Browsing by Subject "siveellisyys"
Now showing items 1-8 of 8
-
(2021)Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.
-
(2023)Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.
-
(2017)Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen vuosina 1904–1915 syntyneiden aviottomien lasten ja heidän äitiensä asemaa Kymintehtaan paperitehdasyhdyskunnassa. Kymintehdas edusti aikanaan perinteistä metsäteollisuudesta elävää tehdasyhdyskuntaa, jonka väestö kasvoi pääosin lähiseudulta alueelle muuttaneista työntekijöistä ja heidän perheistään. Selvitän tutkimuksessa aviottomien lasten ja heidän äitiensä määrää sekä taustoja. Tarkastelen myös lapsille annettuja nimiä verraten niitä ajan yleisiin nimenantoperusteisiin. Äitien ja lasten tukiverkostoja hahmotan kummien ja asumisjärjestelyjen pohjalta. Käsittelen myös yhteisön ja seurakunnan roolia sekä äitien avioitumismahdollisuuksia aviottoman lapsen syntymän jälkeen. Avioton raskaus herätti häpeän ja epävarmuuden lisäksi myös huolta taloudellisesta toimeentulosta, mikä saattoi äärimmäisissä tapauksissa johtaa köyhäinhoidon piiriin joutumiseen. Tarkastelen tutkimuksessani rasittivatko Kymintehtaan aviottomat lapset äiteineen Valkealan kunnan köyhäinhoitoa 1900-luvun alkupuolella. Työnteko oli usein ainoa keino selviytyä taloudellisesti joutumatta yhteisön rasitteeksi, mutta tällöin ongelmaksi muodostui lapsenhoito. Mikäli äiti ja lapsi eivät taloudellisten syiden tai yhteisön suhtautumisen vuoksi löytäneet paikkaansa Kymintehtaalla, ainoana vaihtoehtona oli muutto muualle. Lähdeaineistona käytän Valkealan seurakunnan arkistolähteitä sekä Viipurin läänin henkikirjoja. Myös köyhäinhoitoon liittyvät asiakirjat muodostavat keskeisen osan tutkimustani. Graduni tulos on, että ainakaan Kymintehtaalla teollistuminen ei rappeuttanut työväestön moraalia. Kymintehtaalla syntyi aviottomia lapsia maan keskivertoa vähemmän ja heidän äitiensä taustat olivat moninaiset. Synnyttäjien keski-ikä oli kohtalaisen korkea ja monilla oli lapsia jo entuudestaan. Näin ollen naiset olivat pääsääntöisesti tietoisia avioliiton ulkopuolisen suhteen mahdollisista seuraamuksista. Lapsille annetut etunimet eivät suoranaisesti vihjanneet lapsen aviottomasta syntyperästä. Lasten ja äitien tukiverkostot olivat aineistoni pohjalta usein hyvät. Kummit edustivat suurelta osin äitien omaa sosiaalista asemaa ja asumisjärjestelyistä päätellen monilla äideillä oli perheen tuki taustalla. Useat äidit myös avioituivat lapsen syntymän jälkeen. Vain harvat muuttivat pois Kymintehtaalta vuoteen 1915 mennessä. Äitien suhde seurakuntaan oli vielä kohtalaisen vahva, mikä kertoo asenteiden pysyvyydestä. Köyhäinhoidon näkökulmasta Kymintehtaan aviottomat lapset tai äidit eivät olleet suuri rasite paikallisyhteisölle. Tutkimukseni vahvistaa aiempien tutkimusten tuloksia siitä, että aviottomilla lapsilla ja heidän äideillään oli usein perheen tai yhteisön tuki taustalla. Aviottoman lapsen synnyttäminen ei pääsääntöisesti sulkenut äitejä yhteisön ulkopuolelle.
-
(2020)Tässä tutkielmassa tarkastellaan Elisabeth Järnefeltin (1839–1929) siveellisyyskäsitystä, ja pohditaan sen mahdollista muutosta 1880-luvulla. Tutkielma pohjautuu kahteen eri tapaukseen: Kuopion piispa Gustaf Johanssonin esitti syksyllä 1886 senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselle huolensa lääninsä kuvernöörin Alexander Järnefeltin puolison Elisabeth Järnefeltin turmiollisesta vaikutuksesta. Keväällä 1887 käydyssä siveellisyyskiistassa Minna Canth katkaisi välinsä kirjailija Juhani Ahoon ja tämän taustavaikuttajana pitämäänsä Elisabeth Järnefeltiin. Tutkielmassani etsin kirjeaineistosta sekä tutkimuskirjallisuudesta syitä sille, mikä sai piispa Johanssonin pitämään Elisabeth Järnefeltin vaikutusta haitallisena. Tarkastelen myös kevään 1887 siveellisyyskiistan syitä ja etsin vastausta siihen, johtuiko kiista Elisabeth Järnefeltin sukupuolimoraalikäsityksen muutoksesta. Elisabeth Järnefelt kuului vuonna 1884 perustettuun Suomen Naisyhdistykseen, jonka ohjelmaan kuului vaatimus absoluuttisesta sukupuolimoraalista molemmille sukupuolille. Nämä vaateet kohdistuivat käytännössä miehiin, joiden esiaviollisia sukupuolisuhteita pidettiin yhteiskunnallisesti hyväksyttyinä. Vaikka Naisyhdistyksen sukupuolimoraaliin liittyneet vaatimukset olivat kirkon linja mukaisia, ei se asettautunut tukemaan naisasialiikettä. Naisten emansipaatio ravisteli perinteistä kristillistä maailmankuvaa, jossa naisen paikka oli määritelty sekä kodin piiriin että miehen vallan alle. Kuopion piispa Gustaf Johansson vastusti naisasialiikettä, ja kun kuvernöörin puoliso Elisabeth Järnefelt oli mukana perustamassa Kuopion Naisyhdistystä keväällä 1886, teki tämän asema myös naisasian näkyväksi. Suomen Naisyhdistys seurasi sukupuolimoraalikysymyksessä kansainvälisen naisasialiikkeen kantoja, mutta 1880-luvulla esiintyi myös niistä poikkeavia mielipiteitä. Pohjoismaissa absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimus herätti vastalauseita, ja debattia kävivät aikakauden merkittävimmät kirjailijat Henrik Ibsenistä Max Nordau’hun. Järnefeltin perheessä perehdyttiin molempia kantoja edustavaan kirjallisuuteen ja aiheesta keskusteltiin myös lähipiiriin kuuluneen Minna Canthin kanssa. Näiden keskustelujen pohjalta Canth päätteli Elisabeth Järnefeltin omaksuneen absoluuttisesta sukupuolimoraalista poikenneen näkemyksen. Keväällä 1887 sukupuolimoraalista kiisteltiin sanomalehti Savossa. Lehti julkaisi Juhani Ahon kirjoittamat pakinat, joissa Aho kritisoi sekä naisasianaisten absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimuksia että Juorun jumalattareksi nimittämäänsä Minna Canthia. Canthin mukaan Aho oli kirjoittanut pakinansa Elisabeth Järnefeltin vaikutuksesta ja katkaisi välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. Elisabeth Järnefeltin tai hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdosta Järnefeltin kanta sukupuolimoraaliin ei saa lopullista vahvistustaan. Vaikka piispa Johansson nimesi Elisabeth Järnefeltin vaikutuksen turmiolliseksi, esitti hän huolensa myös hiippakuntansa muiden alueiden siveellisestä tilasta. Kevään 1887 siveellisyyskiistan takana vaikuttaisivat lähdeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden perusteella olleen pikemminkin henkilökohtaiset syyt kuin aatteelliset ristiriidat.
-
(2017)Tutkimuksessani tutkin E. G. Gulinin kirjoitusten ensipainoksia vuosilta 1933–1949, jotka käsittelevät seksuaalisuutta, perhettä sekä avioliittoa. Tutkimuksessani selvitän, mitä Gulin kirjoitti seksuaalisuudesta, perheestä ja avioliitosta kirjoituksissaan ja muuttuivatko Gulinin käsitykset tutkittavista aiheista tutkimusaikana. Samalla selvitän, millä tavalla Gulinin henkilöhistoria on vaikuttanut kirjoitusten syntyyn sekä sitä, vastasivatko kirjoitukset johonkin ajankohtaiseen, yhteiskunnalliseen ongelmaan. Tutkimukseni tärkeänä tehtävänä on siis löytää vastaus kysymykseen, miksi Gulin kirjoitti nämä kirjoitukset. Tutkimukseni osoittaa, että Gulinin kirjoitukset muuttuivat 1930-luvun nuorille pojille tarkoitetuista siveellisyysoppaista 1940-luvun kirjoituksiin, joiden käyttötarkoitukset olivat monipuolisemmat. 1940-luvulla Gulin suuntasi kirjoituksia aikuisille miehille, osallistui sotamoraalin kohottamiseen, puhutteli edelleen teini-ikäisiä ja otti kantaa avioeroihin. Kirjoitukset johtivat lopulta koko Suomen kansalle tarkoitettuun avioliitto-oppaaseen. Tutkimukseni osoittaa, että perussävy kirjoituksissa säilyy samana läpi tutkimusajan. Gulin kirjoitti seksuaalisuudesta kaunopuheisesti, mutta kertoen seksuaalisuuden olevan Jumalan luoma, luonnollinen osa ihmistä. Perhettä Gulin piti tärkeänä ja avioliitto oli pyhä. Onnellisen perheen ja avioliiton vuoksi ihmisten kannatti taistella ja näin esimerkiksi nuorten tuli varjella siveellisyyttään, seksuaalista puhtauttaan avioliittoon asti. Lankeamalla populaarikulttuurin, kuten tanssin ja elokuvien vietäväksi, nuoret vaaransivat tulevan avioliiton onnen. Kirjoitukset, koskien perhettä ja avioliittoa, jyrkkenivät 1940-luvulla eli kirjoituksissa näkyy sota-ajan tuomat ongelmat, jotka uhkasivat yhteiskunnan ydintä eli perhettä. Tutkimukseni osoittaa, että merkittävin muutos Gulinin kirjoituksista oli hänen suhtautuminen avioliitossa käytettävään ehkäisyyn. Vielä 1940-luvun alussa Gulin on jyrkästi ehkäisyä vastaan, mutta viimeisessä tutkimassani kirjoituksessa Avioliitto. Opaskirja Suomen kodeille, Gulin hyväksyy ehkäisyn, vedoten yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin tekijöihin. Tutkimukseni osoittaa, että Gulinin henkilöhistoriasta nousee useita eri syitä, joiden vuoksi hän kirjoitti tutkimiani kirjoituksia. Gulinin perheen vapaa uskonnollinen kasvatus, raittiusliikkeen aatteiden omaksuminen ja huono-osaisuuden torjuminen vaikuttivat Guliniin jo pienenä. Gulinin osallistuminen kristillisiin poikakokouksiin nuorena antoi sysäyksen kirjoituksille. Gulin oli myös aktiivisesti mukana kristillisten nuorisojärjestöjen toiminnassa eli hän oli lähellä nuoria ja ymmärsi heitä.
-
(2018)Pro gradu -tutkielmassa selvitetään Suomen Valkonauhaliiton ja paikallisyhdistysten pelastavan siveellisyystyön tarjoamat ratkaisut siveellisyyskysymykseen vuosina 1905–1919. Tutkimuksessa vastataan kysymyksiin, mikä oli Valkonauhan näkemys siveellisyydestä, pelastavasta siveellisyystyöstä ja autettavista naisista sekä kysymykseen minkälaista oli se siveettömyys, jota Valkonauhan siveellisyystyöntekijät kertoivat kohdanneensa. Tutkimus vastaa kysymyksiin tutkimalla järjestön tuottamaa pelastavasta siveellisyystyöstä kertovaa aineistoa narratiivisen tutkimusmenetelmän avulla. Aineiston muodostavat pääasiassa Valkonauhaliiton ja paikallisyhdistysten vuosikertomukset sekä Valkonauha-lehden siveellisyystyötä käsittelevät artikkelit. Lisäksi tutkimuksen aineistona on Kuopion naispoliisin päiväkirja asiakastapaamisista. Aineistosta kartoitettiin kertomukset siveellisyyteen liitetyistä ongelmista, näiden ongelmien ratkaisuista ja siveellisyyden ihanteesta. Siveellisyystyö oli vain yksi osa Valkonauhan kristillistä sosiaalityötä, ja liitto oli 1900-luvun alussa ensimmäisiä Suomessa, jotka keskittyivät siveellisyyskysymykseen. Valkonauhan työ oli sisälähetystä ja uskoon pelastavaa työtä kristillisen sosiaalityön lisäksi. Sen tekemä pelastustyö kohdistettiin siveellisesti harhateille joutuneille naisille, jotka oli tarkoitus johdattaa takaisin kunnolliseen elämään. Narratiivisen tutkimusmenetelmän avulla aineistosta havaittiin kaksi kertomuskategoriaa, jotka liittyvät toisten hyväksi toimimisen motivointiin ja perusteluihin: toistuvat kertomukset ja vaaditut kertomukset. 'Toistuvat kertomukset' on kategoria, jossa perustelut kumpusivat Valkonauhan aatteista. 'Vaaditut kertomukset' on kategoria, jossa perusteluihin voi ajatella vaikuttaneen myös muut vallalla olleet käsitykset. Vaaditun kertomuksen juonirakenteessa ongelma, ratkaisu ja ihanne määritellään tavoitellun muutoksen narraation avulla. Kerronta pelastavasta siveellisyystyöstä edellytti narraation pelastuksen kautta saavutettavasta henkilökohtaisesta muutoksesta, mutta yleisemmin siveellisyystyöhön yhdistetty narraatio muutoksesta käsitti koko yhteisön moraaliperustan muuttamisen. Toistuvan kertomuksen juonirakenteessa ongelma, ratkaisu ja ihanne määritellään Valkonauhan pelastavassa siveellisyystyössä koetun kautta. Valkonauha koki siveellisyyskysymyksen kannalta merkitykselliseksi kristinuskosta kumpuavat määrittelyt ongelmalle ja ratkaisulle. Houkutteleva synti ja sen eri ilmenemismuodot edustivat ongelmaa, ratkaisua sen sijaan Jumalan yhteyteen kääntyminen ja synnin aktiivinen vastustaminen. Valkonauhan aineistossa kerrottiin siveellisyyskysymyksestä ensisijaisesti yhteiskunnallisena ongelmana, johon toisaalta jokainen henkilökohtaisesti pystyi vaikuttamaan. Vastauksena yhteiskunnalliseen ja autettaville henkilökohtaiseen kysymykseen oli Valkonauhan näkemyksen mukaan synnistä pidättäytyminen ja uuden uskonnollisen heräämisen siivittämänä omaksuttu kunnollinen elämä. Valkonauha ei kertonut tarjoamansa pelastuksen luonteesta eri tavalla, kun kyseessä oli jo tapahtunut toiminta. Työ ei kuitenkaan ollut vailla haasteita. Resurssien vähäisyys, epäsuosittu työala, avusta kieltäytyminen ja rohkeuden puute sisälähetyksen ja siveellisyystyön tekoon olivat kertomuksista ilmi tulleita haasteita. Vuosikertomuksista päätellen vain pieni osa Valkonauhan naisista tosiasiallisesti toteutti vierailuja poliisilaitoksilla, sairasosastoilla, langenneiden naisten kotona tai heidän parissaan kaupungilla. Valkonauhan kertomuksissa suhtauduttiin hierarkkisesti pelastustyön kohteeseen, vaikka aineistossa toistuivat rakkaus ja armo pelastustyötä ohjaavina ihanteina. Uskonnollisen kutsumuksen mahdollistama kahden naisryhmän kohtaaminen ei tehnyt vielä tästä kohtaamisesta tasavertaista. Hierarkian löytyminen narraatioista kertoo, ettei julkilausuttu ihanne auttajien ja autettavien sisaruudesta aina yltänyt käytäntöön. Kristinuskosta kummunneet ideat mahdollistivat avun kohteelle, jolle kaikki eivät sitä olleet valmiita antamaan. Toisaalta kristinuskosta kummunnut näkemys sukupuolimoraalista oli yksipuolinen: vastaus kaikkiin haasteisiin oli synnin vastustaminen. Uskonnollinen kutsumus mahdollisti toiminnasta kertomisen niin, että toiminnan tavoitteiden toteutumisen tarkastelu jätettiin pois toiminnan perusteluista. Työssä onnistumiseksi riitti yksikin pelastettu sielu, joka oli saatettu takaisin Jumalan yhteyteen.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 1925 valmistuneen maalaiskansakoulun opetussuunnitelman ideologiaa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka opetussuunnitelmalla pyrittiin vahvistamaan oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä ja miten tavoiteltua kansalaisuutta käsitteistettiin. Tutkielmassa tarkastellaan opetussuunnitelmakomitean intentioita suunnitelman laadinnassa. Opetussuunnitelmaa tarkastellaan suhteessa valkoisen Suomen eri juonteisiin ja kansan eheyttämisstrategioihin. Opetussuunnitelmakomitean puheenjohtajana toimi Mikael Soininen, kasvatustieteilijä ja kansallisen edistyspuolueen poliitikko. Hän toimi muun muassa kouluhallituksen ylijohtajana ja kirkollis- ja opetusministerinä suunnitelman valmistelun aikaan. Komitean muut jäsenet edustivat taustaltaan myös kasvatusalaa. Komitean intentioiden saavuttamiseksi tutkielmassa hyödynnetään Quentin Skinnerin menetelmällisiä pohdintoja aatehistoriallisesta tutkimuksesta. Tutkielmassa selvitetään, mitä opetussuunnitelma itsessään merkitsi ja mitä komitea sillä tarkoitti. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu komitean julkaisuista, asia- ja pöytäkirjoista sekä aikalaissanomalehtiaineistoista. Sekundäärilähteinä hyödynnetään aiempaa tutkimuskirjallisuutta kasvatuksen historiasta, suomalaisesta nationalismista ja ajanjakson poliittisesta historiasta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousi aineistosta ja sekundäärilähteistä. Analyysissa tarkastellaan tutkimusaineistoa neljän näkökulman - kotoiseen uurastukseen, uskonnollisuuteen, isänmaallisuuteen ja siveellisyyteen kasvattamisen - kautta. Opetussuunnitelmakomitean intentio oli vahvistaa oppilaiden talonpoikaista identiteettiä, jolla oli selkeitä yhtymäkohtia fennomaanisen talonpoikaisihanteen lisäksi moderneihin kansalaisihanteisiin. Identiteettipoliittisten tavoitteiden lisäksi maatalousopetuksella valmennettiin oppilaiden käytännöllisiä taitoja maalaiselämää varten. Opetuksella edistettiin sotien välisen ajan maatalouspoliittisia tavoitteita, kuten tuottavuuden parantaminen tai omavaraisuuden saavuttaminen. Kansakoulujen maatalousopetus liitti koulut myös osaksi maatalouden valistus- ja neuvontatoimintaa. Tutkielmassa osoitetaan, että identiteettipoliittisesti intentio oli vahvistaa oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä, johon liittyivät kansan talonpoikaisuuden lisäksi keskeisinä määreinä kristillisyys, isänmaallisuus ja siveellisyys. Uskonnonopetuksen tarkoitus oli kasvattaa lapsista hartaita, kristillissiveellisiä kansalaisia. Isänmaallisen mielen vahvistamiseen pyrittiin useissa oppiaineissa: historian opetuksen tehtäväksi määriteltiin kansan historian opettaminen ja se suuntautui siten vahvasti kansalliseen historiaan. Kansakoulun lukukirjojen tarkoitukseksi määriteltiin isänmaallisiin harrastuksiin ohjaaminen. Komitea asetti kotiseudullisuuden opetuksessa läpileikkaavaksi periaatteeksi. Sillä pyrittiin vahvistamaan oppilaan kiintymyssuhteita hänen lähiympäristösäänsä ja isänmaahansa. Kansallinen identiteetti liittyi opetussuunnitelmassa erilaisiin spatiaalisiin tasoihin, kun suomalaisuus esitettiin topeliaanisena ideaalina. Siveellisyys- käsitteestä on havaittavissa suunnitelmassa kaksi erilaista merkityskenttää: valtiollisen toimijuuden ja moraalin, joista korostetaan erityisesti jälkimmäistä. Kansalaiskasvatuksen tavoite oli ohjata oppilaat toimimaan aktiivisesti yhteisen hyvän edistämiseksi ja vahvistaa tasavallan perustaa. Tutkielman perusteella esitetään, että opetussuunnitelmalla on erityisiä yhtymäkohtia sisällissodan jälkeiseen keskustapolitiikkaan. Erityisesti siihen vaikuttivat puheenjohtaja Soinisen edistyspuoluelaiset käsitykset. Opetussuunnitelman tulevaisuuden perspektiivissä korostui usko traditioita vaalivaan ja nykyaikaiseen talonpoikaistoon, joka muodosti kansakunnan ytimen. Kapitalististen ristiriitojen ulkopuolinen, maahan kiinnittynyt talonpoikaisto edusti opetussuunnitelmassa eheytyvää kansakuntaa, johon liittyivät muut edistyspuoluelaiset elementit: eheys, kansanvaltaisuus ja edistyksellisyys. Komitean työtä määritti yhtäältä sen maltillisuus suhteessa valkoisen Suomen oikeistolaisimpiin suuntauksiin ja toisaalta työväenliikkeen haasteeseen vastaaminen.
-
(2015)Vuoden 1932 alkaessa kansanäänestyksen tulos oli selvä. Kieltolailla ei ollut kansan tukea, joten siitä oli luovuttava. Suomen valtion talous oli vuoden 1931 aikana kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys oli kasvussa ja valtion kassa tyhjeni uhkaavasti. Lapuan liikkeen äärioikeistolaiset toimet toivat myös epävarmuutta. Kieltolain kumoamisella ja alkoholijuomien verottamisella Suomen valtio tavoitteli uusia tuloja valtion kassaan ja kauppasuhteitten parantumista Euroopan viinimaiden kanssa. Talousnäkökulman lisäksi Alkon perustamisella kitkettiin trokarikulttuuria, joka oli kieltolain aikana heikentänyt kansan moraalia. Myös Lapuan liike oli vaatinut kieltolain kumoamista. Pro gradu -tutkielmassani selvitän millaisena papiston näkemys alkoholin ja yhteiskunnan suhteesta näyttäytyi ja millaisin voimasuhtein. Tutkin keitä olivat ne papiston edustajat, jotka esittivät alkoholipoliittisia kannanottoja, ja millaisia vaikutteita heidän toimintansa taustoilta löytyi. Papistolla tarkoitan ryhmää ja henkilöitä, jotka olivat koulutukseltaan teologeja. Liitän keskusteluun myös rajatapauksia, jotka olivat esimerkiksi kansanedustajia, joilla oli uskonnollista taustaa. Tutkielmassani käsiteltävät tapahtumat määräytyivät suomalaisen papiston kannalta oleellisten kirkollis-yhteiskunnallisten lehtien Kotimaan ja Vartijan alkoholipoliittisten artikkeleiden kautta. Arvioin myös mainittujen lehtien linjoja suhtautumisessaan alkoholipolitiikkaan. Tutkimusmetodini aiheeseen on tapahtumahistoriallinen narraatio. Luvut ovat systemaattisesti teemoitettuja. Tutkielmani päälähteet ovat Kotimaa, Vartija, ”Kirkko ja kansanelämä” -kirjanen, ylimääräisten valtiopäivien pöytäkirjat ja Ylioppilaslehti. Lisäksi lähteinäni ovat Antti J. Pietilän, Jaakko Gummeruksen ja Kaarle Kustaa Aron henkilöarkistot ja jotkut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Yhdyssiteen ja Sosialidemokraatin yksittäiset lehdet. Tutkimuksessani selviää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui alkoholipoliittiseen keskusteluun lainkuuliaisuutta vaalien ja pitäen itsensä poissa puoluepolitiikasta kansan yhtenäisyyttä vaalien. Arkkipiispa Ingman ja piispa Gummerus ylläpitivät kirkon virallista linjaa. Ylimääräisillä valtiopäivillä suurin osa kansanedustajapapeista kannatti uutta väkijuomalakia. Kotimaa julkaisi kevään aikana alkoholipoliittisia kannanottoja laidasta laitaan, mutta perusvireltään se seurasi kirkon johdon ja lainkuuliaisuuden linjaa. Suurin osa tutkimuksestani käsitteli kuitenkin kirkon raittiusväen kannanottoja, jotka kumpusivat lähimmäisen rakkauden todeksi elämisestä ja kansan siveellisyyden kunnioittamisesta. Mm. Tohtori Sirenius, lähetysjohtaja Tarkkanen, sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkö Aro, kansanedustaja Päivänsalo ja äänekkäimpänä Vartijan päätoimittaja professori Pietilä olivat raittiusmiehiä, joille ehdoton raittius oli kristillinen periaate, johon kansan siveellisyys rakentui. Pietilän terävä kritiikki kirkon virallista linjaa vastaan herätti paheksuntaa Kotimaassa. Sirenius ja Päivänsalo esiintyivät diplomaattisemmin. Aro vetosi raittiusyhteistyön puolesta. Hän oli myös raittiusmies, joka oli toimeenpanemassa uutta väkijuomalakia. Yksityiskohtaisen lähdeaineiston analysoinnin kautta tutkimukseni syventää ja monipuolistaa käsitystä suomalaisen papiston roolista alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932.
Now showing items 1-8 of 8