Browsing by Subject "taiteilijaelämäkerrat"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2020)Tutkielma käsittelee Eva Cederströmin (1909–1995) taiteilijuuden muodostumista 1920–1930-luvuilla tarkastelemalla Cederströmin omaelämäkerrallisia kertomuksia ja teoksia. Taidehistorian tapa valikoida tutkimuskohteensa on jättänyt Cederströmin kaltaiset, esittävää taidetta sotienvälisenä aikana tehneet taiteilijat, taidehistoriankirjoituksen marginaaliin. Tutkielma lähestyy Cederströmiä biografisen tutkimuksen keinoin mutta elämäkerrallista lähestymistapaa kriittisesti kommentoiden. Cederströmin teoksia tarkastellaan suhteessa Cederströmin taideajatteluun ja kuvallisen esittämisen traditioihin. Tutkimuskohdetta koskeva tieto tuotetaan kriittisen arkistoaineistoja, kirjallisuutta ja taideteoksia hyödyntävän kuva- ja tekstianalyysin kautta. Tutkielma täydentää, kommentoi ja kritisoi aikaisempaa Cederströmiin ja sotienvälisen ajan taidekenttään keskittyvää tutkimusta sekä taiteilijaelämäkertojen konventioita. Cederström koki taiteilijuutensa kumpuavan perhe- ja sukutaustastaan sekä henkisenä kotiseutunaan pitämältään Terijoelta. Perhe- ja sukutaustan korostaminen ja lapsuusajan mystifioiminen ovat taiteilijaelämäkertojen historian aikana muotoutuneita, nykynäkökulmasta ongelmallisia, konventioita. Cederströmin jätti melko systemaattisesti pois elämäkerrallisista kertomuksistaan tiedon siitä, ettei häntä alkuun hyväksytty taideopiskelijaksi. Hänen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Viipurissa suorittamansa taideopinnot eivät olleet ajan käsityksen mukaan yhtä merkittäviä kuin opinnot Suomen Taideyhdistyksen koulussa Ateneumissa. Vuonna 1933 alkanutta aikaansa Ateneumin opiskelijana Cederström piti jopa elämänsä tärkeimpänä, ja monet taideopintojen aikana omaksutut ajatukset toimivat taustavaikuttimina koko hänen uransa ajan. Myös opintojen aikana muodostuneet ystävyyssuhteet ja kontaktit vaikuttivat merkittävästi Cederströmin taiteilijuuden muotoutumiseen. Taidehistoriankirjoitus ei ole käsitellyt taiteilijoiden opiskeluaikaa ja opintomatkoja neutraalisti, vaan myytit neroudesta, omaperäisyydestä ja keskusta–periferia-asetelmasta ovat muokanneet kertomusta. Cederström näki sukupolvensa taiteilijoille tyypilliseen tapaan piirustukset keskeisenä osana taiteellista tuotantoaan. Hänen piirustuksissaan voi nähdä merkkejä miehisten olemusten ihailusta ja nuoren taitelijanaisen erilaisesta asemasta verrattuna joidenkin miestaiteilijoiden teoksista heijastuviin perheensisäisiin valta-asetelmiin. Kalevala-taide eli 1930-luvulla nousukauttaan, ja Cederströmin klassisoivat Kalevala-teokset kuvastavat Cederströmin tyylillistä kehitystä ja naisnäkökulmaa miestaiteilijoiden suosimaan aiheeseen. Omakuvissaan Cederström viittaa renessanssitaiteen traditioon ja taiteelliseen prosessiin, johon keskittyminen oli Cederströmille ja hänen sukupolvensa taiteilijoille korostetun tärkeää. Omakuvissa on mystiikkaan ja henkisyyteen viittaavia ulottuvuuksia, ja ne kuvastavat nykynäkökulmasta 1930-luvun taiteilijakäsityksen miehisyyttä.
-
(2019)Tutkielman aiheena on myöhäistyyli erityisesti kuvataiteen kategoriana. Myöhäistyylillä tarkoitetaan joidenkin taiteilijoiden elämän loppuvaiheessa kehittämää taiteellista tyyliä, johon on historiallisesti liitetty erilaisia olettamuksia sen erityislaatuisuudesta. Myöhäistyyli tulee näkyviksi myöhäistöissä, joilla tarkoitaan elämän loppuvaiheessa tehtyjä töitä, jotka kantavat esteettisiä myöhäistyylin piirteitä. Myöhäistyyleistä on kirjoitettu taidehistoriallisessa tutkimuksessa jo yli sadan vuoden ajan. 2000-luvulla käsite on noussut uudelleen tutkimuksen kohteeksi ja myöhäistyylejä on käsitelty useissa mittavissa näyttelyissä ja siitä on laadittu kriittisiä tutkimuksia. Aihetta ei tiettävästi aiemmin ole laajasti käsitelty suomalaisessa taidehistoriallisessa tutkimuksessa. Tutkielman teoreettis-metodologinen tausta muodostuu myöhäistyyliteoriasta, jota on täydennetty vanhuutta koskevalla monitieteisellä tutkimuksella. Tutkimuskysymykset koskevat 1. taidehistoriallisen myöhäistyylin yleisiä tunnuspiirteitä ja myöhäistyylikäsitteen rajoituksia; 2. vanhuuden merkitystä kuvataiteilijoiden työskentelylle; 3. näkökulmia, jotka tulisi huomioida kattavassa yksittäisen taiteilijan myöhäistyyliä koskevassa tutkimuksessa ja 4. myöhäistyylin viitekehyksen soveltamisen hyötyjä ja ongelmia yksittäisen taiteilijan vanhuudentöiden tarkastelussa. Tapausesimerkkinä ovat Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvat. Tutkimuksen tavoitteena on avata myöhäistyylejä käsittelevä keskustelu Suomessa ja tuoda tutkimukseen suomalainen näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu tutkimuksista koskien eri taiteilijoiden myöhäistyylejä sekä Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvista, joista tarkastellaan lähemmin neljää taiteilijan elämän kahden viimeisen vuoden aikana työstämää omakuvaa. Omakuvien lisäksi tarkastellaan niitä koskevia taidehistoriallisia kirjoituksia. Tutkimuksessa erotettuu kaksi rinnakkaista myöhäistyylikäsitettä. 1800-luvulla kehittyneessä romanttisessa näkemyksessä on painottunut sopeutuva ja harmoninen myöhäistyyli, joka on ollut myös taidehistoriallisessa tutkimuksessa vallitseva. Se perustuu ajatukseen taiteilijasta, joka hyväksyy elämän rajallisuuden ja luo elämänsä loppuvaiheessa aiempaa syvällisempiä teoksia, jotka luovat elämäntyölle harmonisen päätöksen. 1900-luvulla kehitetty moderni myöhäistyylikäsite on tarjonnut vaihtoehdon perinteiselle myöhäistyylinäkemykselle. Sen mukaan myöhäistyöt voivat olla myös ristiriitaisia ja vaikeita ja vastustaa harmonisen sulkeuman mahdollisuutta. Taidehistoriassa myöhäistyyleihin on liitetty mm. tekniikan höltyminen, ilmaisun vapautuminen, aiempaa karkeampi siveltimenkäyttö, ilmaisun intensifioituminen, värinkäytön lisääntyminen, lisääntyvä abstraktisuus sekä paluu varhaisempiin aiheisiin. Myöhäistyylit voidaan nähdä taiteilijanero-käsitteen romanttisena jatkumona. Niiden määrittelyyn liittyy suurta tulkinnanvaraisuutta ja myöhäistyyli-käsitettä on käytetty löyhästi kuvaamaan eri aikoina eri paikoissa eläneiden eri alojen taiteilijoiden vanhuudentyylejä. Myöhäistyylejä on myös perinteisesti määritelty enimmäkseen miespuolisilla taiteilijoilla, ja niitä on kuvattu melko rajatusti määritellyn modernin luovuuden kontekstissa. Nykytutkimus on laajentanut ymmärrystä ikääntymisen merkityksestä luovuuteen. Vanhuus merkitsee eri asiaa eri aikoina ja vanhuutta käsitellessä on tärkeää huomioida käsitteen historiallisuus. Ikääntyminen vaikuttaa esimerkiksi havaintomotorisiin prosesseihin, persoonallisuuteen ja sosiaalisiin rooleihin ja lisäksi iän myötä erilaiset sairaudet yleistyvät. Kuvataiteilijoiden kohdalla on tutkittu erityisesti näön heikkenemisen ja käsien tärinän vaikutusta taiteen tekemiseen. Yksittäisen taiteilijan myöhäistyylin tarkastelussa tulisi taiteellisen kehityksen lisäksi huomioida taiteilijan yksilöllistä vanhuutta koskevat olosuhteet kuten vanhuuden elinolosuhteet ja terveydentila, psyykkiset olosuhteet, vanhuutta koskevat asenteet ja historiallinen aikakausi. Helene Schjerfbeckin vanhuuden omakuvien ja niitä koskevien kirjoitusten tarkastelussa nousee esiin, miten monitieteinen näkökulma taiteilijan vanhuuteen tekee näkyväksi myöhäistöihin liittyviä yhteisiä sekä yksilöllisiä piirteitä, mutta myös miten myöhäistyyleihin liittyvät olettamukset vanhuuden näkymisestä taiteessa ovat vaikuttaneet viimeisten omakuvien vakiintuneisiin tulkintoihin.
Now showing items 1-2 of 2