Browsing by Subject "pesänjakaja"

Tutkimuksen aiheena on reaalisen perinnönjaon oikeusnormien sisältö ja systemointi. Tarkastelu keskittyy perintökaaren 23:8:ssä määriteltyihin yleisiin jakovaltuuksiin. Niiden avulla pesänjakajan on toimitusjaossa päätettävä, millaisena konkreettisena omaisuutena kukin kuolinpesän osakas perintönsä saa. Aina perintö ei lankea yksinomistukseen. Perinnönjaossa verrattain yleinen ratkaisu onkin ollut yhteisomistussuhteen perustaminen tiettyihin jäämistöesineisiin. Oikeuskirjallisuudessa yhteisomistussuhteen perustamista perinnönjaossa ei kuitenkaan ole aiemmin tarkasteltu siten, että huomioon otettaisiin systemaattisesti myös yhteisomistuslain säännökset. Jäämistö tulee ensisijaisesti jakaa siten, että kullekin kuolinpesän osakkaalle annetaan osa kaikenlaatuisesta omaisuudesta. Tämä esineellisen tasajaon vaatimus on edelleen vahva lähtökohta jaon toteutukselle. Omaisuuden hyödynnettävyydelle ja taloudellisen arvon säilymiselle voidaan kuitenkin antaa yhä enemmän painoarvoa arvioitaessa, millainen omaisuus on sopivasti jaettavissa osiin. Konkreettisen jaon ohella myös yhteisomistussuhteen perustaminen toteuttaa esineellisen tasajaon lähtökohtaa silloin, kun osakkaat kykenevät yhteisomistuksen vaatimaan yhteistyöhön tai omaisuus voidaan kiinteistötoimituksessa jakaa itsenäisiksi tiloiksi. Muissa tilanteissa yhteisomistussuhteita ei perillisten välille tule perustaa ilman erityisiä perusteita. Tutkielmassa vertaillaan yhteisomistuslain mukaisen yhteisomistajan oikeusasemaa jäämistöomistukseen. Erityistä huomiota kiinnitetään yhteisomistuksen purkamisen edellytyksiin ja vaihtoehtoihin yhteisomistuslain ympäristössä. Jäämistöön saattaa kuulua sellaista omaisuutta, jota ei voida sen paremmin jakaa osiin kuin antaa yhteisomistukseenkaan. Mikäli omaisuus – esimerkiksi osakehuoneisto – on liian arvokas sijoitettavaksi yhdenkään perillisen osaan, nousee esiin kysymys pesän ulkopuolisten varojen käytöstä jaon aikaansaamiseksi. Oikeuskirjallisuuden suhtautuminen lunastukseen on ollut torjuvaa. Tutkielmassa lunastuksen sallittavuutta käsitellään perusteellisesti. Loppupäätelmä on, että järjestelmän tavoitteiden, perinnönjakoa ohjaavien periaatteiden ja käytännöllisten näkökulmien nojalla lunastus tulisi perinnönjaossa sallia. Jaon toteuttamisen viimesijaisena vaihtoehtona oikeus voi pesänjakajan hakemuksesta määrätä, että tietty omaisuus tai tarvittaessa pesän koko omaisuus on pesänjakajan toimesta myytävä. Aiemmassa kirjallisuudessa PK 23:8:n mukaisen myyntiluvan on katsottu olevan kohtalaisen korkean kynnyksen takana. Tällainen toteamus ei kuitenkaan käytännössä ole kovin hyödyllinen apuväline myyntiluvan edellytysten arviointiin. Tutkielmassa selvitetäänkin niitä konkreettisia tunnusmerkistöjä, joiden vallitessa oikeuden on joko myönnettävä tai evättävä myyntilupa. Tutkielman lopuksi hahmotellaan perinnön reaalisessa jaossa noudatettavaa harkintajärjestystä.