Browsing by Subject "toinen maailmansota"

Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.

Tutkielmassa tarkastellaan nykyisen Ateneumin taidemuseon edeltäjän, Suomen Taideakatemian (1939–1990) museon, kokoelmatoimintaa vuosina 1939–1946. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kriittisesti varhaisemmassa tutkimuksessa painottuvaa näkemystä, jonka mukaan taidemuseon toiminta olisi sotavuosina ollut pääosin pysähtynyttä. Tutkielman aikarajaus käsittää vuodet 1939–1946, sillä vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, museo avautui uudelleen yleisölle maaliskuussa 1946. Tutkielmassa tuotetaan uutta tietoa toisen maailmansodan aikaisesta Ateneumin taidemuseosta, ja se sijoittuu Ateneumin instituutio- ja kokoelmahistorian alueelle. Näkökulmana tutkittavaan ajanjaksoon on kokoelmatoiminnan käsite, jonka sisältö on sovitettu Suomen Taideakatemian säätiön säädekirjasta ja museonjohtajan toimiohjeista. Kokoelmatoiminnalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sellaisia periaatteita ja toiminnan muotoja, jotka koskivat Taideakatemian museokokoelmien hoitoa, niiden kartuttamista ja niiden esittämistä yleisölle. Lisäksi tutkielman rajoissa peilataan Taideakatemian kokoelmatoimintaa osittain suhteessa ajan yhteiskunnalliseen kehykseen. Tutkielma tarkastelee, minkälaisia vaiheita Taideakatemian museokokoelmat kävivät toisen maailmansodan aikana läpi. Tutkielmassa kysytään, missä määrin kokoelmatoimintaa harjoitettiin Suomen Taideakatemian museossa vuosina 1939–1946 ja minkälaisia merkityksiä sen kokoelmat eri yhteyksissä saivat. Tutkielman aineistona käytetään arkistoaineistoa, numeraalista dataa ja sanomalehtikirjoituksia. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on Kansallisgallerian hallinnoima Suomen Taideakatemian säätiön arkisto, erityisesti vuosien 1939–1946 Taideakatemian pöytäkirjat. Arkistoaineiston ohella tutkielmassa hyödynnetään Kansallisgallerian MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmästä ammennettua dataa, joka sisältää kaikki vuosien 1939–1946 tehdyt kokoelmahankinnat. Muuna aineistona tutkielmassa ovat aikalaislähteet, kuten Taideakatemian omat julkaisut, sekä sanomalehtikirjoitukset. Tutkielman tutkimusmenetelmänä yhdistyy arkistoaineiston lähiluku ja määrällinen analyysi. Tutkielmassa käsitellään vaiheittain Taideakatemian kokoelmatoiminnan periaatteita. Tutkielma osoittaa, että huolimatta toisen maailmansodan synnyttämästä poikkeustilasta Suomen Taideakatemian museon kokoelmatoiminta oli sotavuosina runsasta. Kokoelmien teoksista pidettiin huolta, niitä kartutettiin ja niitä pyrittiin esittämään yleisölle. Kokoelmista huolehtiminen tapahtui epäsuorasti, sillä Taideakatemia otti kantaa siihen, miten evakuoituja museokokoelmia saatiin esittää ja käyttää. Taideakatemian kokoelmien kartuttaminen ei myöskään missään vaiheessa katkennut, vaan jatkui vuosittain. Kokonaisuudessaan vuosien 1939–1946 aikana kokoelmat kasvoivat 1 611 teoksella. Kokoelmien esittämisen oli toisen maailmansodan aikana kaikkein rajoittuneinta, mutta museon avaaminen yleisölle oli Taideakatemian keskeinen päämäärä. Poikkeuksellisesti Taideakatemian museon grafiikkaa ja museon uusia kokoelmahankintoja esiteltiin "Nykyaikaisen grafiikan ja museon uushankintain näyttelyssä" välirauhan aikana keväällä 1941. Aineiston ja yhteiskunnallisen tilanteen ristiinluenta puolestaan osoittaa, että Taideakatemian museokokoelmat ja museokokoelmien teokset saivat toisen maailmansodan aikana erilaisia merkityksiä riippuen siitä, kuka tai mikä taho niitä merkityksellisti. Esimerkiksi Suomen valtiolle kokoelmien teokset saivat välineellisiä rooleja osana sen poliittisia päämääriä, kun taas esimerkiksi lehdistölle kokoelmateosten kautta pystyttiin jäsentämään vallitsevaa jännittynyttä yhteiskunnallista tilannetta. Tutkielma osoittaa, että Suomen Taideakatemian museon vuodet 1939–1946 voidaan kokoelmatoiminnan näkökulmasta nähdä monikerroksisina, eikä pelkästään ylläpidon ja olemassa olevien arvojen pelastamisen aikana, kuten varhaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty.

Tutkimuksessani tarkastelen miten Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen eli SLEY:n lähetystyöntekijä Tuulikki Korpinen kuvaa muistelmateoksessaan Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa Japanin uskontoja, tapoja ja normeja. Tarkastelen Korpisen teoksen perusteella, miten hän suhtautuu Japanin uskontoihin tapoihin ja normeihin, ja korostaako hän joitakin tiettyjä piirteitä Japanista tai japanilaisista. Tutkin myös mitkä seikat mahdollisesti vaikuttavat hänen suhtautumiseensa. Tutkin päälähdettäni lähilukemalla ja analysoimalla sitä, samalla ryhmitellen omiksi kokonaisuuksikseen tutkimuskysymykseeni liittyviä teemoja. Aikarajauksenani on vuodet 1939–1946. Etenen tutkimuksessani kronologisesti sekä osittain temaattisesti. Tarkastelen myös, muuttuvatko Korpisen mielipiteet ja suhtautuminen Japaniin ja japanilaisiin hänen siellä asumiensa vuosien aikana. Päälähteen lisäksi käytän myös muita painettuja lähteitä sekä sanoma- ja aikakauslehtiä, jotka tukevat päälähteeni analysointia. Päälähteeni sisältää runsaasti tutkimusaiheeseeni liittyvää materiaalia, ja vastaa kattavasti päätutkimuskysymykseeni ja tarkentaviin kysymyksiin. Korpinen kuvaa aikaansa Japanissa katkeransuloiseen sävyyn ja toisen maailmansodan aikaiset vaikeat olot korostuvat teoksessa. Teoksesta käy kuitenkin ilmi, kuinka Korpinen itsenäistyy joutuessaan yksin huolehtimaan työnteosta ja pienestä lapsesta. Hänen asemansa itsenäisenä naislähettinä on hyvin ainutlaatuinen ja haastava. Japanin omat uskonnot, shintolaisuuden ja buddhalaisuuden, Korpinen kokee läpi teoksensa toisina ja vieraina. Korpinen osoittaa kuitenkin kiinnostusta näitä uskontoja kohtaan. Teoksessa korostuu vahvasti länsimainen näkökulma. Korpinen vertaa kokemuksiaan usein Suomeen ja kristinuskoon, mutta on silti hyvin kiinnostunut japanilaisista tavoista ja normeista, vaikka ne näyttäytyvätkin hänelle usein outoina. Japanilaisia Korpinen kuvaa hyvinkin vaihtelevasti, ja usein negatiiviseenkin sävyyn. Aluksi Korpisen suhtautuminen on positiivisempaa, mutta olojen huonontuessa suhtautuminen varsinkin japanilaisiin muuttuu negatiivisemmaksi. Japanin normeja ja tapoja Korpinen ei kuvaa yhtä jyrkkään sävyyn. Kotiinpaluun yhteydessä Korpisen suhtautuminen japanilaisiin muuttuu taas lempeämmäksi heidän kokemiensa kärsimysten vuoksi. Korpinen korostaa japanilaisissa erityisesti niitä piirteitä, jotka erottavat heidät hänen mielestään länsimaalaisista.

Tutkielman aiheena on kuurojen matkapappi rovasti Otto Akseli Myyryläisen (1886–1961) ura ja elämä. Tutkielma on kvalitatiivinen ja kuuluu kirkkohistorian tutkimuksen alaan. Näkökulma on toimijakeskeinen, biografinen ja mikrohistoriallinen. Tutkimuskysymykseni ovat Miten hän toteutti matkapapin virkaa? Miten hän edisti kuurojen asemaa yhteiskunnassa? Minkälaisena hänet koettiin ihmisenä? Miten hän toteutti kristinuskon sanomaa? Lisäksi tarkastelen tutkielmassani, miten hänestä tuli kuurojenpappi ja millaista oli toimia kuurojenpappina tuolloisessa yhteiskunnassa. Primäärilähteinä on aikaisemmin julkaisematonta haastattelumateriaalia. Primäärilähteisiin kuuluu myös erilaiset arkistomateriaalit, kuten kirjeet, pöytäkirjat ja sanomalehdet. Muina lähteinä tutkielmassa on käytetty niin kuurojen historiaa käsitteleviä teoksia ja tutkimuksia kuin Suomen historiaa kuvaavia teoksia. Rovasti Otto Akseli Myyryläinen (1886–1961) teki elämäntyönsä kuurojenmatkapappina. Hänen keskeisimmät työnantajansa toimiessaan Itä-Suomen kuurojenpappina vuosina 1917–1958 olivat Savonlinnan hiippakunta, Viipurin Hiippakunta sekä Mikkelin hiippakunta. Hänen toiminnassaan keskeisessä roolissa oli kuurojen aseman parantaminen. Hän oli mukana vaikuttamassa kuurojen avioliittokiellon lieventämisessä sekä vanhainkotiasian eteenpäin viemisessä. Käytössä olleiden aineistojen valossa käy ilmi, että Otto Myyryläinen nähtiin ajassaan poikkeuksellisena hahmona. Joissain teoksissa hänet esitetään jossain määrin negatiivisesti. Kuitenkin aineistoista ilmeni että, Otto Myyryläisen identiteetissä keskeiseksi nousee kristilliset arvot ja että häntä arvostettiin. Hänen toimintansa ytimessä oli aito lähimmäisen rakkaus, joka toimi eteenpäin vievänä voimana.

This thesis focuses on the representations of childhood that are portrayed in Suomen Kuvalehti during World War II. The years included in the research are between 1938 and 1946. The focus is on how children and childhood and their representations are portrayed in the issues published during the war and how the portrayal differs (if it differs) from those published during peacetime in 1938 and 1946. The subject has not been studied in the context of Suomen Kuvalehti before. This magazine was specifically chosen for this study because of its popularity and long history as a mirror of the Finnish society and everyday life. Childhood has been a reoccurring theme in wartime visual communications for decades. The juxtaposition between the innocence and hope of childhood and the horrors and trauma of war offer an interesting study on the representations of childhood that emerge in visual materials during crisis. This is particularly interesting from a historical point of view: how do these images communicate the ongoing crisis and the society surrounding them? How is childhood portrayed in them and what representations become central? The representations of childhood are linked to the context of war and Finnish society during wartime. The research questions are as follows: How does childhood appear in the cover photos? What representations are found and become central in these images? Are the children added to the context of war or removed from it? The aim is not to analyze every single cover photo but, after an overlook of the material, focus on a few examples that represent the whole. The photographs are analyzed in their publishing context using qualitative content analysis. The main themes of this thesis focus on the change in the concept of childhood in history, the use of childhood in photos in wartime publications and the historical context of these images in the Finnish society. The method used in this thesis is qualitative content analysis. The analysis consists of the cover photos are connected to childhood and thus selected into closer analysis. The theoretical framework regarding representation is based in the representational system as introduced by Stuart Hall. Visual materials construct representational systems since they produce meanings: photographs contain cultural meanings that are interpreted in their specific context. The cover photos analyzed in this thesis contain two levels of meaning: the world of things and the conceptual world. These levels are approximately the same as social constructionists’ material world that is visible for the eye as well as the symbolic world that ties meanings to the intangible. Social constructionism carries the analysis forward with emphasis on context-specificity. Childhood has been a way for the magazine to communicate life going forward during difficult times. The cover photos of Suomen Kuvalehti support the idea of the spirit of childhood. They show children in a happy atmosphere doing things that are typical to them. War is presented simultaneously with childhood in only a few photos. This means that the context of war is mainly detached from childhood and its representations. Children are not depicted doing work: they are mostly shown in their leisure time or in school. Wartime cover photos do deal with war when portraying soldiers etc., but the connection to the war’s topical events is almost nonexistent since this is not a news publication. Cover photos that include children and childhood in particular have little connection to the real-time world.

Tutkin maisterintutkielmassani hyvän sodan myyttiä Yhdysvaltojen mediasta Tyynenmeren sodan vuosina 1941–45 luettavana kansallisena narratiivina. Tutkimuskysymyksinä selvitän, miten ja koska myytti syntyy, vaikuttaako se jo sotavuosina ja mitä sotaviestinnällä on pyritty kommunikoimaan. Samalla tutkin, miten myytti tukee sotanarratiiveja, sekä miten myyttiä mahdollisesti rikkovat tekijät (kuten väkivalta ja rotu) pyritään kontekstualisoimaan laajemmin. Lähdeaineistona olen käyttänyt sodan aikana tuotettua mediaa, mukaan lukien propagandafilmejä The Battle of Midway (1942), Know Your Enemy: Japan (1945) sekä esimerkiksi Why We Fight: War Comes to America (1945). Sotafiktion saralla tutkin elokuvaa Bataan (1943). Filmiaineiston lisäksi käsittelen Pearl Harborista kirjoittavia sanomalehtiä sekä Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltin Day of Infamy -puhetta. Aineiston tulkinnassa sovellan Frederick W. Mayerin kollektiivisen toiminnan teoriaa, joka tarkastelee ihmistoimintaa narratiivien näkökulmasta. Mayerin ajatuksia seuraillen, luen lähteistä pyrkimyksiä muodostaa tarina hyvästä sodasta ja motivoida kansaa toimintaan. Maisterintutkielmassa lähestyn hyvän sodan myyttiä osana olemassa olevaa tutkimustraditiota, ja argumentoin, että termin käyttö sota-aikana ei ole kovin vakiintunutta. Tästä huolimatta jo sota-ajan lähteistä on luettavissa myytin keskeisiä piirteitä, kuten kansan yhtenäisyyden korostamista sekä sodan kuvaamista puolustussotana. Samalla lähdeaineistosta on löydettävissä myös myytin osa-alueina rotutekijöiden sekä Tyynenmeren sodan väkivallan käsittelyä. Liitän aineiston osaksi laajempaa Yhdysvaltojen kulttuurikehystä ja valtion propagandaa. Kokonaisuudessa lähteet välittävät kuvan sodasta puolustussotana, ja japanilaisten aggressioon liitetään tarinallistaen negatiivisia luonteenpiirteitä. Vastauksena Yhdysvaltojen sisäisille rotujännitteille ja sodanvastaisuudelle, lähteistä on myös luettavissa pyrkimys kuvata Yhdysvaltojen kansa yhteisen historian ja arvopohjan jakavana. Sota sidotaan myös osaksi amerikkalaisille kulttuurillisesti tuttuja vertailukohtia. Huomiot Japanista vihollisena ovat kuitenkin vahvan rodullistettuja. Propagandassa japanilaisten kuvaus toimii oikeutuksena Tyynenmeren väkivallalle. Samalla esitän, että Tyynenmeren sotaa varsinkin vertailukohtana sotaan Euroopassa kohdellaan vahvasti rotuperspektiivistä. Tämän seurauksena Tyynenmeren sota sekä japanilaiset vihollisena kuvataan vertailussa omalaatuisina, ja sotaan liittyvä väkivalta kehystetään tarpeellisena tavalla, joka ei riko myyttiä amerikkalaisten sotilaiden sotamoraalista.

Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, millainen on kristinuskon, kuurouden ja toisen maailmansodan luoma ilmiö Suomessa. Ilmiötä lähestytään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kuurojentyön julkaisun Hiljainen seurakunta avulla, sillä sen kaikki osa-alueet yhdistyvät tässä julkaisussa. Tarkastelen sota-ajan vaikutuksia Hiljaiseen seurakuntaan vuosikerroissa 1938–1947. Yhteiskunnallisesti kuurouteen ja kuurojen olemassaoloon havahduttiin 1800-luvun puolivälissä. Kuurot ajoivat itse omia oikeuksiaan ahkerasti niin yhteiskunnallisesti kuin kirkossakin. Kirkon kuurojentyö oli 1900-luvun alussa uusi työala Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Monien vaiheiden kautta vuonna 1908 perustettiin kaksi kuurojen matkapapin virkaa. Näiden matkapappien tehtävänä oli kierrellä Suomessa kuurojen luona, hoitamassa kuurojen uskonnollista elämää esimerkiksi jumalanpalvelusten kautta. Koska suuri osa kuuroista jäi tavoittamatta, matkapappien määrää lisättiin. Tutkimusajanjaksoni aikana matkapappeja ja kuurojenpiirejä oli Suomessa kolme. Tästä huolimatta seurakuntalaisten tavoittaminen oli yhä vaikeaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan vuonna 1938 perustettiin kuurojen seurakuntalehdeksi luonnehdittu Hiljainen seurakunta, jonka toimittamisesta ja julkaisemisesta vastasivat matkapapit. Vastaperustettu lehti joutui kuitenkin lähes välittömästi poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen armoille. Toisen maailmansodan aikana Suomessa käytiin kolme sotaa: talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota, jotka ajoittuvat vuosille 1939–1945. Tutkimuksessani selvitän, miten Suomen sotatila toisen maailmansodan aikana vaikutti Hiljainen seurakunta -lehteen. Tutkimuskysymykseni jakaantuu kolmeen alakysymykseen: Miten sota-aika näkyy Hiljainen seurakunta -lehdessä, muuttiko sota-aika evankeliumin tulkintaa kuuroille, ja millä tavalla sota-aika vaikutti kuurojen parissa työskentelevien matkapappien työhön ja sitä kautta kirkon kuurojentyöhön. Talvisodan suurin vaikutus Hiljaiseen seurakuntaan on se, ettei lehteä pystytty julkaisemaan sodan aikana lainkaan. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että kuurojentyössä oli suuria vaikeuksia talvisodan aikana. Sodan jälkeen lehden evankelioivissa kirjoituksissa koettua sota-aikaa tulkittiin Jumalan kasvatuskeinona. Sodassa Jumalan korostettiin olleen suomalaisten puolella ja itsenäisyyttä painotettiin siitä näkökulmasta, että vapaus kristittynä elämiseen oli säilynyt. Jatkosodan aikana lehden julkaisumäärät pysyivät alhaisena eikä kirkon kuurojentyön kohtaamat vaikeudet tuntuneet hellittävän. Jatkosodan alussa paremmista ajoista kuitenkin oltiin lähes varmoja Hiljaisen seurakunnan sivuilla. Kirjoituksissa korostettiin sodan pikaista päättymistä ja Karjalan valtauksen jälkeen uskottiin Jumalan johdattaneen kansansa kotiin. Asemasodan pitkittyessä epävarmuus tulevaisuudesta kuitenkin kasvoi, ja lopulta toivottiin vain rauhaa ja itsenäisyyden säilymistä. Lapin sodan päätyttyä Hiljaisessa seurakunnassa käytiin koettua sota-aikaa läpi. Rauhan koittaminen nosti esille uusia huolia yhteiskunnan tilasta. Kuuroille korostettiin nyt hyvän kristityn elämää, samalla kun kirkon kuurojentyötä yritettiin saada takaisin raiteilleen. Sota-aikana kuurojentyön toiminnassa lehden rooli oli korostunut, mutta sodan jälkeen lehti sai vähitellen rinnalleen muitakin kuurojentyön muotoja.

Den schweiziska läkaren Guido Piderman fick genom flera sammanträffanden följa med Internationella Röda korskommitténs (ICRC) delegat på ett besök till finska fångläger. Han reagerade starkt på de sovjetiska krigsfångarnas situation och bestämde sig under hösten 1942 att publicerade en pamflett och starta en kampanj för dessa fångar. Pidermans kampanj väckte starkt motstånd både hos ICRC samt finska och schweiziska myndigheter och det är dessa reaktioner som analyseras i denna forskning. Det empiriska materialet är insamlat i ICRC:s arkiv i Geneve och en stor del av materialet har inte varit tillgängligt i Finland tidigare. Genom att utforska Pidermanaffären ur ett mikrohistoriskt perspektiv framkommer nya aspekter av ICRC:s krigstida arbete. I denna forskning uppfattas ICRC som en normentreprenör i enlighet med Finnermores och Sikkinks idéer. Pidermans pamflett försatte ICRC i en krisartad situation som kom att ha sin mest intensiva fas i november och december 1942. Forskningen rör sig från det marginella till det allmänna, och börjar med att beskriva Pidermanaffären på nära håll (mikronivå) för att sedan övergå till att analysera vilka delområden i ICRC:s arbete som den påverkar. Forskningens mål är att förstå varför Pidermans kampanj, ett initiativ i marginalen, kom att väcka reaktioner hos så många parter. Pidermanaffären visar att ICRC:s överlevnadsstrategi under kriget – att ty sig till neutralitetsprincipen – inte längre fungerade på önskat vis då organisationen inte längre förmådde leva upp till rollen som normentreprenör. Frågan om de sovjetiska krigsfångarna är känslig och ICRC:s dåliga relationer till Sovjetunionen paralyserar organisationen.

Aikakauslehti ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden (jatkossa KT) ensimmäinen numero näki päivän valon keväällä 1957. Väinö Linnan kiistelty teos Tuntematon sotilas oli ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin synnyttäen kiivaan keskustelun Linnan kuvauksen aitoudesta ja totuudenmukaisuudesta. KT:n perustaminen oli julkilausutusti reaktio Tuntemattomasta sotilaasta käytyyn keskusteluun suomalaisen sotilaan ominaisuuksista ja siihen kytkeytyvästä sankaruuskuvasta. Tämä Pro gradu -tutkielma käsittelee Kansa Taisteli – miehet kertovat -lehden sankaruuskuvaa. Yhteiskuntahistoriallisena kehyksenä on Suomen Neuvostoliittoa vastaan käymien sotien muistamisen kulttuuriin liikkumatila ja sen ongelmallisuus Suomessa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Tutkieman tavoitteena on selvittää minkälaisia elementtejä KT:n sankaruuskuva pitää sisällään ja minkälaisin kerronnallisin keinoin se rakentuu lehden sotamuistelukertomuksissa. Alkuperäisainestona on KT:n julkaistut lehdet. Tutkielman rajaus perustuu lehden ensimmäisen päätoimittajan Aarne Blickin toimikauteen. Rajaus sisältää lehdet vuosilta 1957-1960 sekä kolme ensimmäistä numeroa vuodelta 1961. Aineisto käsittää yhteensä 357 KT:ssa julkaistua kirjoitusta, jotka koostuvat toimituskunnan omista sotamuisteluista, yksittäisistä jutuista sekä kirjoituskilpailujen tuloksena toimituksen saamista muistelukertomuksista. Kaskut on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkielman metodisena lähtökohtana on suhtautua lehden julkaisemiin sotamuisteluihin lehden valitsemana ja muokkaamana otoksena, joka edustaa lehden linjaa siitä, mitä haluttiin kertoa ja millä tavalla, jotta se palvelisi tavoiteltua ideaa tai kuvaa sodasta ja sankaruudesta siinä. Tarkastelun keskiössä on lehti sankaruuskuvan tuottajana, eivät sen kirjoittajat. Tutkielman metodi on aineistolähtöinen ja KT:n tekstejä lähestytään kahdesta näkökulmasta: sankaruuskuvan elementtien hahmottelussa tutkimuksen kohteena on muistelu sinänsä. Tarkoituksena on selvittää mikä merkityksellistyy poikkeuksellisen ihailun kohteena sankaruudeksi. Toisessa näkökulmassa tutkimuksen kohteena on kerronta sinänsä. Tavoitteena on analysoida niitä kerronnallisia keinoja, joilla sankaruuskuva tuotetaan. Analyysissä hyödynnetään Kirsti Salmi-Niklanderin soveltamia kirjallisuustieteen metodisia työkaluja. Kiinnostukseen kohteena on tekstin kertojan suhde tapahtumiin, joita hän kuvaa ja se, minkälaisia sankaruuteen linkittyviä puhetapoja kerronnasta on erotettavissa. Tutkimustuloksena on KT:n sankaruuskuvan luokittelu neljään pääkategoriaan, sankaruustyyppiin, jotka ovat uhrivalmis sankari, taistelutaitoinen sankari, moraalinen sankari ja jermuileva sankari. Luokittelu sisältää 129 kirjoitusta, joissa on viiteittä yhdestä tai useammasta määrittellystä neljästä sankaruuden tyypistä. Sankarityyppien väliset erot ovat häilyvät ja ne eivät ole kategorisesti toisensa poissulkevia. KT:n sankaruuskuvan eri tyyppejä läpileikkaavana taustatarinana toistuu mahdottomuuden ympäristössä selviäminen, mikä luo kontekstin sankaruudelle. Vaikka asetelma alleviivaa pakon edessä toimimista toiminnan motiivina, taistelutahtonsa säilyttävästä suomalaisen sotilaan abstraktista ideasta muodostuu ihailun kohde, johon linkittyy KT:n sankaruuden eri tyypit uhrivalmiudesta, taistelutaidosta, moraalisuudesta. Tutkimustulos osoittaa, että KT:n sankaruustyyppien välillä ei ole merkittäviä sisäisiä ristiriitaisuuksia perustavanlaatuisissa arvopohjaisissa kysymyksissä, kuten sotien ja väkivallan käytön oikeutuksessa, Suomen armeijan legitimiteetissä tai isänmaallisuudessa. KT:n sankaruuskuva on eheä. Siinä missä Tuntemattoman sotilaan on tulkittu asettavan kyseenalaiseksi 1920- ja 1930-lukujen valkoisen Suomen arvomaailman ihanteet, KT:n sankaruuskuva on Linnaa armollisempi kyseisiä arvoja kohtaan - joskaan ei niitä yksiulotteisesti sellaisenaan toisintava. KT:n tekstien kerronnalliset siirtymät näyttävät tarjonneen kirjoittajille puhetavan ja keinon arvioida omien sotakokemusten linkittymistä laajempaan kollektiiviseen narratiiviin, jossa toimijana on suomalainen sotilas. Sankaruus kytkeytyy tämän puhetavan kautta usein suomalaisen sotilaan abstratkiin ideaan, josta varsinaisen ihailun kohteena olevat miehet ovat representaatioita. Puhetapa on mahdollisesti ollut myös keino osallistua keskusteluun siitä, minkälainen suomalaisen sotilaan ideaali on ja minkälaisia ihanteita siihen liittyy. Suomalaisen muistamisen kulttuurin kontekstista tarkastellen kerronnallisten siirtymät ja eri merkityksellistämisen tasot yksilön, ryhmän ja koko kansan tasolla kertovat varmasti myös KT:n yhteisön tavoista vaalia kollektiivisia kokemuksia samoissa joukoissa sotineiden kesken ja selvitä muistoista psyykkisesti.

Tutkielma perehtyy Hyrynsalmi-Kuusamon kenttäradan ja toisen maailmansodan vaikutuksiin Taivalkoskella. Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärataa rakennettiin vuosien 1942–1944 välisenä aikana saksalaisten toimesta auttamaan joukkojen huollossa. Kunta koki muutoksen, sillä kenttärataa rakennettiin Taivalkosken alueelle. Uuteen arkeen aseveljen kanssa oli sopeuduttava jotenkin. Talvisodan aikana rintama kävi lähellä Taivalkoskea, mutta jatkosodan aikana rintamat olivat kauempana. Kenttärata toi kuitenkin toisen maailmansodan osaksi Taivalkosken paikalliselämää. Sodan raakuus ja tuntemattomien inhimillisyys korostuvat kenttäradan parissa. Entisen kenttäradan varrelle on pystytetty opastekylttejä, jotka kertovat kenttäradasta, paikallisen muistitiedontutkimuksen parissa käsitellään kenttärataa ja siitä on kirjoitettu myös lehdissä ja romaaneissa. Kenttärata on ollut selvästi merkittävä kohde paikallisille. Tutkimusmetodi on laadullinen ja tutkimus kallistuu uuteen sotahistoriaan. Pääaineistona toimivat paikallisia toimijoita kuvanneet arkistoaineistot, yhteysesikunta Roin raportit kenttärataan liittyen, sekä kenttäradan evakuointitoimikunnan materiaali. Arkistoaineistojen lisäksi työssä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja muistitietoa, joita on voitu vertailla alkuperäislähteisiin.