Browsing by Subject "restoratiivinen oikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2020 aloitettua rikos- ja riita-asioiden videoyhteydellä toteutettavaa online-sovittelua. Erityisesti tutkimuksen kohteena on se, miten rikos- ja riita-asioiden sovittelijat kokevat tiettyjen restoratiivisten arvojen ja sovittelun tavoitteiden toteutuvan sekä se, miten tietyt sovitteluun liittyvät käytännöt toimivat, kun sovitteluneuvottelua ei järjestetäkään kaikkien osapuolten läsnä ollessa sovittelutoimiston tiloissa, vaan videoyhteyden välityksellä. Suomalainen rikos- ja riita-asioiden sovittelu perustuu restoratiivisen oikeuden teorioihin. Restoratiivisessa oikeudessa katsotaan, että rikos on ennen kaikkea rikoksentekijän ja uhrin välinen asia. Osapuolet itse pystyvät parhaiten päättämään siitä, miten rikos tulisi hyvittää ja miten teolla aiheutuneet vahingot tulisi korjata. Kun rikoksentekijä ja uhri sopivat asian, myös ympäröivän yhteisön tasapaino palautuu, ja tekijä pääsee eroon häpeästään ja voi palata täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Restoratiivisessa oikeudessa keskeistä on paitsi rikoksella aiheutettujen tekojen korjaaminen ja kokonaisvaltainen hyvittäminen, myös uhrin tarpeiden tyydyttäminen, menettelyn vapaaehtoisuus, menettelyn luottamuksellisuus, tekijän vastuunotto, kunnioittava vuoropuhelu, vallan antaminen osapuolille heidän omassa asiassaan ja yhteisöllisyys. Tätä tutkielmaa varten on erityisellä tarkkuudella paneuduttu rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettua lakiin ja sen esitöihin sekä kolmeen aikaisempaan tutkimukseen kotimaisesta rikosasioiden sovittelusta. Niistä on poimittu esiin seikkoja, joiden kohdalla online-elementin voidaan perustellusti ajatella vaikuttavan jollakin tavalla sovittelumenettelyyn. Näiden seikkojen pohjalta on laadittu 17 monivalintakysymystä tämän tutkielman osana toteutettua kyselytutkimusta varten. Kysely on osoitettu sellaisille sovittelijoille, joilla on kokemusta sovittelijana toimimisesta sekä kasvokkain järjestettävässä sovittelussa että online-sovittelussa. Kyselyyn vastaajilla on ollut mahdollisuus antaa jokaisen kysymyksen kohdalla lisätietoja avovastauksilla. Kyselytutkimuksen tulosten perusteella suomalainen rikos- ja riita-asioiden online-sovittelu toimii hyvin, mutta myös kehityskohteita nousee esiin. Tärkeä havainto on se, että sovittelijoiden kokemusten mukaan online-sovittelussa päädytään sovintoon yhtä usein kuin kasvokkain soviteltaessa. Online-sovittelu toimii myös monella muulla kysymyslomakkeen kysymysten avulla mitatulla alueella yhtä hyvin tai lähes yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva sovittelu. Rikoksentekijän ja uhrin valtatasapainon arviointi on kuitenkin online-sovittelussa vaikeampaa. Tutkielman tuloksista selviää myös, että sovittelun luottamuksellisuus on vaarantunut online-sovitteluissa. Kyselytutkimuksen tuloksia on analysoitu jokaisen kysymyksen osalta erikseen aiemman kotimaisen ja ulkomaisen tutkimuksen, kirjallisuuden ja artikkelien valossa. Havaittuihin ongelmakohtiin on myös pyritty löytämään ratkaisuja aiemmasta tutkimuksesta online-sovittelun jatkokehittelyä varten. Tutkielmassa rikosasioiden online-sovittelu on pyritty liittämään myös laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. On tiedossa, että tuomioistuinlaitos kärsii tällä hetkellä resurssipulasta ja on ruuhkautunut. Sovittelun etuina tuomioistuinprosessiin verrattuna on yleensä pidetty muun muassa sovittelun nopeutta, edullisuutta ja joustavuutta. Aiempien tutkimusten perusteella sovittelun osapuolet ovat myös tyytyväisiä sovittelussa saavutettaviin ratkaisuihin. Koska online-sovittelu on monelta osin tavanomaista sovittelua nopeampaa ja joustavampaa, on online-sovittelumenettelyillä mahdollisesti vielä paljonkin hyödyntämätöntä potentiaalia oikeudenhoidon kantokyvyn parantamisessa ja oikeusjärjestelmämme kehittämisessä yleensä.

Pro gradu -tutkielma käsittelee lähisuhdeväkivaltasovittelua vapaaehtoistyönä. Tutkimuksessa tarkastellaan erään sovittelutoimiston lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden puhetta sovitteluprosessista, väkivallasta ja sovittelun osanottajista. Tarkoituksena on tutkia, toteutuvatko restoratiivisen oikeuden arvot heidän kuvaamissaan työkäytänteissä ja sovittelijoiden suhtautumisessa sovittelun eri osapuoliin. Lähisuhdeväkivalta on vaativaa vapaaehtoistyötä. Tutkimuksessa käsitellään lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden tekemää työtä tunnetyöteorian (Hochschild 1983) kautta pyrkimällä löytämään vastaus siihen, tekevätkö lähisuhdeväkivaltasovittelijat tunnetyötä ja miten se on määrittynyt sovittelun kontekstissa. Yhdessä analyysiluvussa käytettävän tunnetyöteorian lisäksi koko tutkimuksen kattavana teoreettisena viitekehyksenä on restoratiivinen oikeus. Tutkimus on syntynyt kannanottona vallitsevaan keskusteluun lähisuhdeväkivaltasovittelun soveltuvuudesta. Niin julkisuudessa käydyissä keskusteluissa kuin myös sovittelun tutkimusperinteessä on aiemmin ohitettu lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden näkemykset sovittelusta. Tässä tutkimuksessa on haluttu antaa ääni sovittelua toteuttaville henkilöille. Aineisto on kerätty haastattelemalla kymmentä lähisuhdeväkivallan sovittelijaa, joista neljä haastateltavaa oli naisia ja kuusi miehiä. Tämän lisäksi toissijaisena aineistona on käytetty rikos- ja riita-asioiden opasta (Iivari 2007). Metodina aineiston keräyksessä on hyödynnetty teemahaastatteluja, jotka on analysoitu pääasiallisesti teemoittelua hyväksi käyttäen. Tutkimus osoittaa, että restoratiiviset arvot ovat lujittuneet osaksi sovittelijoiden omaksumia työkäytäntöjä, jotka puolestaan ovat linjassa myös hyvän sovittelun mallin ja konfliktiteoreettisen teorian kanssa. Aineiston mukaan erillistapaaminen, jossa asianomistaja ja väkivallan tekijä tavattiin erikseen, järjestettiin aina lähisuhdeväkivaltatapauksien kohdalla. Sovitteluparina toimi pääsääntöisesti toista sukupuolta oleva henkilö, ja sovittelijoiden rooli oli sovitteluistunnoissa restoratiivisten tavoitteiden mukainen eli fasilitiatiivinen. Sopimukseen pääsy ei ollut aineiston sovittelijoille itseisarvo, vaan he korostivat tutkimuksessa sovittelun osanottajien välistä dialogia ja konfliktin korjaamista. Luottamuksellisuus ja vapaaehtoisuus ovat restoratiivisen prosessin edellytyksiä, ja ne toteutuivat aineistossa. Tulokset kertovat siitä, että lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden tapa suhtautua sovittelun eri osapuoliin on aineistossa restoratiivisten arvojen ohjaamaa. Rikoksen syyllisyyskysymys on asetettu taka-alalle, ja sovittelu lähtee aina liikkeelle uhrin tarpeista ja voimavaroista. Puolueettomuuden vaadetta aineiston sovittelijat prosessoivat tunnetyötä tekemällä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että restoratiivisia työtapoja ja arvoja toteutetaan kauttaaltaan lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden puheessa. Tutkimus ottaa myös kantaa lähisuhdeväkivallan sovittelun toteuttamiseen osoittamalla, että konfliktiteoreettinen lähtökohta lähestyä lähisuhdeväkivaltaa on sopiva tapa käsitellä suurinta osaa sovitteluun tulevista jutuista.

Tutkielmassa tarkastellaan vakavien rikosasioiden sovittelun tilaa Suomessa. Käsittelyssä on rikossovittelulain mukainen valtakunnallisesti organisoitu sovittelu sekä vasta kokeiluluontoisesti toteutettu jälkikäsittelymenettely. Vakavien rikosten sovittelu jakaa mielipiteitä lähinnä siksi, että menettely on vieras perinteisessä rankaisukeskeisessä oikeuskulttuurissamme, jossa rikoksesta seuraavalla rangaistuksella on myös vahva yleisestävä tehtävä rikollisuuden vähentämisessä. Vakavien rikosten sovittelun pelätään vievän pohjan rangaistusjärjestelmältä, vähättelevän uhrin asemaa ja toimivan vain rikoksen tekijän sielunhoitona. Lisäksi huolta aiheuttaa osapuolten oikeusturvan toteutuminen. Rikossovittelu ja jälkikäsittely pohjautuvat restoratiiviseen oikeuteen. Restoratiivinen oikeusajattelu ja restoratiiviset menettelyt perustuvat näkemykseen korjaavuudesta keskustelemisen kautta. Rikosoikeuden ja rikosseuraamusten keskiössä ei tällöin ole syyllistäminen tai rangaistukset, vaan asiantilan palauttaminen kaikille osapuolille mahdollisimman samanlaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tämä tapahtuu mahdollistamalla osapuolten keskinäinen aito ja luottamuksellinen vuoropuhelu, jossa huomioidaan tunteet, molemminpuolinen kunnioitus, tapauksen ainutlaatuisuus ja vahinkojen korvaaminen tulevaisuussuuntautuneisesti mutta kuitenkin moraalisen oppimisen kautta. Sekä lakisääteisessä rikossovittelussa että jälkikäsittelymenettelyn dialogissa on mukana turvallinen puolueeton sovittelija, jonka tehtävä on kuitenkin toissijainen osapuolten omaan aktiiviseen rooliin verrattuna. Tutkielmassa selvitetään, mitä aikaisempaa tutkimusta ja kirjallisuutta aiheesta on, miten vakavien rikosten sovittelu on Suomessa kehittynyt ja mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti estävät restoratiivisten menettelyjen laajemman hyödyntämisen. Restoratiivisen ideologian piirteitä peilataan rikossovittelun tavoitteisiin ja käytäntöihin seuraamusjärjestelmän eri vaiheissa. Ei ole selvää, että restoratiivisten arvojen pohjalta noussut rikossovittelu aina toteuttaisi näitä arvoja käytännössä. Rikossovittelulla on silti selkeästi annettavaa uhrien oikeuksien turvaamisessa. Restoratiivisten menettelyjen hyödyntäminen vakavien rikosten yhteydessä ei meillä tällä hetkellä tarkoita rangaistusten syrjäytymistä tai radikaaleja seuraamusjärjestelmän muutoksia. Kyse on näyttöön perustuvan humaanin kriminaalipolitiikan eteenpäin viemisestä. Viime vuosina erilaiset restoratiiviset menettelyt ovat yleistyneet myös muualla maailmalla, ja vakavien rikosten sovittelusta on yhä enemmän tutkimustuloksia. Aihe on ajankohtainen, ja tutkielman valossa Suomessa on todennäköisesti luvassa lainsäädäntömuutoksia tai vähintään erilaisia yhteistyömuotoja rikossovittelupalvelujen laajentamiseksi. Tutkielmaan on haastateltu rikossovittelun kehittämisestä vastaavaa oikeustieteen tohtori Henrik Elonheimoa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä jälkikäsittelyhankkeesta vastaavaa psykologian tohtori Arja Konttilaa Rikosseuraamuslaitokselta.