Browsing by Subject "tilaton väestö"

Tutkielma käsittelee Suomen tilattoman väestön elämän materiaalisten jäännösten löytämistä, tutkimusmenetelmiä, muinaismuistolain (295/1963) mukaista luokittelua, arvoja ja merkityksiä. Kirjallisuustutkimuksen lisäksi aiheita havainnollistetaan tapaustutkimuksen avulla. Tutkielma on osa historiallisen ajan arkeologiaan kuuluvaa maaseutuarkelogiaa. Tilattomat olivat säätyjen ulkopuolelle jäänyt maata omistamaton väestönosa, jonka määrä kasvoi Suomessa 1700–1800-luvuilla valtiovallan tavoitellessa väkiluvun ja maatalouden tuottavuuden kasvattamista. Suurimmillaan tilattomien osuus väestöstä oli ainakin 40 prosenttia. Tutkielmassa keskitytään torppareihin ja mäkitupalaisiin, jotka ovat oman taloutensa muodostaneita tilattomia ja joiden asuinpaikat on siten helpointa erottaa muista arkeologisista jäännöksistä. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään feministisen arkeologian (esim. Joan Gero) näkökulmia mm. tiedon paikantuneisuudesta, todellisuuden luonteesta ja empiirisestä alimääräytyneisyydestä. Niillä pyritään tuomaan esiin se, mihin nykyiset luokittelu- ja suojelukäytännöt perustuvat ja miten niillä otetaan tiedostaen tai tiedostamattomasti kantaa siihen, kenen menneisyys on tärkeää. Tutkimuksessa sovelletaan tapaustutkimukseen historiallisen ajan arkeologian metodeja: monilähtöistä menetelmää eli 1800-luvun torpan ja kiinteän muinaisjäännöksen yhteyttä selvitetään sekä arkistolähteistä että paikkatietoanalyyseillä ja maastokäynneillä. Arvojen pohdinnassa esitellään Päivi Maarasen kehittämää arvotyökaluhahmotelmaa sekä museaalisiin tarkoituksiin kehitettyä merkitysanalyysimenetelmää. Tilattomien asuinpaikkajäännökset luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi, jos ne ovat vuotta 1750 vanhempia, ja sitä nuoremmat asuinpaikkajäännökset luokitellaan pääsääntöisesti muiksi kulttuuriperintökohteiksi. Luokittelu vaikuttaa suojelustatukseen ja siten kohteiden säilymiseen. Luokittelu käsitetään usein objektiivisena tapana järjestää maailmaa, mutta se sisältää silti subjektiivisia elementtejä ja sen kehittymiseen vaikuttaa arkeologisen tutkimuksen kehityshistoria, jossa on lähdetty liikkeelle esihistoriallisista kohteita ja jossa historiallisen arkeologian tutkimuskohteena on ensin ollut keskiaika. Tilattomien elämän materiaaliset jäännökset ovat usein hyvin epämääräisiä, maastossa vaikeasti havaittavia ja yleisyydessään vaikeasti tulkittavia ja ajoitettavia, mikä vaikeuttaa niiden luokittelua ja voi saada ne vaikuttamaan tutkimuksellisesti vain vähän kiinnostavilta. Epämääräisyys, monitulkintaisuus ja yleisyys liittyvät kuitenkin kaikkeen arkeologiseen tutkimukseen, vaikka todellisuutta pyritään usein siinä yksinkertaistamaan, joten se ei ole peruste jättää haasteellisia kohteita tutkimatta. Tapaustutkimus osoittaa, että nuorikin arkeologinen kohde voi olla mm. tärkeä arkeologinen tietopankki, hyvä yleisökaivauskohde, kotiseutuhistorian opetuskohde ja kotiseutuidentiteetin kiinnekohta. Sen tutkiminen voi myös tasapainottaa kuvaa historiasta ja tuoda tilattomat esiin aktiivisina toimijoina ja arvokkaina yhteisönsä jäseninä.