Browsing by Subject "sisäinen kriisiviestintä"

Kriisiviestinnän tutkimuksessa on perinteisesti keskitytty tarkastelemaan toteutuneiden kriisien viestintää ja sen onnistumista. Tutkimusperinteessä on painotettu ulkoista viestintää ja organisaation mainetta ja tutkittu lähinnä sitä, mitä, miten ja miksi sanotaan. Kriiseihin varautumista ja sisäistä kriisiviestintää on tutkittu vain vähän. Muun muassa Gilpinin ja Murphyn kriisien kompleksisuusteoria, Frandsenin ja Johansenin kriisitilanteen retorisen areenan teoria sekä resilienssin käsite ovat tuoneet kriisiviestintätutkimukseen uuden paradigman, joka ottaa huomioon myös moniäänisyyden, suhteet muihin toimijoihin, sisäisen kriisiviestinnän merkityksen, digitalisoituneen viestintäympäristön, kriisien ennakoimattoman luonteen ja kriiseissä toimimisen yhdistelemällä tietoa tilanteen mukaan, sopeutumalla ja sopeuttamalla. Tämä työ selvittää, miten nämä kriisiviestinnän nykyaikaiset vaatimukset on otettu huomioon valtionhallinnon viestinnällisessä kriisivarautumisessa. Tutkimuksen metodina oli verkkokysely, jossa valtionhallinnon viestintätyöntekijät arvioivat oman työnantajansa kriisiviestintäsuunnitelmaa ja sitä, kuinka hyvin sisäisen viestinnän osuus on suunnitelmassa huomioitu. Lisäksi haettiin keinoja parantaa valtionhallinnon toimijoiden kriisiviestintävalmiutta etenkin sisäisen viestinnän osalta. Kysely sisälsi sekä erilaisia määrällisiä monivalintakysymyksiä että laadullisia avokysymyksiä. Aineisto kerättiin julkaisemalla kysely valtionhallinnon viestijöiden Facebook-ryhmässä toukokuussa 2019 sekä lähettämällä kyselylinkki sähköpostitse ministeriöihin ja virastoihin. Kyselyyn osallistui 35 valtionhallinnon viestijää. Kerätty aineisto analysoitiin ristiintaulukoimalla ja sisällönanalyysilla. Tutkimus osoittaa, että valtionhallinnon kriisiviestintäsuunnitelmissa on selkeitä puutteita siinä, miten kriisiviestinnän nykyaikaiset vaatimukset on otettu huomioon. Eniten puutteita on harjoittelun määrässä, sisäisen kriisiviestinnän onnistumisen arvioinnissa ja organisaation sisällä tarvittavissa kriisin jälkitöissä. Suuria puutteita on myös suunnitelman jalkauttamisessa organisaatioon ja saavutettavuuden huomioimisessa. Joiltain toimijoilta kriisiviestintäsuunnitelma puuttuu kokonaan. Kriisiviestintäsuunnitelmat saavat kiitosta siitä, että ne ovat selkeitä ja niillä on organisaation johdon hyväksyntä. Viestijöiden luottamus omaan ammattitaitoonsa kriisitilanteessa on myös korkea. Johtaja- ja päällikkötasolla työskentelevät viestijät eivät näe niin suurta parantamistarvetta sisäisen kriisiviestinnän huomioimisessa kuin asiantuntijatasolla työskentelevät viestijät. Johtaja- ja päällikkötason vastaajat näkevät myös oman organisaationsa kriisiviestintäsuunnitelman selvästi elävänä dokumenttina, jonka avulla voidaan pysyä ajan tasalla kriisien ja toimintaympäristön muuttaessa muotoaan, kun taas asiantuntijatasolla suurempi joukko ei joko osaa arvioida asiaa tai näkee dokumentin muodollisuutena, joka on tehty, koska sellainen kuuluu tehdä. Valtionhallinnon kriisiviestintäsuunnitelmien ja sisäisen kriisiviestinnän tuominen nykyaikaisten vaatimusten tasolle vaatii panostamista etenkin kriisitilanteiden harjoitteluun ja suunnitelmien jalkauttamiseen halki organisaatioiden. Harjoitteleminen on tärkeää myös viranomaisten välisen yhteistyön kannalta. Tätä auttaisi, jos valtionhallinnon toimijat yhdenmukaisemmin pohjaisivat omat kriisiviestintäsuunnitelmansa valtioneuvoston kanslian laatimiin valtionhallinnon yhteisiin kriisiviestintäohjeisiin.