaisuuteen, vaikka sen lähtökohdat ovat epäsymmetriset. Kun vuorovaikutus on vastavuoroista, se mahdollistaa keskinäisen dialogin syntymisen. Diskurssit jäsentävät sitä, miten äidit kuvaavat ja millaisia merkityksiä he antavat kokemuksilleen sosiaali- ja terveyspalveluissa. Analyysin tuloksena aineistosta jäsentyi kolme päädiskurssia, jotka nimettiin ymmärryksen diskurssiksi, kohtaamattomuuden diskurssiksi ja häpeän diskurssiksi. Jokaisen päädiskurssin alle nimettiin 2-3 aladiskurssia. Päädiskurssien sisällä äideille rakentui erilaisia subjektipositioita eli rooleja suhteessa kokemuksiin perheväkivaltaa käyttäneinä äiteinä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Äitien puhetavoissa monet diskursseista ja niiden alateemoista esiintyivät limittäin teksteissä. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että äitien kokemukset ovat monimutkainen kokonaisuus erilaisia sosiaalisia todellisuuksia. Äidit toivat teksteissään esille tarpeen muodostaa luottamuksellinen asiakassuhde sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaisiin sekä sen, että perheväkivallasta kysyttäisiin tai, että se otettaisiin puheeksi suoraan äitien asioidessa palveluissa. Äitien kokemuksissa perheväkivaltaa ymmärrettiin erilaisten kuormittaviksi miellettyjen tekijöiden kautta. Esille tuli myös perheväkivaltaan liittyvää kohtaamattomuutta, äitien teksteissä kerrottiin ettei välttämättä kukaan ammattilainen kysynyt heiltä perheväkivallasta. Tuloksissa tuli esille myös äitien tekemään perheväkivaltaan liittyvä häpeä, häpeään yhdistettiin erityisesti sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten työhön liittyvät virkatehtävät ja pelko esimerkiksi lastensuojelullisista toimenpiteistä.

Tutkimuksessa tarkastellaan aikuisten kokemuksia lapsuudessa koetusta perheväkivallasta ja sen seurauksista. Tavoitteena on tuoda esille, minkälaista perheväkivaltaa aikuiset ovat kokeneet lapsuudessaan ja minkälaisia vaikutuksia väkivallalla on ollut lapsuudessa ja myöhemmin aikuisuudessa. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen ja lähestymistapana on fenomenologia. Tutkimusaineisto koostui yhdeksästä kirjoitelmasta, joiden kirjoittajat olivat kohdanneet perheväkivaltaa omassa lapsuudessaan. Tutkimusaineisto analysoitiin soveltaen Juha Perttulan fenomenologista analyysimenetelmää, joka pohjautuu Amendo Giorgin fenomenologisen psykologian perustulkintamenetelmään. Tutkimustuloksissa tuli esille, että lapsuudessa koettu perheväkivalta oli hyvin monimuotoista. Se jakautui fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan ja kodin ja perheen ilmapiiriin ja tunneilmastoon vaikuttavaan väkivaltaan. Fyysisessä väkivallassa korostui vanhemman uhkaava käytös, suora fyysinen väkivalta ja vanhempien välinen väkivalta. Henkisessä väkivallassa esille nousi lapsen asema perheessä ja vanhemman tuen puute, varuillaan olo sekä vanhemman etäisyys, tunteettomuus ja pettymys lapseen. Perheen ja kodin ilmapiiriä ilmensi alkoholin kuuluminen lapsuuteen, ydinperheen hajoaminen ja riitely perheessä sekä kodin turvattomuus. Pelko kietoutui kaikkiin näihin väkivallan muotoihin ja jatkui tunnekokemuksena aina aikuisiälle saakka. Perheväkivallan seurauksina lapsuudessa ilmeni suoria väkivallan seurauksia kuten fyysisiä vammoja, henkisiä vaurioita ja haasteita sosiaalisissa suhteissa ja vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Aikuisuudessa seuraukset painottuivat omiin henkilökohtaisiin omaan itseen liittyviin haasteisiin ja ongelmiin sosiaalisissa ja vuorovaikutuksellisissa suhteissa. Seuraukset ilmenivät myös fyysisinä oikeina kuten masennuksena ja pelkotiloina. Lapsuuden perheväkivaltakokemuksilla on merkittävät seuraukset lapsuudessa ja myös nykyhetkessä aikuisuudessa. Ne ovat jättäneet pysyvät jäljet ihmiseen. Perheväkivaltakokemusten vaikutukset ja selviytyminen niistä ovat hyvin yksilöllisiä. Osalla kokemukset voivat jopa tarjota myöhemmin aikuisuudessa kokonaisvaltaisemman tavan tulkita ja auttaa muita ihmisiä ja osalle taas kokemuksista muodostuu loppuelämän taakka, jolla voi olla vaikutusta nykyhetkeen ja tulevaisuuden suunnitteluun. Pelko nousi merkittävästi esille kokemuksissa. Pelko syntyi lapsuuden perheväkivaltakokemuksien yhteydessä ja siirtyi usein henkilön mukana aikuisuuteen saakka. Pelko liittyi nykyhetkessä lapsuuden kokemusten kohtaamiseen, epämääräisenä pelon tunteena nykyhetkeen ja pelkona tulevaisuutta kohtaan. Keskeisempiä lähteitä lapsuuden ja nuoruuden perheväkivaltaan liittyen olivat Eskonen Inkeri (2005), Perheväkivalta lasten kertomana; Lepistö Sari (2010) Nuorten kokema perheväkivalta ja Laitinen Merja (2004), Häväistyt ruumiit, rikotut mielet sekä muutamat suomenkieliset ja kansainväliset artikkelit. Fenomenologisen lähestymistavan osalta keskeisinä lähteinä olivat Perttula Juha (1996) Kokemus psykologisena tutkimuskohteena ja Perttula Juha & Latomaa Timo (toim.) (2009) Kokemuksen tutkimus, Merkitys – tulkinta – ymmärtäminen.

Maisterintutkielmassa selvitetään lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tulkintoja sisarusten aggressiosta ja sisarusväkivallasta. Sisarusväkivaltaa on tutkittu Suomessa hyvin vähän ja käsite on kulttuurisesti sekä sosiaalisesti vieras. Maisterintutkielmassa etsitään laadullisen tutkimuksen avulla vastauksia kolmeen tutkimuskysymykseen, joita ovat: 1) Miten lastensuojelun sosiaalityöntekijät tulkitsevat sisarusten aggressiota? 2) Minkälaisia taustatekijöitä lastensuojelun sosiaalityöntekijät tunnistavat sisarusten aggressiolle? 3) Minkälaisia keinoja lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on puuttua sisarusten aggressioon? Tutkimuksen aineisto kerättiin kolmen ryhmäkeskustelun avulla, joihin osallistui yhteensä seitsemän lastensuojelun sosiaalityöntekijää eri kunnista. Ryhmäkeskusteluissa sosiaalityöntekijät tulkitsivat neljää sisarusväkivaltaa kuvaavaa vinjettiä ja pohtivat puuttumisen keinoja sisarusväkivaltatilanteisiin. Litteroidun aineiston analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät jaottelevat sisarussuhteiden aggressiivisuutta toistuvuuden, voimakkuuden, yksisuuntaisuuden, lapsen ikä- ja kehitystason sekä kokijan reaktion kautta konflikteihin tai väkivaltaan. Sosiaalityöntekijät tunnistavat lapsesta, vanhemmasta tai vanhemmuudesta sekä yhteiskunnallisista tekijöistä johtuvia taustatekijöitä sisarusväkivallalle. Sosiaalityöntekijät arvioivat sisarusväkivaltaan puuttumisen olevan joko sosiaalityön tai yhteistyöverkoston työtä ja puuttumiseen vaikuttavan sisarusten aggression määrän, voimakkuuden, vakavuuden ja lapsen ikä- sekä kehitystason. Auttamisen kohteena sosiaalityöntekijät näkevät koko perheen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sisarusväkivallasta ei puhuta aina väkivaltana, vaikka teot määriteltäisiin vahingollisiksi Se millä termeillä lasten tekemästä sekä kokemasta väkivallasta puhutaan palveluissa tai yhteiskunnassa on merkityksellistä. Vähättelevän puhetavan vuoksi lapsi saattaa tulla palveluissa laiminlyödyksi.

Sosiaalipäivystystyötä tehdessäni olen havainnut, että osa poliisin tekemistä perheväkivaltaan liittyvistä lastensuojeluilmoituksista jää virka-ajan lastensuojelussa selvittämättä, tai keinoja puuttua perheväkivaltaan ei oikein näytä olevan. Tässä tutkimuksessa tavoitteena oli arvioida sitä, miten hätäkeskus, poliisi ja lastensuojelun sosiaalityöntekijät reagoivat perheväkivaltaan ja voisiko perheväkivaltaan puuttumista tehostaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida poliisin ja hätäkeskuksen tekemiä lastensuojeluilmoituksia, joihin liittyy perheväkivalta, sekä selvittää, mitä sosiaali- ja kriisipäivystyksessä ja sen jälkeen alueen lastensuojelussa tehdään poliisin ja hätäkeskuksen tekemien lastensuojeluilmoitusten pohjalta. Tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota voitaisiin käyttää kehitettäessä sosiaali- ja kriisipäivystyksen ja alueellisen lastensuojelutyön työskentelyä perheväkivaltatilanteissa sekä toimivampaa viranomaisyhteistyötä perheväkivaltatilanteiden kohtaamiseen ja käsittelemiseen. Tutkimuksen kohteena olivat Espoon poliisin ja Länsi-Uudenmaan hätäkeskuksen Espoon sosiaali- ja kriisipäivystykseen tekemät lastensuojeluilmoitukset ja niitä seuranneet lastensuojelun toimenpiteet. Tutkimusaineistona olen käyttänyt lastensuojelun asiakaskirjauksia sekä tilastotietoa. Tutkimus on laadullinen, aineistolähtöinen monitapausanalyysi. Olen vertaillut poliisin ja hätäkeskuksen tekemiä lastensuojeluilmoituksia keskenään sekä tutkinut tarkemmin 10 poliisin tekemää perheväkivaltaa koskevaa lastensuojeluilmoitusta ja 16 hätäkeskuksen tekemää perheväkivaltaa koskevaa lastensuojeluilmoitusta. Tutkimuksessani analysoin tilastojen ja asiakaskirjausten perusteella sosiaalityön käytäntöjä liittyen poliisin ja hätäkeskuksen tekemiin perheväkivaltaa koskeviin lastensuojeluilmoituksiin. Tutkimuksen perusteella hätäkeskus tekee vähemmän lastensuojeluilmoituksia kuin poliisi. Poliisin tekemien ilmoitusten sisältö on vuosien mittaan parantunut. Hätäkeskuksen tekemät lastensuojeluilmoitukset liittyvät useimmiten perheväkivaltaan, mutta ovat hyvin niukkoja. Useilla aineiston lapsista oli ennestään lastensuojeluilmoituksia tai meneillään oleva asiakkuus ja perheessä muitakin ongelmia. Alueen lastensuojelussa ilmoitukset on pääsääntöisesti selvitetty, mutta monesti asiakkuus on sen jälkeen lopetettu ilman mitään jatkotukea tai seurantaa. Viran-omaiset ovat käsitelleet asiaa lastensuojelun näkökulmasta, mutta eivät perheen ja lapsen traumaattisena kriisinä. Lisäksi viranomaisten välinen yhteistyö on varsin niukkaa. Näihin asioihin tulisi jatkossa kiinnittää erityistä huomiota.

Etnografinen pro gradu -tutkielma käsittelee Nicaraguan sisällissodan vaikutusta sukupuolirakenteisiin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Matagalpan kaupungissa ja sen läheisellä maaseudulla. Työssä on tarkasteltu väkivallan taustalla vaikuttavia sukupuoleen liittyviä symboleja, ideologioita sekä institutionaalisia rakenteita ja niiden yhteyksiä sisällissotaan. Tutkimuskysymyksiä ovat: miksi naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt Nicaraguan sisällissodan jälkeen, miten poliittinen konflikti julkisen vallan ilmentymänä vaikuttaa sukupuolirakenteisiin ja yksityiseen väkivaltaan kotona, sekä miten konflikti elää yhteiskunnassa aseellisen yhteenoton jälkeen sitä voimistavien rakenteiden kautta? Tutkimuksen aineisto perustuu Matagalpassa ja sitä ympäröivällä maaseudulla vuonna 2010 tehtyyn kenttätyöhön. Materiaali koostuu haastatteluista, keskusteluista, kenttämuistiinpanoista, lehtiartikkeleista, koulutus- ja seminaarimateriaaleista sekä tilastoista ja nicaragualaisesta feministisestä kirjallisuudesta. Tutkimus asettuu sukupuolen ja konfliktin tutkimusten viitekehykseen. Aihetta lähestytään Johan Galtungin, Pierre Bourdieun ja Anthony Giddensin rakenteellista ja symbolista väkivaltaa käsittelevien teorioiden pohjalta sekä Nira Yuval-Davisin nationalismia ja sukupuolta käsittelevän tutkimuksen kautta. Tavoitteena on yhdistää konfliktin tutkimus ja väkivaltaan liittyvät teoriat tarkastelemalla sukupuolirakenteita perheväkivallan kontekstin kautta. Tutkimuksessa esitetään, että väkivallan eri muodot (rakenteellinen ja fyysinen) sekä eri tasot (julkinen ja yksityinen) ovat sidoksissa toisiinsa. Tutkimuksessa selviää, että Nicaraguan sandinistinen vallankumous sekä sitä seurannut 1980-luvulla käyty sisällissota sysäsivät liikkeelle useita yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, joista monilla oli merkittäviä vaikutuksia naisten asemaan. Sandinistiseen vallankumoukseen sisältyi lupaus tasa-arvosta ja osallistumalla vallankumoukseen naiset pääsivät ennennäkemättömällä tavalla osaksi poliittista toimintaa. Erityisesti äitiyden teemoja käytettiin moraalisena resurssina sodankäynnin molemmin puolin sekä naisten taholta oman asian ajamiseen. Naiset itse vetosivat heikkouden merkkinä pidettyihin tunteisiin ja henkilökohtaiseen kärsimykseen.Sodan myötä naisten itsetunto vahvistui, he saivat kokemusta ja mahdollisuuden toimia uusilla areenoilla sekä järjestäytyivät toimimaan oikeuksiensa puolesta. Sota ei kuitenkaan johtanut automaattisesti naisten aseman parantumiseen. Naissymboliikka ei vapautunut traditionaalisista käsitteistä, vaan päinvastoin kääntyi kohti perinteisempää mallia. Katolinen kirkko voimistui vallankumouksen myötä kun vapautuksen teologian aatteet integroitiin osaksi vallankumoussanomaa. Toisaalta äärikonservatiiviset evankeliset liikkeet voimistuivat, sillä ne korostivat nopeita ratkaisuja ihmisten kärsimykseen. Sota asetti naiset marginaaliseen asemaan, sillä heidät nähtiin pääasiassa isänmaansa puolesta taistelevina äiteinä ja kodin ja perinteiden vartijoina. Vanha perhemalli pysyi ennallaan ja perinteiset sukupuolittuneet stereotypiat ilmenevät edelleen käytännön teoissa. Myös naiset itse ylläpitävät ja uusintavat rakennetta joko tietoisesti tai tietämättään. Tutkimuksen johtopäätös on, että sisällissota vaikutti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntymiseen usealla tasolla. Vaikka maassa säädettiin sodan aikana ja sen jälkeen useita naisten asemaa parantavia lakeja, ne eivät toteudu käytännössä ja rikokset jäävät usein rankaisematta. Syynä ovat paitsi resurssipula, myös poliittinen tahto sekä köyhyys ja tietämättömyys. Naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta, kuten asenteet ja alistavat käytänteet konkretisoituvat yksityisessä fyysisessä väkivallassa. Perheväkivaltaa pidetään edelleen yksityisenä asiana ja fyysinen kuritus on kulttuurisesti hyväksyttävää. Nicaraguan vallankumous voimisti jo entuudestaan voimassa ollutta kulttuuria, jossa väkivalta korostuu neuvottelun sijaan. Sota on jatkunut sisällissodan jälkeen ideologisella tasolla ja kansa on edelleen ideologisesti jakautunut. Tutkimuksessa sivutaan myös demokratiaprosessien ja naisten aseman yhtymäkohtia Nicaraguaa laajemmin. Diktaattoreja vastustavia kansannousuja on maailmalla ollut useita. Toisaalta naisten merkitys konflikteissa ja niiden jälkipuinnissa on viime aikoina tunnustettu laajalti. Nicaraguan esimerkki voi tuoda lisävaloa siihen, miten diktatuurin kukistuminen kansanliikkeen tai vallankumouksen kautta vaikuttaa pitkällä tähtäimellä naisten asemaan, sukupuolirooleihin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.