Browsing by Subject "säännöstyskeino-oppi"

Tässä tutkielmassa selvitän, minkälainen on työnantajan velvollisuus edistää tasa-arvoa työelämässä, ja miten erityisesti tasa-arvosuunnitelma on tämän perus- ja ihmisoikeuksiin pohjautuvan velvollisuuden käytännön ilmentymä. Tutkielmassa tasa-arvosuunnitelmaa tarkastellaan työoikeudellisena normina. Tutkielmassa otetaan selvää siitä, miten tasa-arvosuunnitelma sijoittuu työoikeudellisten normien järjestelmään, ja minkälainen sen normiluonne on. Lisäksi tarkastellaan, miten sen normityyppi vaikuttaa sen velvoittavuuden arviointiin. Koska tasa-arvo ja sen edistämisvelvollisuus ovat yhtä aikaa sekä perusoikeustaustaisia, melko abstrakteja kokonaisuuksia, sekä työpaikkakohtaisia käytäntöjä, tutkielmassa selvitetään, miten tasa-arvosuunnitelma toimii työpaikkakohtaisena normina, eli kenelle se luo oikeuksia ja ketä se sitoo. Lisäksi selvitetään, miten tasa-arvosuunnitelma toimii osana työehtojen määräytymisjärjestelmää. Tarkastelun kohteena ovat lisäksi tasa-arvon edistämistä ja tasa-arvosuunnitelmaa koskevat valvonta- ja sanktiokeinot. Tutkielmassa tulee selvitetyksi, että tasa-arvoa voidaan pitää niin kansallisena perusoikeutena, kuin kansainvälisenä ihmisoikeutenakin. Tasa-arvon edistäminen on työnantajalle lainsäädännöstä seuraava velvollisuus ja tasa-arvosuunnitelman laatiminen on pakollista yli 30 hengen työpaikoilla. Tasa-arvosuunnitelmasta normina esitetään johtopäätös, minkä mukaan kyseessä on pyrkimyksenomaisesti velvoittava, suunnitelmatyyppinen ryhmänormi. Normin velvoittavuutta arvioidaan soft law-käsitteen ja tosiasiallisen sitovuuden periaatteen kautta, ja päädytään johtopäätökseen siitä, että tosiasiallinen tasa-arvon toteutuminen vaatisi tasa-arvosuunnitelman näkemistä nykyistä velvoittavampana normina. Oikeusvaikutusten osalta tutkielmassa todetaan johtopäätöksenä, että ei voida suoraan sanoa tasa-arvo-suunnitelman luovan yksittäiselle työntekijälle oikeuksia, tai määrittävän tämän työehtoja, vaan suunnitelman vaikutus perustuu ryhmäsitovuuteen ja se määrittää ensisijaisesti henkilöstösuhteen ehtoja. Työnantajaa tasa-arvosuunnitelma velvoittaa vahvasti suhteessa henkilöstöön. Työnantajan velvollisuuksien valvonta ja sanktiointi on kuitenkin melko heikolla tasolla osin resurssien puutteen, osin lainsäädännöllisten ratkaisujen vuoksi. Yleisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että tämänhetkinen sääntely-ympäristö tekee tasa-arvosuunnitelmasta liian heikon välineen toteuttaa tasa-arvoa lain vaatimusten mukaisesti.

Säännöstyskeino-opin mukaan eri normilähteet (säännöstyskeinot) määrittävät työsuhteen ehtoja omana itsenään säilyttäen omat oikeusvaikutuksensa. Työsopimus on yksi säännöstyskeino muiden joukossa. Säännöstyskeino-opissa työsuhteen ehtojen muuttamistilanteissa työsuhteen ehdon muuttamisen arviointi palautuu lähtökohtaisesti siihen säännöstyskeinoon, johon ehto perustuu. Tämän kanssa ristiriidassa on työsuhteen ehtojen muuttamisoppi, jonka mukaan työsuhteen olennaista ehtoa voi muuttaa vain irtisanomisperusteella irtisanomisaikaa noudattaen. Työsuhteen ehdoille annetaan siis työsopimuksen ehdon oikeusvaikutuksia ja työsuhteen ehdon muuttaminen samaistetaan työsopimuksen irtisanomiseen. Tutkielmassa selvitetään säännöstyskeino-opin ja työsuhteen ehtojen muuttamisopin sisältöä. Tutkimuksen kohteena on myös, mitä ongelmia työsuhteen ehtojen muuttamisopin työsopimuskeskeisyydestä ja sopimusoikeudellisesta argumentaatiotavasta aiheutuu työoikeuden yleisten oppien selitysvoimalle. Edelleen tutkielmassa pohditaan, mistä lähtökohdista käsin työsuhteen ehtojen yksipuolisia muuttamistilanteita koskevaa järjestelmää olisi tarkoituksenmukaista tarkistaa. Työoikeuden yleisten oppien alueelle sijoittuvia tutkimuskysymyksiä ratkotaan teoreettisen lainopin metodein. Kritiikki johdetaan yleisten oppien konsistenssia ja koherenssia koskevista vaatimuksista, sopimusoikeuden yleisten oppien toimintatilojen havainnoinnista työoikeudessa sekä työoikeuden yleisten oppien selityskyvyn puutteista suhteessa vallitsevaan normiympäristöön. Keskeisiin havaintoihin kuuluu se, ettei ongelmitta voida väittää työsuhteen olennaisen ehdon muuttamisen olevan työsopimuksen irtisanomista. Edelleen olennaisena havaintona voidaan pitää työoikeuden käsitejärjestelmän johdonmukaisuutta koskevia puutteita. Työoikeudessa työsuhteen ja työsopimuksen käsitteitä käytetään ristiriitaisesti ja asiayhteyssidonnaisesti. Edelleen keskeisiin havaintoihin kuului vakiintuneen käytännön epäselvä luonne työoikeudellisena ilmiönä. Työoikeudessa olisi tarpeen selkiyttää vakiintuneen käytännön ja sopimuksen veroisen käytännön jäsentelyä. Oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa on taipumusta muuntaa työnantajan yksipuolisen ryhmää koskevan tahdonilmaisun perusteella syntyneitä työsuhteen ehtoja työsopimuksen veroisiksi käytännöiksi, vaikka perusteita olisi hienojakoisempaan kohdesopimusten jaotteluun. Työoikeuden yleisien oppien uudistustyössä olisi tarpeen huomioida paremmin ryhmiä koskevien tahdonilmaisujen jäsentely. Uudistajan vaikeuskerrointa kasvattaa tarve huomioida sekä oikeudenalan johtavat periaatteet että työoikeuden dynaamisuus ja sääntelyn monitahoisuus. Säännöstyskeino-opillisempi lähestymistapa muuttamisopin tarkoittamiin kysymyksiin saattaisi olla perusteltua, joskin asia edellyttää runsaasti jatkotutkimusta.