Browsing by Subject "suvaitsevaisuus"

Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Joseph Ratzingerin/paavi Benedictus XVI:n (16.4.1927 – ) käsityksiä kristinuskon ja kulttuurien suhteista relativismin, sekularismin ja suvaitsevaisuuden näkökulmista. Tutkimuskysymyksenä on: Säilyykö kristinusko eripuraisten kulttuurien keskellä? Tutkimukseni ensimmäinen lähde on Joseph Ratzingerin Without Roots The West, Relativism, Christianity, Islam (2004). Kirja koostuu Joseph Ratzingerin ja Marcello Peran kirjeenvaihdosta. Molemmat ovat huolissaan lännen spirituaalisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta huonovointisuudesta. Kirjan tendenssinä on saada ihmiset ymmärtämään, millainen olisi tulevaisuuden kulttuuri, joka on hylännyt moraalinsa ja kulttuurihistoriansa. Kirjoittajat toivovat, että länsi ottaisi vastaan mieluummin spirituaalisen kuin poliittisen uudistumisen. Toinen lähde on Joseph Ratzingerin Truth and Tolerance Christian World Religions Belief and World Religions (2004). Ratzinger pohtii kirjassaan kristinuskon suhdetta maailmanuskontoihin. Hän haluaa vastata kysymykseen: Onko kristinusko suvaitsematon kun se väittää, että pelastus on mahdollista vain Kristuksen kautta? Kolmas lähde tässä tutkielmassa on Joseph Ratzingerin Introduction to Christianity (2000). Hän tuo kirjassaan esiin katolisen kirkon modernin tulkinnan kristinuskon perusteista. Tukimusmetodina on systemaattinen analyysi. Keskeiset käsitteet selvitetään termi- ja argumentatioanalyysillä. Argumentaatioanalyysin väitteet ovat eksplisiittisiä ja implisiittisiä ja ne kumpuavat Raamatusta, traditiosta, kokemuksesta ja järjestä. Tässä tutkielmassa pyritään myös selvittämään, muodostavatko kyseiset väitteet johdonmukaisen kokonaisuuden. Edellytysten analyysi on kuin kulmakivi, koska katolisen kirkon dogmit määrittelevät voimakkaasti Ratzingerin teologisia ja filosofisia pohdintoja. Johdannon jälkeen toinen pääluku käsittelee kulttuurirelativismia, joka on Ratzingerin mielestä nykyään kristinuskon keskeinen ongelma. Luvussa käsitellään esimerkiksi Euroopan arvopohjan murenemista, relativismin eri muotoja, kulttuurien suhdetta kristinuskoon ja ihmisarvon merkitystä. Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan sekularismin käsitettä. Ratzinger toteaa, että sekularismin voittokulku musertaa pyhän ihanteen elämästä. Kansalaisuskonto ja ei-kristityt uskonnot ovat tarkastelun kohteina. Luvussa pohditaan Euroopan protestanttisten maiden suhtautumista sekularismiin. Lopuksi mietitään, miksi kristinuskoa voidaan sanoa jopa hampaattomaksi? Neljännessä pääluvussa aiheena on suvaitsevaisuus, joka nivoutuu tiiviisti aiempiin päälukuihin. Aluksi pohditaan kristillistä suvaitsevaisuutta, joka edellyttää kykyä ja halua aitoon ja tasapuoliseen dialogiin. Luvussa käsitellään myös Ratzingerin Regensburgin puhetta, joka tulkittiin suvaitsemattomaksi ja aiheutti laajoja väkivaltaisuuksia. Luvussa esitellään myös eksklusivismia, inklusivismia ja pluralismia, joiden ansiosta voidaan analysoida uskontojen uskontoteologista ajattelua. Tutkimustulokseksi kiteytyy, että klassinen kristinusko voi säilyä Ratzingerin mielestä eripuraisten kulttuurien keskellä käytännönviisaiden, edistyksellisten ja nöyrien ihmisten ansiosta, jotka jaksavat uskoa rakkauteen. Ratzingerin pohdintojen mukaan kristityn tulee kypsyä aikuisessa uskossa ja ohjata Kristuksen laumaa kohti katolista kirkkoa.

Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.

Tutkielma käsittelee maahanmuuttajadiskurssiin kätkeytyviä merkityssisältöjä Suomessa vuonna 2015. Vuosi 2015 oli Suomen lähihistoriassa poikkeuksellinen vuosi maahanmuuton näkökulmasta aiempiin vuosiin nähden moninkertaisen turvapaikanhakijamäärän vuoksi. Turvapaikkatilanne heijastui koko yhteiskuntaan ja siinä käytävään maahanmuuttokeskusteluun. Tämän johdosta vuosi 2015 luo mielenkiintoisen kontekstin tarkastella maahanmuuttodiskursseja. Tutkimuksen keskeinen asiakirja-aineisto koostuu Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategiasta, joka on maahanmuuttopolitiikan pitkän aikavälin strategia-asiakirja sekä pääministeri Juha Sipilän hallituksen strategisesta ohjelmasta. Tutkielmassa analysoidaan näissä asiakirjoissa käytettyjä maahanmuuttajadiskursseja sekä verrataan niitä laajemmin maahanmuuttopolitiikassa esiintyviin diskursseihin. Tutkielman tavoitteena on tiedostaa maahanmuuttopolitiikan kätkettyjä valtarakenteita. Tutkielma liittyy kehitysmaatutkimukseen siinä mielessä, että kansallinen maahanmuuttokeskustelu saattaa peilata myös globaalin vastuunkannon asenteita. Tutkielman metodina sovelletaan diskurssianalyysiä. Sen avulla pyritään purkamaan maahanmuuttodiskurssiin kätkettyjä merkityssisältöjä ja tekemään näkyviksi siihen sisäänrakennettuja valtarakenteita sekä vallan toisintamista maahanmuuttodiskurssissa. Maahanmuuttokeskustelun käsitteet ovat latautuneita ja niihin liittyy sekä tiedostettuja että tiedostamattomia mielikuvia ja ennakko-oletuksia. Niin ikään merkityssisältö vaihtelee eri asiayhteyksissä ja keskustelijoiden välillä, jolloin voidaan puhua samasta asiasta ymmärtämättä keskustelukumppania. Tutkielma pyrkii merkityssisältöjä avaamalla luomaan keskusteluyhteyden, jossa maahanmuutosta puhuttaisiin eri näkökulmienkin välillä samalla kielellä. Toiseus ja toiseuttaminen diskurssissa on tutkielman keskeinen kiinnostuksen kohde. Tutkielmassa haetaan vastausta kysymykseen, millaista toiseuttamista maahanmuuttokeskustelussa tapahtuu, kenen ääni siinä kuuluu ja kenellä on valta päättää maahanmuuttokeskustelun käsitteiden merkityssisällöstä. Tutkimuksessa esiintyviä keskeisiä monimerkityksellisiä käsitteitä ovat esimerkiksi: toiseus, maahanmuuttaja, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja rasismi. Tutkielman tutkimusosio on jaoteltu Maahanmuuton tulevaisuus 2020 -strategian suuntaviivojen mukaisiin osioihin: ”Suomi on turvallisesti avoin”, ”Jokainen löytää paikkansa” ja ”Moninaisuus on arkea”. Ensimmäinen suuntaviiva käsittää liikkuvuuden Suomelle tuomat mahdollisuudet, valmiudet vastata liikkuvuuden tuomiin haasteisiin, kansainvälisen vastuun kantamisen sekä toimivan maahanmuuttohallinnon. Työ- ja opiskeluperäinen maahanmuutto on periaatteen tasolla kannustettavaa kansantaloudellisten näkökulmien johdosta, mutta käytännön tasolla sitä rajoitetaan monin tavoin, mikä tutkielmassa nähdään kuvastavan myös toiseuden pelon diskurssia. Liikkuvuuden tuomista haasteista puhutaan tutkielmassa joko uhriutuvan maahanmuuttajan (esim. ihmiskaupanuhrin) näkökuomasta tai turvallisuus- ja taloudellisina uhkina suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Kansainvälisen vastuun kantaminen näyttäytyy tutkimuksen mukaan ristiriitaisena diskurssina: yhtäältä korostetaan ihmisoikeuksien ja heikomman suojelun ihannetta toisaalta heikomman auttamiseen ei haluta antaa voimavaroja yhtään muita EU-maita enempää. Diskurssiteoriassa puhutaan kelluvasta merkitsijästä eli käsitteestä, joka voidaan määritellä kontekstista riippuen useasta eri näkökulmasta. Joustavampi maahanmuuttohallinto ja toimivammat menettelyt on tästä malliesimerkki: sillä voidaan viitata yhtäältä nopeaan ja toimivaan maahantuloprosessiin että tehokkaaseen maastapoistamisprosessiin. Toinen suuntaviiva kattaa kotoutumisen näkökulmat niin yksilön kuin suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Tutkielman mukaan vastaanottavaan yhteisöön assimiloituneen maahanmuuttajan ihanne näyttäytyy kyseenalaistamattomana, hegemonisena kotoutumisdiskurssina. Vaikka maahanmuuttajien tuomasta kansainvälisyydestä puhutaan, vuoden 2015 keskustelussa on tutkielman mukaan vallinnut diskurssi maahanmuuttajista kustannuseränä. Myös kotoutumispalvelut kohdistuvat niin sanotuille ongelmaryhmille sen sijaan, että kansainvälisiä huippuosaajia kannustettaisiin jäämään Suomeen. Kolmannessa suuntaviivassa käsitellään yhteiskunnallista keskustelukulttuuria sekä yhdenvertaisuuden toteumista. Yhtäläisten mahdollisuuksien toteutumisen keskeinen edellytys on syrjinnän ja syrjivien rakenteiden tunnistaminen ja näkyväksi tekeminen. Keskusteluilmapiiri luo pohjan moninaisuuden hyväksymiselle. Tutkimuksen kohde, vuosi 2015, on tästä näkökulmasta kiinnostava, sillä tutkimuksen mukaan vuoden aikana oli havaittavissa keskusteluilmapiirin polarisoitumista. Tutkielman loppupäätelminä todetaan, että vuoden 2015 tapahtumat jättivät jälkensä maahanmuuttodiskurssiin. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että maahanmuuttoon liittyvät aiemmin merkityssisällöltään vakiintuneet käsitteet kuten suvaitsevaisuus ja ihmisoikeudet tulivat haastetuiksi ja diskurssiteorian kelluviksi merkitsijöiksi. Tutkielmassa toiseutta lähestytään Leena Suurpään maa- hanmuuttajan roolien nelikentän kautta. Näitä maahanmuuttajan rooleja ovat ”hiljainen uhri”, ”harmiton kaveri”, ”vaativa vieras” ja ”uhkaava sivullinen”. Tutkielman keskeisenä lopputulemana todetaan ”vaativan vieraan” -roolin korostuneen ulkomaalaisen toiseudessa. Tulevaisuuden näkymänä tutkielmassa arvioidaan, että mikäli ”vaativan vieraan” vaatimuksiin maahanmuuttajien toiseuden uudelleen määrittelystä ja globaalista solidaarisuudesta ei nyt reagoida, ”uhkaavan sivullisen” -toiseus saattaa tulla tulevaisuudessa korostumaan.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä tavoin suvaitsevaisuudesta puhuttiin suomalaisessa mediassa vuoden 2016 aikana eli minkälaisia suvaitsevaisuuden diskurssit ovat. Lisäksi tarkastellaan kyseiselle käsitteelle annettuja merkityksiä. Tutkimuksen aineistona toimivat Helsingin Sanomien verkkopalvelusta haetut lehtijutut sekä blogit-fi -blogialustalta haetut kirjoitukset aikaväliltä 1.1.2016–31.12.2016, jotka löytyivät hakusanoilla suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus. Lisäaineistona toimivat muun muassa erilaiset uutiset ja raportit. Tutkielman metodina käytetään aineiston luokittelussa sisällönanalyysiä ja tarkemmassa analyysissä aineistoa tarkastellaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Näiden metodologisten välineiden avulla aineistoa eritellään siitä esille nouseviin kategorioihin ja analysoidaan suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Suvaitsevaisuuden tutkimus on tämän tutkielman keskeisin teoreettinen viitekehys, mutta tutkielmassa ammennetaan myös esimerkiksi sosiologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksista. Tutkielmassa pohditaan myös piileviä valtarakennelmia, joita suvaitsevaisuuden diskursseihin ja niiden käyttöön voi liittyä. Tutkimusaineiston perusteella voidaan nähdä kahden dominoivan suvaitsevaisuusdiskurssin määrittävän suomalaista keskustelua suvaitsevaisuudesta. Ensinnäkin suvaitsevaisuudesta puhutaan yhteiskunnallisella tasolla, jossa se esitetään oleellisena osana yhteiskuntaa sekä yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä. Yhteiskunnan sisältämien erojen hallitsemiseksi suvaitsevaisuus näyttäytyy tarvittavana periaatteena ja demokraattisessa yhteiskunnassa suvaitsevaisuus nähdään välttämättömänä. Lisäksi suvaitsevaisuuden edistämistä voi nähdä yhteiskunnallisella tasolla sivistyksen, koulutuksen ja kasvatuksen tahoilla. Huomattavaa on, että suvaitsevaisuus liitetään tutkielman aineistossa monesti keskusteluun monikulttuurisuudesta, mutta se ei pelkisty vain etnisiin ja kulttuurisiin seikkoihin. Toinen dominoiva suvaitsevaisuusdiskurssi on sen ymmärtäminen yksilötasolla henkilön luonteenpiirteenä, asenteena, maailmankatsomuksena tai jopa osana ihmisen identiteettiä. Yksilöihin liitetyt ilmaisut 'suvakki' ja 'suvakkihuora' ovat paljon esillä sekä julkisessa keskustelussa että tämän tutkielman tutkimusaineistossa, ja ne liittyvät myös keskusteluun suomalaisen yhteiskunnan potentiaalisesta jakautuneisuudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista. Lisäksi tutkielma tuo esiin ihmisten halun esittää itsensä useammin suvaitsevaisuuden subjekteina kuin objekteina. Nähtävissä on myös ihmisten pyrkimys näyttäytyä muille suvaitsevaisena, mutta samaten vältetään leimautumista liian suvaitsevaiseksi. Suvaitsevaisuus myös pääasiassa esitetään lähtökohtaisesti positiivisena asiana ja piirteenä. Suvaitsevaisuuden positiivisuutta kyseenalaistetaan vain paikoitellen ilmaisujen 'suvakki' ja 'suvakkihuora' yhteydessä, mutta näitäkin käsitteitä käytetään usein positiivisessa mielessä