Browsing by Subject "terrorismin vastainen sota"

Tämä pro gradu -tutkielma sijoittuu postmodernin feministisen maailmanpolitiikan tutkimuksen kentälle, ja analysoi terrorismin vastaista sotaa sukupuolen — ja sen häivyttämisen — perspektiivistä. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ohjaa maskulistinen ideologia, ja sitä ilmentävä kontekstisidonnainen hegemonisen maskuliinisuuden diskurssi. Toiseksi oletetaan, että kieli on maskuliinisuuksien ymmärtämisen keskiössä. Maskuliinisuus on diskursiivinen saavutus, sosiaalinen konstruktio, joka on mahdollista dekonstruoida. Kolmanneksi tutkielmaa kantaa postmodernin feminismin ajatus sukupuolen performatiivisuudesta, ja feminismin kriittinen käänne kohti maskuliinisuuden vapauttamista sen oletetusta kehoon liittyvästä luonnollisesta olemuksesta. Näiden lähtökohtien kautta tutkielmassa selvitetään Faircloughin kriittisen diskurssianalyysin avulla, minkälaisella hegemonisen maskuliinisuuden diskurssilla USA:n ulkopolitiikassa Irakin ja terrorismin vastaista sotaa legitimoitiin 9/11 jälkeen — minkälainen yhteiskunnallinen, institutionaalinen ja tilanteellinen käytäntö on tämän diskurssin taustalla, miten tämä diskurssi suhteutuu Charlotte Hooperin esittelemiin maskuliinisuuksien ideaalityyppeihin, ja minkälaisista subjektiasemista tai toimijarooleista 9/11 jälkeistä diskurssia rakennetaan. Hegemonisen maskuliinisuuden diskurssia analysoidaan Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvonantajan Condoleezza Ricen puheista ja haastatteluista sanoja tai sanoitusta tutkimalla. 9/11 jälkeinen diskurssi saa piirteitä kolmesta Charlotte Hooperin esittelemästä maskuliinisuuden ideaalityypistä: Kreikkalaisesta kansalais-sotilaasta ollessaan militarismia ja voimankäyttöä rationalisoiva, uhrautuva ja sankarillinen; patriarkaalisesta juutalaiskristitystä ollessaan vastuuta, omistajuutta ja isän auktoriteettia painottava; kunniallisuus/suojelus-mallista korostaessaan kaksintaistelua ja siteitä maskulististen valtioiden välillä. Feminiinimmän, protestanttisen porvarillisrationalistisen maskuliinisuuden mallin poissaolo ja maskulististen piirteiden korostuminen nimetään tutkielmassa hypermaskulinisoitumiseksi. Tätä hypermaskuliinista diskurssia rakennetaan edelleen erilaisten feminiinien ja maskuliinien subjektiasemien kautta. Feminiini, mutta remaskulinisoitu amerikkalainen kansa, hypermaskuliini Yhdysvallat ja sen hallinto, hirmumaskuliinit terroristiryhmät ja niitä tukevat poliittiset johtajat, feminisoitu Irakin kansa, sekä feminisoitu värillinen vähemmistö luovat hypermaskulinisoituneeseen diskurssiin uudenlaisen pelastajan piirteen. Pelastajan diskurssi tarvitsee kolmenlaisia subjektiasemia: pelastajan (Yhdysvaltain hallinto), pelastettavan (Irakin ja Yhdysvaltain kansa) ja sen, keneltä pelastetaan (terroristiryhmittymät). Yhdysvaltain ulkopolitiikan 9/11 jälkeinen hegemonisen maskuliinisuuden diskurssi nimetään siten hypermaskuliiniseksi pelastajaksi. Hegemonisen maskuliinisuuden muuttuvien piirteiden nähdään vastaavan kansainvälisen politiikan muuttuvia haasteita, kuten sota. Luomalla vahva hegemonisen hypermaskuliinin pelastajan diskurssi, joka soveltuu amerikkalaisten käsitykseen legitimoidusta maskulistisesta johtajasta ja ulkopolitiikasta, luotiin legitimiteettiä militaristisille toimille terrorismia ja Irakia vastaan. Maskulistisessa ideologiassa legitimiteetin ja hegemonisen maskuliinisuuden diskurssin rakentaminen kulkevat käsi kädessä. Poliittisen puheen keskiössä on linkin luominen politiikan ja maskulismin ideologian välille, joka saa ne kaksi näyttämään yhteneväisiltä. Tämä linkki Yhdysvaltain ulkopoliittisessa diskurssissa 9/11 jälkeen oli hegemonisen hypermaskuliinin pelastajan diskurssi.