Browsing by Subject "skeptisismi"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2015)Tutkielma käsittelee kielen normatiivisuudesta käytyä viimeaikaista filosofista keskustelua. Tarkastelun lähtökohtana on Saul Kripken kirja Wittgenstein on Rules and Private Language (1982). Siinä Kripke esittää tulkinnan Ludwig Wittgensteinin postuumin Filosofisia tutkimuksia (1953) -teoksen tietyistä pääideoista. Kripken tulkinnan mukaan kieli ja merkitys ovat normatiivisia ilmiöitä. Viime vuosina tämä normativistinen näkemys on kuitenkin haastettu. Tässä työssä anti-normativisteja edustavat Kathrin Glüer-Pagin ja Åsa Wikforss, jotka nojaavat Donald Davidsonin ajatteluun. Glüer-Pagin ja Wikforss keskittyvät sellaisiin tulkintoihin kielen normatiivisuudesta, jotka käsittävät normatiivisuuden preskriptiivisyytenä. Näiden tulkintojen perusteella preskriptiivisten normien – kuten käskyjen – normatiivisuus perustuu niiden kykyyn ohjata toimintaa antamalla motivaatio jonkin tekemiseksi. Preskriptiot siis kertovat, mitä pitäisi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä tai minkä tekeminen on sallittua. Glüer-Paginin ja Wikforssin mukaan kielen säännöt eivät ole preskriptiivistä eivätkä näin ollen normatiivista. Tutkielmassa argumentoidaan, että Glüer-Paginin ja Wikforssin käsitys normatiivisuudesta ei vastaa Kripken Wittgenstein-tulkinnassa esitettyä käsitystä. Kripken tulkinnan mukaan kaikki tavoitteellinen toiminta on normatiivista. Normatiivisuuden perustana on siis pyrkimys toimia intentionaalisesti. Intentionaalisuus mahdollistaa esimerkiksi epäonnistumisen, mikä on yksi normatiivisuuden ehdoista. Mikäli esimerkiksi yksilön tavoitteena on tavoite on tehdä teko A, vain A:n tekeminen todella toteuttaa hänen intentionsa. Muussa tapauksessa hän ei ole onnistu tavoitteessaan. Kripken tulkinnan mukaan Wittgenstein on kehittänyt uudenlaisen skeptisismin muodon. Se väittää, ettei mikään yksilöä koskeva tosiasia määritä, mikä hänen intentionsa oikeasti on. Tutkielman toisessa luvussa esitellään Kripken Wittgensteinin skeptisismin perusteet ja Kripken käsitys kielen normatiivisuudesta. Kolmannessa luvussa käsitellään Glüer-Paginin ja Wikforssin argumentteja normatiivisuutta vastaan ja heidän kielifilosofiansa taustaoletuksia. Neljännessä luvussa vertaillaan Kripken tulkintaa Glüer-Paginin ja Wikforssin näkemyksiin. Tässä luvussa argumentoidaan, että Glüer-Pagin ja Wikforss itse asiassa nojaavat normatiivisuuden käsitteeseen siinä merkityksessä, jossa Kripke tätä käsitettä käyttää. Tämä johtuu siitä, että intentiot on merkittävässä roolissa myös Glüer-Paginin ja Wikforssin kielikäsityksessä.
-
(2018)Tutkimuksen aihe on Philip Melanchthonin käsitys sielusta. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan kokonaiskäsitys Melanchthonin sieluopista, tarkemmin perehdytään Melanchthonin käsitykseen siitä, mikä sielu on ja miten sielu toimii todisteena Jumalan olemassaolosta, sekä siihen millaisia skeptisismin vastaisia argumentteja Melanchthon käyttää. Lähteinä on käytetty Melanchthonin myöhemmän tuotannon teoksia Liber de anima vuodelta 1553 sekä Loci communes vuodelta 1555. Menetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen ulkopuolelle rajattiin tahtoa käsittelevät kiistakysymykset sekä vanhurskauttamiseen liittyvät seikat, Lutherin ihmiskäsitykseen vertaaminen, sekä affektioppi. Skeptisismin nousu oli seurausta reformaation kiistoista koskien uskonnollisen totuuden kriteereitä. Samalla lääketieteen kehitys anatomian tuntemuksen osalta lisäsi ihmisen tietoisuutta itsestään. Melanchthon käytti sieluoppiaan laatiessaan sekä Galenoksen vanhempia että Vesaliuksen uusia anatomiaa koskevia teoksia. Melanchthon vastustaa niin Liber de anima-teoksen kuin Loci communes-teoksen teksteissä skeptisismiä. Melanchthonin näkemys sielusta on hylomorfistinen ja se pyrkii yhdistämään sekä fyysisen ruumiin että ajattelun prosessit. Keskeinen Melanchthonin sielukäsitykselle on endelechia, joka merkitsee jatkuvaa pysähtymätöntä liikettä. Melanchthonin mukaan sielu on sellaisen orgaanisen fyysisen ruumiin jatkuva liike (endelechia), jolla on elämän kyky. Käsitys perustuu virheelliseen Aristoteleen tulkintaan, jonka Melanchthon lainaa Cicerolta ja Boethiukselta. Sielulla on erilaisia kykyjä, jotka Melanchthon jakaa alempiin ja ylempiin sielun kykyihin sen mukaan ovatko ne kuolemattomia vai eivät. Alempia sielun kykyjä ovat yleisaisti, mielikuvitus ja muisti. Ylempiä sielun kykyjä ovat järki ja tahto, jotka ovat kuolemattomia. Tärkeimpänä todisteena Jumalan olemassaolosta Melanchthon pitää järjen ja havaitsemisen prosesseja. Melanchthonin näkemyksessä korostuvat hänen luomis- ja syntikäsityksensä. Ihmisen sielu turmeltui perisynnin seurauksena, mutta kristityn ihmisen sielulle on mahdollista palautua aikaisempaan tilaan kuoleman jälkeisessä elämässä. Sielu on Melanchthonille Jumalan kuva (imago Dei) ja tietyt sielun kyvyt heijastavat Jumalan valoa. Sielu on heijastus siitä millainen Jumala mahdollisesti on, sekä siitä millainen ihmisen tila oli ennen syntiinlankeemusta. Melanchthonin mukaan ajattelun prosesseissa voidaan edelleen havaita jäänteitä tästä yhteydestä, vaikka syntiinlankeemus heikensi ihmisen tilaa monin tavoin. Illuminaatioteologiansa osalta Melanchthon tukeutuu Augustinukseen. Melanchthonin sieluoppi on synteesi, joka pyrkii yhdistelemään aristoteelista perinnettä, anatomiaa ja teologiaa.
Now showing items 1-2 of 2