Browsing by Subject "terapeuttinen parisuhde"

Tutkielmassa selvitetään sitä, onko polyamorilla suhteilla havaittavissa jotain jaettua muotoa. Tämän lisäksi se selvittää sitä, minkälaiset ymmärryksen rajat mahdollista muotoa ylläpitävät. Polyamorisiin suhteisiin lukeutuu hyvin kirjava joukko erilaisia läheisiä, intiimejä, seksuaalisia ja romanttisia ihmissuhteita. Deborah Anapol (1997) on kuvaillut polyamorian idean ytimen löytyvän ajattelutavasta, jossa rakkaudelle halutaan antaa kaikki vapaus ja mahdollisuus kehittyä ilman erillisiä rajoituksia. Kuvauksen avoimuus ja rajoitusten uupuminen tekee polyamorisen suhteen erittelystä vaikeaa. Toisen määritelmän mukaan polyamorisilla suhteilla viitataan intiimeihin, seksuaalisiin ja romanttisiin suhteisiin, joissa on kaikkien yhteisymmärryksestä enemmän kuin kaksi osapuolta tai vaihtoehtoisesti suhteeseen, jonka kahdella osapuolella on rinnakkain useampia rakkaus- tai seksisuhteita (www.polyamoria.fi/tietoa-polyamoriasta/). Tämä määritelmä ei puolestaan tavoita kaikkia polyamorisiksi koettuja ja miellettyjä käytäntöjä. Polyamorinen keskustelu on syntynyt osana 1960 ja – 70–lukujen taitteessa tapahtunutta seksuaalista vallankumousta ja sen juuret ovat jäljitettävissä Yhdysvaltoihin (Haritaworn, Lin, Klesse 2006, 518). Polyamoriaa koskettavan kirjallisuuden mukaan polyamoria tuo vaihtoehtoja pakollisen monogamian tilalle. Kriittinen polyamorian tutkimus huomauttaa polyamoriaa koskettavan tutkimuksen jakautuneen kahteen leiriin. Yhtäältä tutkimuksiin, jotka suhtautuvat polyamoriaan radikaalina omalakisena suhdemuotona, toisaalta tutkimuksiin, jotka korostavat polyamoristen suhteiden rajoittuneisuutta ja näkevät polyamoristen käytäntöjen edelleen vahvistavan hetero- ja homonormatiivisuutta. (Barker & Langdridge 2010, 4.) Oma tutkimukseni pyrkii asettumaan tähän väliin tarkastelemalla sitä, miten mono-normatiivisuuden rikkominen määrittää osaltaan polyamoristen suhteiden muotoa sekä niitä tekijöitä, jotka polyamorisia ja yksiavioisia suhteita yhdistävät. Tutkielma keskittyy suhteen muotoon ja sitä ympäröivään ymmärrykseen osana länsimaista rakkautta koskettavaa diskurssia ja rajaa ulkopuolelleen eriarvoistavat rakenteet. Tutkittavaa ilmiötä määrittävä ymmärryksen muoto näkee suhteen muodostuvan kahden tasavertaisen yksilön välille. Tutkielman analyyttinen tarkastelu ammentaa läheissuhteiden tutkimuksen relationaalisesta (Finch 1989, Morgan 1996, Smart 2007) sekä konfigurationaalisesta tutkimusotteesta (Castrén 2014). Tutkielma näkee yksilöllistymiskeskustelun (Giddens 1993, Beck & Beck-Gernsheim 1995, Bauman 2003) asettuvan osaksi sekä läheissuhteiden sosiologista keskustelua, että polyamoriaa koskettavaa kirjallisuutta ja tutkimusta. Parisuhde on tärkeässä roolissa, jonka käsittelyssä korostuvat Kaisa Ketokiven (nykyinen Kuurne) havainnot suhteiden kategorisuudesta (Ketokivi 2010), sekä Jaana Maksimaisen terapeuttisen parisuhteen käsite (Maksimainen 2010a). Tutkielman teoreettista ajattelua ohjaa merkittävästi Georg Simmelin (1858–1918) formaali sosiologia. Tarkastelun keskiössä on polyamorinen suhde, jonka sisältä muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa jaettuina muotoina (Simmel 1950, 41). Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta teemahaastattelusta, joita käsittelen narratiivisen analyysin avulla. Tutkimuksen perusteella polyamorian ja polyamorisen suhteen muotoa määrittää polyamorinen vapaus, joka ilmeni pitkälti asettumisena mono-normatiivisuutta vastaan. Yhteisymmärrys vapaudesta toi suhteisiin myös tarkan paikallisen sopimisen elementin, joka myötä yksilöllisiä tarpeita vastaavien moninaisuuksien eritellyistä muodoista neuvoteltiin hyvinkin yksityiskohtaisesti.