Browsing by Subject "ryhmittely"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2020)Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten erilaiset ummessaolevien lypsylehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöt vaikuttavat maitotuotokseen ja terveyteen. Tämä tehtiin analysoimalla tilojen erilaisten käytäntöjen yhteyttä karjan vuosituotokseen, ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan sekä sairastuvuuteen koskien yleisimpiä poikimisen jälkeisiä sairauksia. Aineisto kerättiin Ryhmittelystrategiat suurilla lypsykarjatiloilla (LYTO-2) - hankkeessa, johon osallistui 82 vapaaehtoista maitotilaa, joilla oli joko asemalypsy- (vähintään 80 lypsylehmää) tai automaattilypsypihatto (vähintään kaksi käytössä olevaa lypsyrobottia). Tutkimusaineisto kerättiin tilakäynneillä kevättalven 2012 aikana. Karjanomistajaa tai -hoitajaa haastateltiin ummessaolevien lehmien ryhmittely- ja ruokintakäytännöistä. Vastaukset muokattiin Excelissä käsiteltävään muotoon. Tilakäynnin tehnyt eläinlääkäri kuntoluokitti vähintään kymmenen ummessaolevaa lehmää joka tilalta. Tuotosseurannan datasta (Mtech Digital Solutions Oy) saatiin tieto karjan keskituotoksesta ja kirjatuista poikimahalvaus-, asetonitauti-, ja utaretulehdushoidoista. Jokaiselle tilalle laskettiin sairastuvuus-% jakamalla hoitokertojen määrä keskilehmäluvulla. Ummessaolevien lehmien jakaminen vähintään kahteen ryhmään näytti vähentävän poikimahalvauksen ja asetonitaudin esiintymistä. Osastoimalla eri tiineysvaiheessa olevat lehmät niiden ravitsemukselliset tarpeet voidaan paremmin ottaa huomioon. Tunnutusruokinnan käytöllä ei sen sijaan ollut yhteyttä sairastuvuuteen eikä ummessaolevien lehmien kuntoluokkaan. Ryhmittelyllä ei havaittu olevan yhteyttä karjan keskituotokseen, joka ei tosin kuvaa hyvin alkulaktaation onnistumista. Kivennäisruokinnalla ei ollut yhteyttä sairastuvuuteen. Utaretulehduksen esiintyvyys väheni, kun lehmän siirtoa poikimaosastosta takaisin lypsävien osastoon viivytettiin. Siirtoon liittyvä stressi voi altistaa lehmän sairastumiselle, kun poikimisen aikaan lehmän vastustuskyky on muutenkin alimmillaan. Ummessaolevien lehmien erityistarpeiden huomiointi ja niiden kokeman stressin minimointi ryhmittelyn ja siirtojen ajoituksen kautta voi vähentää lehmien sairastumisalttiutta. Tilojen erilaiset resurssit määrittävät lopulta sen, mitkä toimintatavat ovat tilakohtaisesti parhaat.
-
(2019)Valkuaisen käytön optimoimiseksi lisävalkuaisruokinta tulisi kohdentaa sille eläinryhmälle, jolla tuotosvaste on suurin. Tällä tavoin saataisiin vähennettyä lypsykarjatilojen taloutta kuormittavia ylimääräisiä typpipanoksia sekä minimoitaisiin valkuaisruokinnasta aiheutuva ympäristön kuormitus. Faktoriaalisessa (2 x 2) kokeessa vertailtavina karkearehuina olivat nurmisäilörehu ja nurmisäilörehu-vehnäkaurakokoviljasäilörehuseos. Väkirehuina lehmät saivat joko tavanomaisen (166 g/kg ka) tai matalan (115 g/kg ka) valkuaistason väkirehua. Tutkimuksen tavoitteena oli testata vaikuttavatko karkearehutyyppi, lehmien tuotostaso tai laktaatiovaihe valkuaisruokinnasta saatavaan tuotosvasteeseen ja valkuaisen hyväksikäyttöön. Hypoteesit olivat, että 1) kokoviljasäilörehuruokinnalla valkuaislisän tuotosvaste ja typen hyväksikäyttö on parempi kuin nurmisäilörehuruokinnalla, 2) kokoviljasäilörehuruokinnalla maitotuotos on sama kuin nurmisäilörehuruokinnalla sekä 3) valkuaisen tuotosvaste ja samalla valkuaisen hyväksikäyttö on parempi vanhempien lehmien keskilaktaatiossa verrattuna loppulaktaatioon ja ensikoihin. Tutkimus oli osa Luonnonvarakeskuksen hanketta. Tutkimuksessa oli 48 Ayrshire- ja Holstein-lehmää, jotka jaettiin kolmeen blokkiin: loppulaktaatio (keskimäärin 324 päivää poikimisesta), keskilaktaatio (keskimäärin 90 päivää poikimisesta) ja ensikot. Kokeessa oli kolme koejaksoa (koejaksojen pituudet 27, 26 ja 22 päivää) sekä kovariaattijaksot kokeen alussa ja lopussa. Koelehmät pysyivät samalla karkearehuruokinnalla koko kokeen ajan, mutta vaihtoivat väkirehua aina koejakson päätyttyä. Karkearehuseoksessa kokoviljasäilörehun osuus oli keskimäärin 40 % ja väkirehun osuus 40 % dieetin kuiva-aineesta. Lehmien karkea- ja väkirehunkulutus mitattiin päivittäin. Elopaino, kuntoluokka, maitotuotos ja maidon pitoisuudet mitattiin koe- ja kovariaattijaksoilla. Nurmisäilörehu oli märkää (ka-% 22) ja karkearehuissa oli viitteitä virhekäymisestä. Nurmisäilörehudieeteissä oli enemmän raakavalkuaista (raakavalkuaispitoisuus keskimäärin 159 g/kg ka) kuin kokoviljasäilörehua sisältäneissä dieeteissä (raakavalkuaispitoisuus keskimäärin 146 g/kg ka). Kokoviljasäilörehun lisääminen dieettiin paransi lehmien säilörehusyöntiä (13,0 vs. 12,1 kg ka/pv, p<0,001) ja kokonaissyöntiä (21,8 vs. 20,7 kg ka/pv, p<0,001). Karkearehulla ei ollut vaikutusta typen hyväksikäyttöön, ravintoaineiden saantiin, maitotuotokseen (keskimäärin 27,7 kg/pv) tai maidon koostumukseen. Tavanomaisella valkuaistasolla kaikki tuotantotulokset olivat parempia kuin matalalla valkuaistasolla, lukuun ottamatta rasvapitoisuutta. Lehmäryhmän ja valkuaistason välillä ei todettu yhdysvaikutusta maitotuotoksessa tai typen hyväksikäytössä. Karkearehuruokinta, tuotoskauden vaihe ja poikimakerta eivät vaikuttaneet valkuaislisän tuotosvasteeseen.
Now showing items 1-2 of 2