Browsing by Subject "suvereniteetti"

This thesis is motivated by what some would consider as the erosion, or demise, of nation-state sovereignty today. There is a growing consensus that the nature of sovereignty has changed in the recent decades, as the state as the centrepiece of power and authority is being increasingly affected by forces of globalization and the proliferation of international organizations and institutions. However, the approaches adopted by theorists to confront this perceived crisis of sovereignty seem to be largely divided between those aiming to defend some notion of nation-sate sovereignty, and those aiming to discard it, transform it, migrate or divide it. There is thus an urgent need to re-examine and re-think the concept of sovereignty, and its place and status in today’s politics and political theory. The purpose of this thesis is to contribute to this project through a philosophical analysis of the concept of sovereignty, and the various approaches and conceptualizations present in the modern sovereignty discourse. Especially, the thesis will explore a possibility of re-configuring sovereignty towards a conceptualization that enables it to be dispersed, shared or transferred away from the nation-state to other political units. One such re-configuration is suggested by Thomas Pogge, who promotes a cosmopolitan institutional reform through a vertical dispersal of sovereignty, or a process of decentralization and centralization downwards to local, and upwards to global level - his idea will be critically assessed in detail. The key modern sources adopted in this thesis include: Jacques Maritain’s 'The Concept of Sovereignty' (1950); Literature and Evil by George Bataille (1973); Rogues: Two Essays on Reason by Jacques Derrida (2005); 'Democracy, Demography and Sovereignty' by Seyla Benhabib (2008); World Poverty and Human Rights by Thomas Pogge (2008); Walled States, Waning Sovereignty by Wendy Brown (2010); and After Sovereignty edited by Pavlich & Barbour (2010). The historical texts considered in this thesis are Polybius’ Histories (264-146 BC); Six Books of the Commonwealth by Jean Bodin (1576); Leviathan by the Thomas Hobbes (1651); and John Locke’s Second Treatise of Government (1689). The main conclusion in this thesis is that through a thorough philosophical analysis of the concept of sovereignty, it becomes evident that sovereignty evades any fixed meanings, and is inherently ambiguous and polysemic. Being polysemic the concept then allows re-configurations and re-conceptualizations that enable conceiving sovereignty as something that can be dispersed, shared or transferred. In addition, such re-conceptualization is further enabled by deliberations and iterations of the concept manifesting in deliberative sovereignty discourse. Throughout the thesis some important considerations and reservations are identified, which will eventually suggest several avenues for further research on the concept of sovereignty.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Monia taloustieteilijöitä ja politiikan tutkijoita on kiehtonut paradoksi valtioista, joilla on mittavat luonnonvarat, mutta joiden taloudella ja yhteiskunnalla menee silti huonosti. Tätä resurssikiroukseksi kutsuttua ilmiötä tarkoitetaan kun etsitään kausaliteettia valtion suurten öljytulojen ja talouden yksipuolistumisen sekä autoritaarisen hallinnon välillä. Suurilla kansainvälisillä kehitysaputoimijoilla on usein mielikuva, että resurssikirous on prosessi, joka voidaan muuttaa oikeanlaisella talouspolitiikalla tai hyvällä hallinnolla. Esimerkiksi Maailmanpankki on monissa maissa pyrkinyt puuttumaan tähän luonnonvaroista saatavien tulojen kansanvaltaa heikentävään vaikutukseen politiikkainterventioiden avulla. Tässä työssä tutkitaankin kolmen suurimman vuosina 2008–2010 kehitysapua Nigeriaan antaneen toimijan suhtautumista resurssikiroukseen Nigeriassa ja Nigerian valtion suvereniteettiin. Nämä kolme toimijaa ovat Maailmanpankin kehitysapujärjestö IDA, Yhdysvaltojen valtiollinen kehitysapujärjestö USAID sekä Ison-Britannian valtion kehitysapujärjestö DFID. Työn tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että keskittyminen resurssivaikutukseen on liian yksipuolinen näkökulma Nigerian talouden ja yhteiskunnan ongelmista, ja näiden ongelmien ymmärtämiseksi tulisi erityisesti tutustua Nigerian valtion historiaan ja valtiomuodostukseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimiikin Jeffrey Herbstin teoretisointi afrikkalaisten valtioiden valtiosuvereniteetista, tai oikeastaan tämän valtiosuvereniteetin puutteesta. Aineistona käytetään yllä mainittujen kolmen kehitysapujärjestön tuoreimpia julkisia, Nigeriaa koskevia strategiapapereita, joita analysoidaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä. Esiinnousseista teemoista käy ilmi, että Maailmanpankin, USAID:n ja DFID:n strategiat eroavat yllättävän vähän toisistaan mielipiteissään resurssikirouksesta Nigeriassa, ja perusteluissa siihen miksi Nigerian suvereniteettiin pitää puuttua, joskin vain maltillisesti ohjaamalla ja opettamalla. Kaikissa asiakirjoissa painotetaan öljytalouden ulkopuolisen talouskasvun lisäämistä ja hyvän hallinnon kehittämistä uudistushaluisia johtajia tukemalla. Johtopäätelminä tutkielmassa kehotetaan ottamaan laajempi perspektiivi toisten valtioiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa yleisesti, ja erityisesti Nigerian valtion haurauden voittamisessa. Työssä nähdään, että Nigerian valtion heikkous tai epävakaus ei johdu öljytuloista, ja öljytulot pahentavat epävakautta ainoastaan, koska Nigerian valtio halutaan pitää nykyisen muotoisena. Lopuksi kannustetaan kyseenalaistamaan Afrikan itsestäänselvyytenä otetut valtioiden rajat ja rakenteet.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suvereniteetti-käsitteen käyttöä ja käsitteellistämistä Britannian kaksikamarisessa parlamentissa 1950-, 1970- ja 1990-luvuilla. Suvereniteetti on kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tärkeimpiä käsitteitä. Käsitteellä on yleisesti tarkoitettu poliittisen yhteisön korkeimman vallankäyttäjän ominaisuutta. Suvereniteettiin liitetään myös itsemäärääminen ja itsenäisyys. Politiikan tutkijoiden ja lainharjoittajien parissa ei kuitenkaan vallitse konsensusta sen merkityksestä ja on esitetty käsitteen hylkäämistä sen paradoksaalisuuden vuoksi. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä dimensioita Britannian parlamentaarikkojen suvereniteettidiskurssit ovat heijastaneet Euroopan integraation ja globalisaation edetessä. Britannia on hyvä tutkimuskohde, koska se on suhtautunut ylikansalliseen päätöksentekoon varauksellisesti. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä nostetaan esille suvereniteetin monet määritelmät, Britannian parlamentin suvereenisuuden periaate, Euroopan poliittisen järjestelmän ja valtiosuvereenisuuden muotoutuminen sekä konstruktionistinen lähestymistapa suvereniteetin käsitteeseen. Tarkasteltavat vuosikymmenet on valittu niiden poliittisen ja historiallisen merkityksen vuoksi. 1950-luvulla Brittiläinen imperiumi alkoi purkautua ja Schumanin julistuksen myötä elettiin Euroopan yhteisön ensihetket. Vuonna 1973 Britannia liittyi Euroopan yhteisön jäseneksi ja postmodernilla 1990-luvulla globalisaation voidaan nähdä entisestään kiihtyneen. Tutkielmassa suvereniteettia lähestytään sekä määrällisesti että laadullisesti analysoimalla Hansard-korpukseen tallennettuja Britannian parlamentissa käytyjä puheita. Tutkimusaineistona on 900 kolmelta eri vuosikymmeneltä sattumanvaraisesti valittua suvereniteetti-käsitteen sisältävää konkordanssiriviä ja suvereniteetin 30 kollokaatiota. Aineiston analysoimiseksi käsitteelle on luotu seitsemän eri dimensiota, jotka ovat kotimainen dimensio, juridinen dimensio, supranationaalinen dimensio, parlamentaarinen dimensio, kontraktuaalinen dimensio, teoreettinen dimensio ja dekonstruktiivinen dimensio. Kotimainen dimensio viittaa valtion sisäiseen suvereniteettiin, juridinen dimensio ulkoiseen suvereniteettiin, supranationaalinen dimensio toimivallan siirtymiseen ylikansallisille elimille, parlamentaarinen dimensio suvereenia lainsäädäntövaltaa käyttäviin instituutioihin, kontraktuaalinen dimensio kansanvaltaan, teoreettinen dimensio suvereniteetin ontologiaan ja dekonstruktiivinen dimensio suvereniteetin olemattomuuteen tai pahuuteen. Konkordanssirivit on analysoitu dimensioihin ja analyysiosiossa on esitetty laskelmat dimensioiden frekvensseistä ja vertailtu käsitteen kollokaatioprofiileja konkordanssianalyysin tuloksiin. Tutkielman tulokset osoittavat hypoteesin mukaisesti, että juridinen dimensio on ollut korkeimmillaan 1950-luvulla ja parlamentaarinen dimensio 1970-luvulla. 1990-luvulla ei ole nähtävissä hypoteesissa esitettyä dekonstruktiivisen dimension frekvenssin merkittävää kasvua. Sen sijaan 1990-luvulla on lisääntynyt kontraktuaalinen dimensio, mikä indikoi tarvetta painottaa demokraattista valtuutusta vallankäytölle. Kollokaatti national, “kansallinen”, esiintyy kaikkina vuosikymmeninä kahden frekventeimmän kollokaatin ryhmässä. Tämä viittaa siihen, että suvereenisuus liitetään kansallisvaltioiden ensisijaisuutta koskeviin normatiivisiin periaatteisiin. Tutkielman loppupäätelmissä esitetään, että suvereniteetin dimensioiden olemassaolo määräytyy niiden konstruoitumisesta poliittisissa diskursseissa. Suvereniteetin eri dimensioiden tutkiminen on tärkeää, koska suvereniteetti-konstruktio on yhteydessä siihen, kuinka käsitettä harjoitetaan poliittis-oikeudellisissa toimintaympäristöissä. Aikana, jolloin kansallista päätäntävaltaa on delegoitu ylikansallisille elimille, absoluuttisen ja jakamattoman suvereenisuuden klassiseen käsitykseen kohdistuu erityisiä haasteita.