Browsing by Subject "perustuslaki"

Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, mitä vaikutuksia perusoikeuksien tunnustamisella eläimille olisi rikosoikeuden alalla. Erittelen useampia konkreettisia rikosoikeudellisia ongelmia ja pyrin osoittamaan, kuinka eläinten perusoikeudet tarjoaisivat niihin optimaalisen ratkaisun. Tarkastelen tutkielmassani muun muassa sitä, kuinka eläinten perusoikeudet vaikuttaisivat eläinten hyvinvoinnin paremmin turvaavalla tavalla laintulkintaan, lainsoveltamiseen ja lainsäädäntötyöhön, selkiyttäisivät eläinsuojelukriminalisointien taustalla olevaa oikeushyvää ja tarjoaisivat eläimille, jotka ovat jo nykyisellään rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, keinoja viedä rikosoikeudellisia oikeuksiaan täytäntöön edustajan välityksellä. Toisaalta pyrin osoittamaan, että rikosoikeus voi toimia luontevana sytykkeenä ja lähtöpisteenä eläinten perusoikeuksille, sillä eläinten rikosoikeudellinen asema on jo nykyhetkellä muihin oikeudenaloihin verrattuna melko edistyksellinen. Tämän osoittamiseksi olen käsitellyt tutkielmassa myös laajemmin eläimen oikeudellista asemaa ja oikeussubjektiutta ja pyrkinyt poistamaan perinteisestä oikeussubjektikäsityksestä seuraavia oikeusteoreettisia esteitä eläinten oikeuksien tieltä. Jos siirrymme perinteisestä, 1800-luvun saksalaisesta oikeustieteestä juurensa juontavasta oikeus- ja oikeussubjektikäsityksestä modernimpaan oikeussubjektikäsitykseen ja myönnämme eläinten olevan jo nykyisellään oikeussubjekteja suhteellisessa mielessä, kuten rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, voi tämä osaltaan edesauttaa eläinten perusoikeuksien tunnustamista. Pohdin tutkielmassa myös eläinten perusoikeuksien optimaalista sisältöä kahden vaihtoehtoisen mallin eli subjektiivisten perusoikeuksien ja julistusluonteisen ”eläinperusoikeuden” kautta. Subjektiiviset perusoikeudet, joihin liittyvää olemassa olevaa ehdotusta kommentoin tutkielman kuudennessa luvussa, ovat julistusluonteista perusoikeuskirjausta tehokkaammin suojattuja ja täytäntöönpantavissa, mutta merkitsevät hyvin radikaalia muutosta nykyiseen oikeustilaan, mistä syystä niiden toteutumista voidaan pitää epärealistisempana. Julistusluonteisella, perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeutta rakenteeltaan muistuttavalla eläinperusoikeudella taas olisi todennäköisesti paremmat toteutumismahdollisuudet, ja se sopisi luontevasti perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, mutta ei välttämättä tarjoaisi ratkaisua osaan merkittävistä eläinten oikeudellista asemaa koskevista ongelmista, eikä julistusluonteisen säännöksen asema intressipunninnassa ihmisten subjektiivisia perusoikeuksia vastaan olisi kovin vahvalla pohjalla. Näen rikosoikeuden aktiivisena muutosvoimana, jonka tehtäviin kuuluu positiivisten yhteiskunnallisten vaikutusten ja muutosten aikaansaaminen. Eläinten oikeudet tekevät tuloaan, ja nyt on korkea aika eläinten oikeudellista asemaa koskevalle uudelleenarvioinnille ja eläinten oikeuksien huomioimiselle myös juridisessa käsitteenmuodostuksessa. Katson, että tämä muutos voi hyvin lähteä rikosoikeudesta. Samalla muutos voi toimia luontevana seuraavana askeleena rikosoikeuden modernisaatiossa ja vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta alkunsa saaneessa perusoikeuksien ja rikosoikeuden yhä kasvavassa vuorovaikutuksessa.

This thesis aimed to examine Japan’s lawmaking process that lead to the passage of the PKO law, also known as the peacekeeping law of 1992. The focus was on the government discussions that occurred during the period from September 1991 to June 1992. The issues revolving around the topic were extremely controversial. The root of the problem lies in Japan’s history, and the country’s international standing. This thesis is built on political discourse analysis. The primary objective is to aid in an understanding of the reasons behind the PKO law's creation. Most of the materials cited are government discussions about the law including the explanation of purpose, question rounds, committee reports, and plenary sessions in the House of Councillors and the House of Representatives. The analysis was focused on the expressed views shared by the speakers in the Diet on a micro level, while at the same time showing the effects of the proposed bill on a macro level. Also included were questions about the role played by the leading party, the Liberal Democratic Party, who was the main instigator in the law drafting process. The main questions can be limited to two: Was there a shift in the country's politics as it relates to the issues surrounding the bill's contents? What was the reason that the government strove so hard to pass this bill into law? Through the years, Japan’s foreign policy can be said to be evasive on some points, but with taking part in the peacekeeping operations, there was a slight shift in politics. Japan’s foreign policy was already UN-centered, so participating in the PKO operations was not that massive of a change. Overall, the result of the Gulf Crisis gave the Liberal Democratic Party a reason to make a push for the passing of the PKO bill, and some saw the dispatch of the Self-Defense Forces as the party's last significant effort to redefine Japan as a normal state. In June of 1992 the passed PKO law turned out to be a compromised law. What can be seen from the overall discussions in both houses was that they centered in the perceived unconstitutionality of the bill as well as the use of the army and possible use of force. In some public hearings lawyers and legal advisors stated that they were against the law. Despite this, the opposition, however, did not take into an account changing public opinion, and the government was able to pass the law successfully. Discussion of the bill, in Japan as well abroad, presented a variety of reactions, at the center of them was fear of dispatching the Self-Defense Forces. In conclusion, the army and the peacekeeping operations were two separate matters, and the passing of the bill was a chance for the country to be more active in an international setting.

Tutkielman aiheena on parlamentin jäsenen ja kansanedustajan sananvapaus ja aineellinen koskemattomuus edustajantoimessa. Useimmissa maissa parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta suojataan erityissäännöksillä. Parlamentaarikkojen sananvapauden erityissuojelulla turvataan parlamentin jäsenten demokraattisten tehtävien hoitamista ilman pelkoa häirinnästä. Historiallisesti parlamentin jäseniin on voinut kohdistua painostusta ja häirintää toimeenpanovallan, tuomioistuimien ja poliittisten vastustajien tahoilta Parlamentaarikkojen sananvapautta turvataan säännöksillä puhevapaudesta ja aineellisesta koskemattomuudesta, joka on osa parlamentaarista immuniteettia. Tutkielmassa tarkastellaan parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta sekä aineellista koskemattomuutta koskevia säännöksiä Euroopassa. Erityisesti tarkastellaan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä parlamentin jäsenten sananvapaudesta ja koskemattomuudesta, Euroopan parlamentin immuniteettisäännöksiä sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä parlamentaarisesta koskemattomuudesta. Eurooppalaiseen käytäntöön peilaten arvioidaan Suomen perustuslain säännöksiä kansanedustajan puhe- ja sananvapaudesta ja kansanedustajan koskemattomuudesta. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti aineellisen koskemattomuuden tarpeellisuutta modernissa demokratiassa, jossa kaikkien ihmisten sananvapautta suojellaan perustuslain jaihmisoikeussopimusten tasolla. Vaikka säännökset aineellisesta koskemattomuudesta on laajasti hyväksytty Euroopassa ja demokraattisissa valtioissa, aineellista koskemattomuutta voidaan kritisoida siitä, että se on ristiriidassa yhdenvertaisuutta lain edessä koskevan periaatteen kanssa. Aineellisen koskemattomuuden säännökset estävät tavallisen lain soveltamisen parlamentin jäseniin, mikä luo jäsenille erityisen suojatun oikeudellisen aseman. Erityisen ongelmallisena aineellisen koskemattomuuden säännökset voidaan nähdä tilanteissa, joissa niitä sovelletaan parlamentaariseen puheeseen, joka voidaan tulkita vihapuheeksi. Aineellinen koskemattomuus rajoittaa kansalaisten ja viranomaisten oikeutta nostaa syyte parlamentin jäsentä vastaan. Tällä on vakavat seuraukset vihapuhekriminalisointien kohdalla, sillä koskemattomuus estää rikosten tutkinnan ja käsittelyn tuomioistuimessa. Kriminalisoidussa vihapuheessa on kyse vakavista rikoksista, joilla loukataan ihmisarvoa ja yllytetään syrjintään tai jopa väkivaltaan. Nämä näkökohdat puoltavat näkemystä siitä, että valtioissa, joissa aineellinen koskemattomuus voidaan poistaa parlamentin suostumuksella, tulisi erityisesti vakavien vihapuherikosten kohdalla saattaa asia riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko perustuslain muuttamiselle tunnistaa sisällöllisiä rajoja Suomessa. Aihetta on aivan viime vuosikymmeninä tarkasteltu runsaasti kansainvälisessä tutkimuksessa ja oikeuskäytännössä, mutta aihe ei ole Suomessa saanut juurikaan huomiota. Perustuslain sisällöllisillä muuttamiskielloilla ja -rajoituksilla pyritään tyypillisesti suojaamaan perustuslain ydintä tai perusratkaisuja muutoksilta. Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia hyödyntäen nykyistä perustuslakiamme ja pyritään ymmärtämään, voidaanko siitä tunnistaa sellaisia ydinperiaatteita tai perusratkaisuja, joiden muuttaminen ei ole mahdollista edes perustuslain muutosmenettelyssä. Lisäksi tarkastellaan sitä, voisivatko tällaiset muutosrajoitukset saada Suomen oikeusjärjestelmässä minkäänlaisia vaikutuksia. Tarkoituksena on ymmärtää, onko tällaiselle doktriinille Suomessa sijaa. Suomessa lainsäätäjän suvereniteetti on vahva, ja perustuslain muuttamiselle ei ole tunnistettu ehdottomia sisällöllisiä esteitä. Ajatus joidenkin perustuslain säännösten erityisestä suojelusta ei kuitenkaan ole Suomessakaan täysin vieras. Oikeuskirjallisuudessa on tunnistettu uuden perustuslain ajalta sääntelyä, jonka voidaan ajatella jossain määrin rajoittavan perustuslain muuttamista. Lisäksi perustuslain muuttamisessa painotetaan aineellisen jatkuvuuden, perustuslain perusratkaisujen vakauden ja perustuslain pysyvyyden turvaamista. Perustuslaki-valiokunta on myös asettanut perustuslain muuttamiselle kriteereitä, jotka vaikuttavat muutoksen hyväksyttävyyteen. Toisaalta kotimaisessa valtiosääntöoikeudessa ei kovinkaan vahvasti ole asetettu perustuslain sisältöä mihinkään sisäiseen hierarkiaan, mikä vaikeuttaa perustuslain suojattavan sisällön selkeää tunnistamista. Myös kansainvälisillä ihmisoikeusvelvoitteilla ja EU-oikeudella näyttäisi olevan merkitystä arvioitaessa sisällöllisiä rajoja perustuslain muuttamiselle. Tutkielmassa tarkasteltiin myös sitä, onko Suomessa millään taholla toimivaltaa arvioida perustuslain muutosten sisältöä. Suomessa perustuslakivaliokunnalla vaikuttaisi olevan vahva asema perustuslain sisällön arvioimisessa. Koska tuomioistuimilla on vain rajattu toimivalta tutkia tavallisten lakien perustuslainmukaisuutta, olisi epätodennäköistä, että ne voisivat ottaa perustuslain muutoksiin vahvasti kantaa. Koska tuomioistuimet voivat joutua suorittamaan tulkintaa perustuslain sekä EU-oikeuden tai ihmisoikeusvelvoitteen välillä, voi niillä olla kuitenkin jonkinlainen epäsuorempi rooli myös perustuslakimuutosten sisällön arvioinnin osalta. Tutkielma luo yleiskuvaa siitä, miltä kotimainen valtiosääntöjärjestelmä näyttää perustuslain sisällöllisen muuttamattomuuden kontekstissa, ja nostaa esiin havaintoja, joita perustuslain muuttamisrajoista voidaan kotimaisesta näkökulmasta tehdä. Tutkielman lopulla esitetään myös pohdintaa siitä, miten perustuslain ydinperiaatteita voitaisiin suojata niin, että se sopisi kotimaiseen valtiosääntöjärjestelmään.

Uskonnonvapaus on merkittävä perus- ja ihmisoikeus, joka on suojeltu useissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa sekä Suomen perustuslaissa. Tässä tutkielmassa keskiössä on positiivinen uskonnonvapaus, eli perustuslain 12.2 §:ssä ilmaisu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa. Tutkimuskysymyksenä on tarkastella sitä, mitkä asiat Suomen lainsäädännössä, julkisen vallan käytännöissä ja yksilöiden välisissä suhteissa tukevat positiivista uskonnonvapautta ja mitkä taas rajoittavat. Koska toisella perus- ja ihmisoikeudella, syrjintäkiellolla, on keskeinen merkitys uskonnonvapauden toteutumisen kannalta, analysoidaan uskonnonvapautta myös sen näkökulmasta. Tutkielma on oikeusempiirinen tutkimus, joka pohjautuu olemassa olevaan kvalitatiiviseen ja kvantitatiiviseen aineistoon. Sikäli kuin tutkielmassa analysoidaan voimassa olevaa oikeutta, käytetään lainopin metodia. Aineistoa lähestytään critical legal studies -näkökulmasta. Tutkielmassa käytettyä aineistoa on jaoteltu ihmisoikeusindikaattorityössä käytetyllä tavalla rakenne-, prosessi- ja lopputulosindikaattoreihin. Työssä esitellään ensin uskonnonvapautta perus- ja ihmisoikeutena, keskittyen erityisesti positiiviseen uskonnonvapauteen. Luvussa kaksi käsitellään myös uskonnon ja valtion suhdetta Euroopassa, uskontoihin kohdistuvia rajoituksia sekä uskonnollisia vähemmistöjä Euroopassa. Luvussa kolme analysoidaan keskeistä kansallista lainsäädäntöä, julkisen vallan toimia sekä oikeuskäytäntöä ja ylimpien laillisuusvalvojien ynnä muiden oikeusturvatahojen ratkomia tapauksia. Luvun lopussa käsitellään omana osanaan kansallisia ja kansainvälisiä syrjintätutkimuksia uskontoon perustuvasta syrjinnästä. Luvussa neljä esitetään johtopäätökset. Uskontoihin ja uskonnon harjoittamiseen kohdistuu Euroopassa paljon rajoituksia. Pew-tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan rajoitusten määrä on noussut vuodesta 2007. Joissain maissa erityisesti vähemmistöjen totutusta poikkeavien uskonnollisten symboleiden käyttöä pyritään rajoittamaan vetoamalla neutraliteettiin ja sekularismiin. Kristinuskoon liittyviä symboleita ja traditioita saatetaan myös pitää osana kulttuuria niin, ettei niitä nähdä enää osana uskontoa. Tämä voi asettaa vähemmistöuskonnot huonompaan asemaan. Rajoitusten ja rakenteellisten ongelmien taustalla voi olla myös ymmärryksen puute uskonnonvapauden merkityksestä ja sen luonteesta perus- ja ihmisoikeutena. Rakenteellisia eriarvoisuuksia eri uskontokuntien välillä Euroopassa luo myös se, että useassa maassa valtiolla ja kirkolla on erityissuhde, jonka johdosta yleensä yksi uskontokunta on muita paremmassa asemassa. Suomessa valtion ja erityisesti evankelis-luterilaisen kirkon välinen suhde on vahva. Kirkon erityinen asema näkyy Suomessa lainsäädännössä ja muualla yhteiskunnallisessa kulttuurissa. Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti ole esimerkiksi sellaista lainsäädäntöä, jolla suoraan rajoitettaisiin uskonnon harjoittamista. Poikkeuksena tästä on esimerkiksi se, että ainoastaan evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on verotusoikeus ja että poliisin virkapuvun kanssa ei ole sallittua käyttää uskonnollisia symboleita, kuten ei myöskään armeijassa. Ongelmat ilmenevat erityisesti rakenteissa ja ne voivat merkittävällä tavalla vaikuttaa yksilön uskonnonvapauteen. Useat näistä liittyvät kirkon erityisasemaan. Esimerkiksi vankiloissa ja armeijassa työskentelee pappeja, joiden palkan valtio maksaa, mutta muiden uskontokuntien edustajat työskentelevät omakustanteisesti. Ongelmia on ilmennyt myös vähemmistöuskontojen jäsenten mahdollisuuksissa harjoittaa uskontoaan työpaikalla sekä palvontapaikkojen rakentamisessa. Uskonnonvapauden tosiasiallisen toteutumisen turvaaminen voi edellyttää julkiselta vallalta aktiivisia toimia ja perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Suomessa on myös positiivista uskonnonvapautta tukevia rakenteita, kuten uskonnonvapauslaki, jossa säädetään uskonnollisen yhdyskunnan rekisteröimisestä, sekä erilaiset rahalliset avustukset uskonnollisille yhdyskunnille. Lisäksi yhdenvertaisuuslaissa on säädetty viranomaiselle, koulutuksen järjestäjälle ja työnantajalle velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta. Osan tutkielmaa muodostaa uskontoon perustuvan syrjinnän analysointi. Syrjintä on Suomessa yleistä. Syrjintä vaikuttaa myös muun muassa yksilön mahdollisuuksiin ja kykyyn harjoittaa uskontoaan. Suomessa ei kuitenkaan ole juurikaan tehty nimenomaan uskontoon perustuvasta syrjinnästä tutkimusta. Tutkielma osoittaa tarpeen tutkia ensinnäkin tarkemmin positiivisen uskonnonvapauden toteutumista Suomessa, uskontoon perustuvaa syrjintää sekä syrjinnän vaikutuksia uskonnonvapauteen. Tutkimusta olisi perusteltua tehdä erityisesti muslimeista, joiden uskonnon harjoittamiseen Euroopan laajuisesti kohdistuu ja kohdistetaan erityisiä rajoituksia. Lisäksi muslimit kokevat vähemmistönä syrjintää monella tasolla ja heihin myös suhtaudutaan uskonnollisista vähemmistöistä kielteisimmin. Tutkielma osoittaa myös tarpeen suhtautua kriittisesti neutraaliksi koettuun lainsäädäntöön ja tapoihin, sillä ne voivat tosiasiassa vaikuttaa vähemmistöuskontoon kuuluvien henkilöiden mahdollisuuksiin harjoittaa uskontoaan.