Browsing by Subject "suuri lama"

Tutkin maisterintutkielmassani Suomen porvarillisten sanomalehtien muodostamaa hintakartellia 1930-luvun miljöössä. Kartelliin kuului 1930-luvulla suurin osa maan porvarillisista sanomalehtijulkaisuista, ja sitä operoitiin sanomalehtien kustantajien ja omistajien etujärjestön, Suomen Sanomalehdenkustantajain Liiton, kautta. Kartelli oli perustettu virallisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, ja sen tarkoituksena oli edistää porvarilehtien yhteistyötä sekä saattaa lehtien kustannustoiminta kannattavaksi rajoittamalla lehtiyritysten keskinäistä hintakilpailua. Tutkimuksessani selvitän, kuinka hyvin kustantajaliiton toimintaan osallistuneet tahot onnistuivat vakiinnuttamaan yhteisen rintaman porvarillisille sanomalehtimarkkinoille ja millaista sanomalehtiyritysten yhteistyö oli 1930-luvulla. Lisäksi pohdin, miksi sanomalehtikartelli ei monien muiden ajan yhteenliittymien tapaan kaatunut vuosikymmenen aikana, vaikka kartellin historiaan mahtui monenlaisia vastoinkäymisiä. Pyrkimyksenäni on näin täsmentää aiemmissa tutkimuksissa konstruoitua kuvaa sanomalehdenkustantajien välisestä, usein vaikeasta yhteistyöstä aikana, jolloin kartelleista tuli erottamaton osa Suomen talouselämää. Annettuihin kysymyksiin vastaan Suomen Sanomalehdenkustantajain Liiton tuottamien ja arkistoimien lähteiden avulla. Näitä ovat muiden muassa kustantajaliiton eri kokoonpanoissa pidettyjen kokousten kokouspöytäkirjat, jäsenille julkaistut tiedotteet, liiton käymä kirjeenvaihto sekä muut yhteistoimintaa kuvaavat kirjalliset aineistomateriaalit. Sanomalehtikartelli oli 1930-luvun Suomessa samaan aikaan sekä ongelmantäyteinen että kestävä sanomalehtiyritysten yhteenliittymä. Kartellin jäsenet rikkoivat vuosikymmenen aikana lukuisia liiton sitovia sopimuksia, riitelivät jatkuvasti keskenään sekä kilpailivat tilaajista ja ilmoittajista epäkollegiaalisin keinoin. Kartellin rivit rakoilivat tarkastelujakson aikana useasti, eikä porvarillisilla sanomalehtimarkkinoilla siten vältyttykään 1930-luvulla hintasodilta. Samalla kartellissa mukana olleet toimijat kuitenkin uskoivat yhteistyönsä tärkeyteen. Yhteistoiminta oli yleisen konsensuksen mukaan välttämätöntä, eikä ”terveitä” ja kestäviä toimintaedellytyksiä ollut mahdollista saavuttaa 1930-luvun taloudellisesti vaihtelevissa olosuhteissa muutoin kuin yhteisillä ratkaisuilla. Kustantajaliiton jäsenet, johtokunta ja asiamies työskentelivätkin päämäärätietoisesti kestävämmän ja toimivamman kartelliyhteistyön eteen, ja sanomalehtikartelli selvisi kaikista vastoinkäymisistään.

Tämä tutkielma käsittelee taloudellista neuvottelukuntaa vuosina 1928–1932. Tutkielman tarkoitus on selittää neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa erilaisten talousteorioiden ja taloudellisten ajatusmallien kautta. Tutkielman lähestymistapa on taloushistoriallinen ja tutkimusmetodi teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aihe sidotaan laajempaan 1930-luvun lamaa koskevaan taloushistorialliseen tutkimukseen. Tutkielmasta tekee mielenkiintoisen se, ettei neuvottelukunnan tuotantoa ole aiemmin systemaattisesti analysoitu. Neuvottelukuntaa on kuitenkin pidetty merkittävänä talouspolitiikkaa muotoilevana instituutiona. Tämän tutkielman lähdeaineistona käytetään neuvottelukunnan julkaisuja vuosien 1929 ja 1932 välisenä aikana. Painettuja julkaisuja täydentää arkistomateriaali, joka avaa julkaisujen taustalla käytyä keskustelua. Taloudellisesta neuvottelukunnasta tekee merkittävän sen jäsenet, joihin kuului arvovaltaisia poliitikkoja, virkamiehiä ja elinkeinoelämän edustajia. Kaikki Suomen merkittävät puolueet olivat edustettuina. Tuotannonaloista teollisuus oli muita aloja voimakkaammin edustettuna. Neuvottelukunnan keskeisiä hahmoja olivat esimerkiksi, Risto Ryti, J. K. Paasikivi, Väinö Tanner ja neuvottelukunnan yleissihteeri Bruno Suviranta. Taloudellisen neuvottelukunnan mielestä lamaan oli johtanut pääoman epätasainen jakautuminen taloudenalojen kesken. Kotimarkkinateollisuus oli vienyt voimavaroja vientiteollisuuden kehitysmahdollisuuksilta. Tähän oli osaksi syynä julkisentalouden kasvanut kulutus ja valtion avokätinen rahapolitiikka. Yli varojen eläminen ja tuhlaaminen oli heikentänyt vientiteollisuuden kilpailukykyä ja saattanut Suomen maksutaseen miinusmerkkiseksi. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittista ohjelmaa sävytti periaatteen tasolla vahvasti uusklassinen taloustiede ja liberaali talouspolitiikka. Talouslamat koettiin normaaleiksi suhdannevaihteluiksi, joihin ei pystytty talouspolitiikalla juuri vaikuttamaan. Talouslamoilla nähtiin olevan taloutta puhdistava vaikutus. Talouslamoilla oli siten oma kansantaloudellinen tehtävänsä puhdistaa talouden heikkoja rakenteita. Valtion rooli taloudessa nähtiin toisarvoiseksi, enemmänkin talouden esteitä purkavaksi kuin aktiivisen talouspolitiikan harjoittajaksi. Lama-aikoina tuli ottaa opiksi virheistä. Taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset olivat kapea-alaiset. Merkittävin talouspoliittinen uudistusehdotus oli verotuksen keventäminen erityisesti vientiteollisuuden eduksi. Julkisentalouden tuli samalla sopeutua pienentyneeseen kassavirtaan. Talouspolitiikan suunnittelu oli keskitettävä poliittisen järjestelmän ulkopuoliseen instituutioon. Talouspoliittinen päätöksenteko tuli perustaa tutkimustietoon, joka perustui vahvasti käytännönläheiseen lähestymistapaan. Talousteorioihin ei nojattu perusteellisesti, vaan ainoastaan viitteenomaisesti silloin, kun se sopi omien tarkoitusperien kanssa yhteen. Taloustieteen uudet suuntaukset torjuttiin vähäsanaisesti vääräoppisina. Olisi siis anakronistista väittää, että Ruotsissa tutkimusajankohtana keskustelua herättänyt uusi ekspansiivinen suhdannepolitiikka olisi neuvottelukunnassa koettu varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Yleinen mielipideympäristö Suomessa tuki vahvasti talouden omaehtoisuutta, jolloin aktiivista suhdannepolitiikkaa ei voitu pitää käytännön vaihtoehtona. Käytännössä taloudellisen neuvottelukunnan talouspoliittiset parannusehdotukset eivät olleet klassisen taloustieteen koulukirjaesimerkkejä, vaan niitä voidaan kuvailla pragmaattisiksi. Teollisuuden ja erityisesti vientiteollisuuden edut menivät poikkeuksetta muiden päämäärien edelle. Tosin, uusklassisesta talousteoriasta poiketen, neuvottelukunta myönsi työttömyysongelman ja sen haittavaikutuksen kansantaloudelle. Neuvottelukunnan talouspoliittisessa ohjelmassa ei juuri ollut tilaa sosiaalipolitiikalle tai lama-ajan sosiaalisten kokemusten lieventämiselle. Valtion kassarajoitteen korostaminen vei pohjan sosiaalipolitiikan hyviltä tarkoitusperiltä. Tutkimuksen tulokset antavat kuvan, että talouspoliittinen ohjelma muotoiltiin pienen sisäpiirin ajatusmaailman mukaiseksi. Väitettä ei kuitenkaan voida aukottomasti todistaa tämän tutkielman lähdeaineiston valossa, vaan se kaipaa lisäselvitystä.