Browsing by Subject "perustuslakivaliokunta"

Suomen valtiosääntöön lisättiin useita sosiaalisia perusoikeuksia vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten yhtä näistä, perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta, tulkitaan lainsäätämisvaiheessa. 2010-luvun sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistusten eduskuntakäsittelyssä säännös on noussut keskiöön. Syntynyttä tulkintakäytäntöä ei ole aiemmin tutkittu. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on turvattu terveyteen liittyviä oikeuksia. Perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitteen juuret ovat vahvemmin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kuin ihmisoikeuksissa. Vaikkei Suomen voitaisi todeta loukanneen sopimusvelvoitteitaan, sopimusten tulkintakäytännöstä voidaan silti hakea yleisiä periaatteita siitä, miten terveydenhuolto tulee järjestää. Perustuslain 19.3 §:n sisältämä turvaamisvelvoite ei tehokkaasti velvoita lainsäädäntövallan käyttäjää antamaan perusoikeutta toteuttavaa lainsäädäntöä, mutta vaikuttaa tällaisen lainsäädännön sisältöön. Perusoikeus edellyttää terveydenhuollon lainsäädäntöä, mutta tuo lainsäädäntö ei tule sillä tavoin perusoikeuden osaksi, että perusoikeus estäisi sen muuttamisen. Turvaamisvelvoitteen, toimeksiantovaikutuksen ja sääntelyvarauksen kehittely on jäänyt suomalaisessa valtiosääntöoikeudellisessa tutkimuksessa vähäiseksi. Sosiaalisten perusoikeuksien rajoittamista on käsitelty kirjallisuudessa heikennyskieltovaikutuksen kautta, mutta perustuslakivaliokunnan heikennyksiä koskeva käytäntö on hajanaista. Heikennyskieltodoktriini ei näyttäisi kovin hyvin soveltuvan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta toteuttavan lainsäädännön arviointiin. Terveyspalveluiden erityispiirre on lääketieteellisen asiantuntemuksen itsenäisyys, jonka vuoksi hoitopäätöksiä ei pidetä hallintopäätöksinä, vaikka kyse on perusoikeuksien toteuttamisesta. Tämä rajoittaa lainsäätäjän liikkumavaraa: terveydenhuollon lainsäädäntö ei saa estää yksilöllistä lääketieteellistä arviota ja päätöstä potilaan hoidosta. Ihmisoikeussopimusten valvontakäytännössä huomiota on kiinnitetty terveydenhuoltopalveluiden saatavuuteen ja laatuun. Perustuslakivaliokunnan perustuslain 19.3 §:ää koskevassa käytännössä palveluiden laatu on jäänyt vähälle huomiolle. Sen sijaan valiokunta on asettanut palveluiden alueellisesti ja taloudellisesti yhdenvertaista saatavuutta koskevia vaatimuksia. Alueellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jota on punnittu vasten alueellisia eroja korostavia näkökohtia, erityisesti kunnallista itsehallintoa. Taloudellisen yhdenvertaisuuden minimivaatimuksena on ollut, etteivät palvelusta käyttäjälle aiheutuvat kustannukset saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien ulottumattomiin. Tämän ohella taloudellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jonka mukaan maksukyvyn vaikutus palveluiden saatavuuteen ja laatuun tulisi minimoida. Perustuslakivaliokunta ei ole edellyttänyt terveyspalveluiden ulottamista yhdenvertaisesti kaikkiin maassa oleskeleviin, vaan muun kuin perustuslain 19.1 §:ää toteuttavan kiireellisen hoidon edellytykseksi on voitu asettaa laillinen ja vakituinen maassa asuminen tai työskentely. Perustuslain 19.3 §:stä on johdettavissa vaatimuksia terveydenhuoltojärjestelmän rakenteelle. Rakenteeseen ei saa sisältyä merkittäviä riskejä, jotka vaarantaisivat perusoikeuden toteutumisen. Perustuslakivaliokunta on viime aikoina tiukentanut suhtautumistaan terveyspalveluiden yksityistämiseen ja voidaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan julkisten toimijoiden tulisi tuottaa suurin osa terveydenhuollon palveluista. Perustuslakivaliokunnan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta koskeva käytäntö ilmentää oikeuden hyvinvointivaltiollista paradigmaa ja irtaantumista valtiosääntöisestä managerialismista.

Tutkielman aihe on ympäristöperusoikeuden (PL 20 §) ja omaisuudensuojan (PL 15 §) välinen kehitys perusoikeusuudistuksen jälkeen. Lisäksi tutkielmassa selvitetään kansainvälisesti ja eurooppalaisesti tapahtunutta oikeus ympäristöön -ajatuksen oikeudellistumista ja perustuslaillistumista. Tutkielma on oikeushistoriallinen, ja sen tutkimuskysymys on: ”Miten, ja miksi, ympäristöperusoikeuden ja omaisuudensuojan välinen painoarvo on muuttunut ympäristöperusoikeuden voimassaolon aikana?” Tutkielman metodi on oikeushistoriallinen, ja tutkielman analyysivaihe rajautuu ajallisesti perusoikeusuudistuksen jälkeiseen aikaan eli vuodesta 1995 eteenpäin. Tätä edeltävältä ajalta kuvataan kansainvälinen ja eurooppalainen oikeus ympäristöön -ajatuksen kehitys, omaisuudensuojan ja ympäristöarvojen välinen asetelma sekä perusoikeusuudistuksen ja siihen liittyvän valmistelutyön ilmentävät muutokset omaisuudensuojan ja ympäristöarvojen välisessä oikeudellisessa aatemaailmassa. Lähdeaineistona toimivat perustuslakivaliokunnan lausunnot ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut. Tutkielmassa hahmotetaan kaksi eri kehityslinjaa, joista ensimmäinen on perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön ilmentävä pidättyvämpi ja ennen perusoikeusuudistusta vallalla olleeseen omaisuudensuojaa korostavaan käytäntöön kiinnittyvä linja. Toinen linjoista on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännön ilmentävä linja, joka puolestaan näyttäytyy ympäristöarvoja korostavana ja omaan ratkaisukäytäntöönsä vähemmän lukkiutuneena. Kehityslinjoista molemmat alkavat korostaa ympäristöperusoikeutta viimeistään 2010-luvulle tultaessa. Ympäristöperusoikeus ja omaisuudensuoja ovat tutkimuskohteina olleet suosittuja, mutta oikeushistoriallista tutkielmaa, jossa perustuslakivaliokunnan lausuntoja ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja verrataan keskenään ei ole aiemmin tehty. Tutkielmalle on täten tilausta, ja se tuo ympäristöperusoikeuden ja omaisuudensuojan väliseen diskurs-siin uuden elementin, etenkin, kun tutkielman johtopäätöksinä hahmotetaan kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa, mutta vuosien varrella toisiaan lähentyvää omaisuudensuojan ja ympäristöperusoikeuden välisen kehityksen linjaa.