Browsing by Subject "turvapaikanhakijat"

Tämä laadullinen tutkimus käsittelee turvapaikanhakijoista luotuja representaatioita kahden brittiläisen sanomalehden uutisissa. Tutkin diskursiivisia strategioita, joita sanomalehdet käyttävät turvapaikanhakijoiden kuvaamisessa, ja tulosten avulla vertailen sanomalehtiä toisiinsa. Tutkimuksen tavoite on selvittää, minkälaista kuvaa turvapaikanhakijoista rakennetaan brittilehdistössä lokakuussa 2015, Euroopan ”pakolaiskriisin” aikana. Aineistoni koostuu kahden eri sanomalehden, The Guardianin ja The Daily Mailin, turvapaikanhakijoita koskevista uutisista. Aineisto sisältää yhteensä kahdeksan lehtiartikkelia, jotka on julkaistu valikoitujen sanomalehtien internet-sivuilla lokakuussa 2015. Artikkelien aiheet koskevat turvapaikanhakijoiden saapumista Eurooppaan ja turvapaikanhakijoista käytävää poliittista keskustelua Isossa-Britanniassa. Tutkimus on kriittinen diskurssianalyysi, jonka teoreettinen ja metodologinen perusta nojaa Wodakin (2001), van Leeuwenin (2008) ja van Dijkin (1991) kehittämiin tekstin kriittisiin lähestymistapoihin. Tutkimukseni metodi on mukautettu versio KhosraviNikin (2010) analyyttisesta metodista, jonka avulla on aiemmin tutkittu sanomalehtien luomaa kuvaa pakolaisista, turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista. Analyysissani keskityn siihen, millä tavoin turvapaikanhakijoihin viitataan sekä siihen, minkälaisiin toimintoihin heidät liitetään. Lisäksi analysoin sitä, kenen näkökulma nostetaan esiin sanomalehtien artikkeleissa. Tutkimus osoittaa, että turvapaikanhakijoita koskevissa uutisissa käytetään laajalti yhtenäistäviä strategioita: turvapaikanhakijoihin viitataan suurina homogeenisinä ryhminä, ja heihin yhdistetään usein tietoja heidän määrästään. The Daily Mail käyttää kollektisoivia strategioita useammin ja painokkaammin kuin The Guardian, ja luo lisäksi epäinhimillistä ja negatiivista kuvaa turvapaikanhakijoista. The Guardian käyttää strategioita, jotka kuvaavat turvapaikanhakijat ensisijaisesti uhreina, mutta pyrkii viittaamaan heihin monimuotoisemmin kuin The Daily Mail. Sanomalehtien tapa käyttää diskursiivisia strategioita heijastaa kunkin lehden poliittista näkökulmaa sekä lehtien journalistisen tyylin ominaispiirteitä. Yleisesti turvapaikanhakijat kuvataan passiivisina toimijoina, mutta liitettynä rikolliseen toimintaan heidän toimintansa kuvataan aktiivisena. Turvapaikanhakijoiden oma näkökulma nousee harvoin esiin, ja artikkeleihin valitut lähteet edustavat suurelta osin muiden tahojen näkökulmia. Sanomalehtien rakentamat representaatiot vaikuttavat lukijoiden käsityksiin turvapaikanhakijoista. Nämä käsitykset voivat vaikuttaa joko suotuisan tai torjuvan asenneilmapiirin syntyyn yhteiskunnassa sekä siihen, millaisia poliittisia ratkaisuja turvapaikanhakuun liittyen tehdään.

Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.

This master’s thesis examines the themes of integration and social support and their interconnectedness, through the experiences of young adults with refugee or asylum seeker background. This thesis was driven by a desire to discover what makes integration processes successful and what are the first-hand experiences of these processes. The thesis was driven by research questions asking whether social support equaled to a more successful integration, what kind of values were given to support practices and whether interviewees perceived support being available to them. The data for this study was produced through five personal interviews with young adults aged between 19-28 who have all migrated to Finland in the years 2015-2016. The data produced by these interviews is not meant to be used as a generalization of a larger group, rather to depict the personal experiences of those interviewed. The data was analyzed using thematic content analysis. Through the means of thematic content analysis four themes and one sub-theme was recognized: Support – in all its forms – is valued, (sub-theme) Safe integration experience vanished in adulthood, In between feelings of Finnishness and residence permit, Feelings of the other and finally, Freedom of belief as a new constant. The findings of this study indicate that no causal connection can be drawn between social support and successful integration, integration processes just like the people going through these experiences are unique and every process and the needs for support looks different. However, all those who had access to social support during their integration felt to have benefitted from it and put great deal of weight and gratitude towards received support.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielma käsittelee 1990-luvun alun parlamentaarista pakolaisretoriikkaa. Työssä selvitetään, miten pakolaisista ja turvapaikanhakijoista puhuttiin vuosien 1990–1993 eduskuntakeskusteluissa, miten puolueiden ja edustajien argumentit ja puheenvuorojen sävyt erosivat toisistaan, ja miten edustajien taustatekijät, kuten puolue, ikä, sukupuoli tai vaalipiiri, vaikuttivat retoriikkaan ja puheenvuorojen sävyyn. 1990-luvun alun pakolaisretoriikan analyysin avulla päästään tarkastelemaan, miten suomalainen parlamentaarinen pakolaisdiskurssi muotoutui aikana, jolloin niin Suomen ulko- kuin sisäpolitiikkakin oli murroksessa, ja jolloin turvapaikanhakijoita saapui maahan merkittävästi enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Neuvostoliiton hajoaminen ja mahdolliseksi tullut asemoiminen länteen ja kohti EU:ta asettivat Suomen uuteen tilanteeseen, jossa ihmisoikeusperustainen pakolaispolitiikka syrjäytti ulkopolitiikan ehdoilla ohjatun, rajoittavan pakolaispoliittisen linjan. Poliittisten muutosten lisäksi Suomi oli taloudellisestikin uudessa tilanteessa; syvä talouskriisi ja uusliberalismin nousu päättivät hyvinvointivaltion laajentumiskauden. Lama ja poliitikkojen luoma kriisitietoisuus näkyivät myös pakolaisretoriikassa. Tutkielman aineistona ovat kaikki ne eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat vuosilta 1990–1993, joissa mainitaan sana ”pakolainen” tai ”turvapaikanhakija” tai jokin niiden taivutusmuodoista. Aineisto on kerätty eduskunnan kirjaston sähköisen aineistohaun avulla ja käsitelty ja koodattu Atlas.ti-ohjelmalla grounded theoryn periaatteita noudattaen. Aineistoa käsitellään niin laadullisin kuin määrällisinkin menetelmin. Tutkielman ensimmäinen analyysiosa keskittyy määrälliseen tarkasteluun ja sen selvittämiseen, miten edustajien taustatekijät vaikuttivat heidän retoriikkaansa ja puheenvuorojensa sävyihin. Määrällinen tarkastelu osoittaa, että avoimen pakolaispolitiikan puolesta puhuivat useimmin vasemmistopuolueiden kansanedustajat, kun taas oikeistopuolueiden edustajat vaativat usein kiristyksiä pakolaispolitiikkaan. Pienten puolueiden kohdalla oikeisto-vasemmisto -jako ennusti pakolaispoliittista linjaa huonommin kuin suurempien puolueiden kohdalla. SMP ja RKP erottuvat aineistosta rikkoen pakolaispolitiikan oikeisto-vasemmisto -linjaa, sekä samalla toistensa vastinpareina, joiden pakolaispolitiikka oli lähes päinvastaista toisiinsa nähden. SMP ajoi hyvin näkyvästi hyvinvointisovinistista ja rajoittavaa pakolaispolitiikkaa, kun taas RKP:n edustajien puheenvuoroissa korostuivat ihmisoikeudet ja vaatimukset avoimemmasta pakolaispolitiikan linjasta. Toisessa analyysiosassa aineistoa tarkastellaan laadullisesti, pääasiassa diskurssianalyysin ja retorisen analyysin keinoin, ja eritellään pakolaisaiheisten täysistuntokeskustelujen yleisimpiä argumentteja. Aineistosta nousee esiin Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän merkitys niin pakolaisten kuin rikollistenkin lähtö- ja kauttakulkumaana ja siten merkittävänä uhkakuvana. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan sitä, millaiselle yleisölle poliitikot puhuivat, ja millaisia vaikutuksia puhetyypeillä tyypillisesti on yleisöönsä. Aiempien tutkimusten mukaan työväenluokkaan kuuluvat, pienituloiset ja työttömät suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin tyypillisesti kielteisesti, ja suurituloiset ja koulutetut useammin myönteisesti. Aineisto kuitenkin osoittaa, että vasemmistopuolueet, joiden äänestäjäkunta oli 1990-luvun alussa valtaosin pienituloista ja kouluttamatonta, puhuivat useimmin sallivan pakolaispolitiikan puolesta, kun taas oikeistopuolueet, joiden äänestäjät olivat tyypillisesti hyvätuloisia ja koulutettuja, puhuivat pakolaispolitiikan kiristämisen puolesta. Onkin mahdollista, että poliittisessa keskustelussa saamastaan huomiosta huolimatta pakolaisaiheet eivät lopulta vaikuttaneet suomalaisten äänestyspäätöksiin voimakkaasti vielä 1990-luvulla. Tästä saattaa kertoa myös SMP:n jyrkästi laskenut kannatus jatkuvasta ja populistisesta kielteisestä pakolaispuheesta huolimatta. Pakolaispoliittisista puheenvuoroista erottuvat vastakkaiset pyrkimykset toisaalta vartioida kansallisvaltion rajoja ja kansallisen yhteisön jäsenyyttä, toisaalta suuntautua uudella tavalla ja uudessa roolissa osaksi globaalia poliittista järjestelmää. Eduskuntakeskustelu heijastelee suomalaisten poliitikkojen toiveita ja uhkakuvia uuden poliittisen ja taloudellisen ajan kynnyksellä.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 2015 Suomeen saapuneiden irakilaisten turvapaikanhakijoiden luottamuksen kokemuksia Suomessa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja mistä tekijöistä turvapaikanhakijoiden luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen toimijoihin rakentuu sekä toisaalta mitkä tekijät estävät tai rapauttavat luottamuksen syntymistä. Tutkielma osallistuu suomalaisen pakolaistutkimuksen piirissä käytävään keskusteluun turvapaikanhakijoiden asemasta Suomessa ja pyrkii osaltaan vastaamaan pakolaistutkimuksen kentän lisätiedon tarpeisiin. Tutkimuksen lähestymistapa pohjautuu kriittisen teorian ja sen perustalle rakentuvien taistelevan tutkimuksen ja kriittisen sosiaalityön periaatteiden varaan. Teoriaohjaavan sisällönanalyysin aineistona olivat seitsemän irakilaisen turvapaikanhakijan narratiiviset haastattelut, joita tarkasteltiin sekä tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavien sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja tunnustamisen käsitteiden kautta että aineistosta nousevan inhimillisen turvallisuuden ilmiön näkökulmasta. Tutkimuksen analyysissa painottuu erityisesti Axel Honnethin tunnustamisen teoria, jonka mukaisesti luottamuksen rakentumista tarkastellaan rakkaudellisen ja välittävän tunnustamisen, kunnioittavan ja oikeudenmukaisen tunnustamisen sekä sosiaalisen arvostuksen ja yksilöllisyyden tunnustamisen tunnustussuhteiden kautta. Tutkimuksen tulosten perusteella luottamuksen kokemuksiin vaikuttivat ensinnäkin turvapaikanhakijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden laatu. Sillä, minkälaista sosiaalista pääomaa turvapaikanhakijat onnistuivat uudessa ympäristössään muodostamaan, on ollut merkitystä heidän kokemansa yleisen luottamuksen kannalta. Toiseksi, luottamuksen rakentumisen kannalta erityisen tärkeä tekijä oli tunnustetuksi tuleminen. Tämä tulee esiin rakkauden ja huolenpidon sekä kunnioituksen ja oikeudenmukaisuuden kokemusten kautta. Kun turvapaikanhakijoita kohtaan osoitettiin avointa empatiaa ja pyyteetöntä tukea, he pystyivät kokemaan tulleensa kohdatuiksi ja tunnustetuiksi luottamuksenarvoisina ihmisinä. Sen sijaan turvapaikanhakijat eivät kokeneet voivansa luottaa toimijoihin, jotka olivat mahdollisen käännyttämispäätöksen myötä asettamassa heidät uudelleen hengenvaaraan. Sekä huolenpidon että oikeudenmukaisuuden tunnustamisen kokemukset heijastivat osaltaan myös turvapaikanhakijoiden arvostuksen kokemuksiin. Vastavuoroisissa suhteissa turvapaikanhakijat kokivat itsensä tunnustetuiksi ja arvostetuiksi yhteisönsä jäseniksi, kun taas Maahanmuuttoviraston toimeenpanema ja epäoikeudenmukaiseksi koettu turvapaikkapolitiikka vaikeutti turvapaikanhakijoiden mahdollisuuksia tulla tunnustetuksi arvokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi. Kolmanneksi, tutkimuksen perusteella turvapaikanhakijoiden kokeman luottamuksen syntymisen ennakkoehto oli turvallisuus. Sillä, kenet koettiin turvalliseksi, oli tutkimustulosten perusteella perustavanlaatuinen merkitys turvapaikanhakijoiden luottamuksen rakentumisessa. Ihmisiin, jotka turvapaikanhakijat kokivat turvallisiksi, pystyttiin luottamaan, kun vastaavasti toimijoihin, jotka vaaransivat turvapaikanhakijoiden tulevaisuuden ja siten turvallisuuden, ei luotettu.

Tarkastelen tutkimuksessani pelon diskurssia julkisessa turvapaikanhakijakeskustelussa, tarkemmin vuoden 2019 eduskuntapuolueiden puheenjohtajien vaalitenteissä ja vaalikonevastauksissa. Laajemmin puheenvuorot muodostuvat osaksi turvapaikanhakijoihin liittyvää pelon diskurssia. Suomi on yhteiskuntana ollut aidosti sekä monikulttuurinen että nationalistinen, vaikka nämä käsitteet ymmärretään arkikielessä usein toisilleen vastakkaisiksi. Siksi maahanmuuton, kansallisuuden ja vierauden herättämien tunteiden tutkimus on ensisijaisen tärkeää. Pelolla on tärkeä rooli vallitsevien valtasuhteiden ylläpitämisessä, ja siksi juuri turvapaikanhakijoihin liittyvän pelon diskurssin tutkiminen on ensisijaista. Tutkimukseni tärkein tavoite oli kuvata, tulkita ja näin luoda käsitys siitä, miten pelkoa ja turvapaikanhakijoita käsiteltiin julkisessa keskustelussa Suomessa eduskuntavaaleja edeltävänä ajanjaksona vuonna 2019. Tutkimustulokseni on, että puoluejohtajat keskittyivät puheenvuoroissaan analysoimaan meitä ja muita, Suomea yhtenä hegemonisena kansakuntana. Tuloksieni mukaan puoluejohtajien puheenvuorot on luokiteltavissa neljään, maahanmuuttoon ja pelkoon liittyviin diskursseihin: luotettavan Suomen diskurssi, kansakuntadiskurssi, hyödyllisen maahanmuuton diskurssi ja uhkaavan pelon diskurssi. Kolme ensimmäistä kuvaavat maahanmuuttoa, mutta niitä värittää myös ajatus jonkin toisen uhkaavuudesta. Neljäs, uhkaavan pelon diskurssi puolestaan keskittyy torjumaan pelkodiskurssia. Tutkimukseni kuvaa, että kaikki puoluejohtajat osallistuivat puheenvuoroissaan osallistuvat pelon diskurssin ylläpitämiseen tunnustamalla turvattomuuden olemassaolon ja legitimoimalla sitä erilaisin keinoin. Kaikki neljä diskurssia kertovat pelosta eri asioita, ja pyrkivät joko vähentämään tai lisäämään sitä, tarjosivat pelolle erilaisia selityksiä ja antoivat tunteelle erilaisia muotoja. Ne keinot, joilla pelon tai turvattomuuden tunnetta pyrittiin diskursseissa vähentämään, voivat saada joko nationalistisia kaikuja tai monikulttuurisuutta itseisarvona puoltavia sävyjä.

Työssäni tarkastelen turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoisten muistitietokerrontaa vuoden 2015 tilanteessa. Tutkielman aineisto on kerätty vuonna 2017 Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen kenttätyökurssilla, joka käsitteli turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien vapaaehtoistyötekijöiden kokemuksia. Tämä pilottitutkimus toteutettiin osana Helsingin yliopiston ERA.Net RUS Plus –muistitietohanketta: LIVINGMEMORIES – Living together with difficult memories and diverse identities 2015–2017. Aineisto on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tutkielman aineistona on näistä haastatteluista kaksi, jotka ovat molemmat pariskuntien yhteishaastatteluita. Tarkastelen aineistoani kerronnallisesti Michael Bambergin positiointianalyysin avulla. Positiointianalyysilla on mahdollista tarkastella sitä, millä tavoin vuorovaikutustilanteen osallistujat tuottavat yhteistoiminnallisesti identiteettejä, positioimalla itseään ja toisiaan useilla kerronnan tasoilla. Bamberg jakaa kerronnan kolmeen tasoon kertomusmaailman, kerronnan ja diskurssien tasoon. Tarkastelen myös vapaaehtoisten positioitumista intersubjektiivisesta näkökulmasta, jonka perustan Katherine Borlandin teoretisoinnille yhteiskerronnan intersubjektiivisuudesta. Työssä kysyn millä tavalla turvapaikanhakijoiden kanssa toimivat vapaaehtoiset merkityksellistävät omaa toimintaansa vapaaehtoistyötä tekevien pariskuntien yhteiskerronnassa. Kysyn miten haastatellut pariskunnat positioivat itseään suhteessa vapaaehtoisuuteen, tai siihen kytkeytyviin muihin positioihin. Toisekseen kysyn myös millä tavalla nämä positiot ovat intersubjektiivisessa suhteessa muihin toimijoihin, kuten heidän puolisoonsa, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai maahanmuuttoviranomaisiin. Kolmanneksi kysyn, miten nämä yhdessä vapaaehtoistyötä tekevät pariskunnat kertovat siitä yhdessä. Kertomusmaailman tasolla olen löytänyt erilaisia vapaaehtoisuuden positioista, kuten vapaaehtoistyöntekijän/tukihenkilön villin vaparin/aktivistin, elämätapa-auttajan, ystävän/perheenjäsenen ja asianajajan. Kertomusmaailman positiot liittyivät vahvasti vapaaehtoistoiminnan tilanteisuuteen. Erilaiset toiminnan muodot ja vaiheet kutsuivat kerronnasta esiin erilaisia positioita. Nämä kaikissa positioissa näkyi keskenään erilainen intersubjektiivinen suhde muihin kerronnassa mainittuihin henkilöihin, esimerkiksi kertojan puolisoon, turvapaikanhakijoihin, muihin vapaaehtoisiin tai viranomaisiin. Aineistosta löytyi erilaisia tapoja hahmottaa intersubjektiivisuutta. Näitä olivat rajattu, sidosteinen, yhteistoiminnallinen, verkottunut ja välitteinen intersubjektiivisuus. Nämä erilaiset intersubjektiivisuuden muodot liittyivätkin kertojilla tiettyihin kertomusmaailman positioihin. Kerronnan tasolla haastateltavilla oli myös erilaisia yhteiskerronnan positioita, joilla he joko tuottivat yhdessä kerrontaa. Pääasiassa kerronta eteni dialogisesti ja myötäilevästi, mutta vaati ajoittain myös kertojien keskinäistä neuvottelua. Myös haastattelijoilla oli oma roolinsa kerronnan muotoutumisessa. Diskurssien tasolla kerronnasta merkittävimmiksi kommentoineiksi diskursseiksi hahmottuivat toiseen ihmiseen luottamisen -diskurssi ja yksilön ja yhteiskunnan vastuun diskurssi. Näiden diskurssien avulla kertojat rakensivat toiminnalleen intersubjektiivisia merkityksiä. Jatkossa vapaaehtoisten muistitietokerrontaa olisi tärkeä tutkia lisää ja se voisi avata paitsi teoreettisesti muistitietoprosessin rakentumista, myös auttaa ymmärtämään turvapaikanhakijoiden kanssa toimivien vapaaehtoisten liikettä ympäri Eurooppaa.

During the last five decades immigration into Finland has considerably increased and one group of these immigrants is refugees and asylum seekers. After the world wars Finland had remained a relatively closed off society, but throughout the 60s, 70s, 80s, and 90s Finland had taken part in international agreements and communities. In 1973 Finland received its first refugees under the 1951 Geneva Refugee Convention. From then onwards number of people needing international protection has increased in Finland. Especially since 1990s Finland has experienced large numbers of asylum seekers coming to Finland. During this period, policy development has become increasingly important, but additionally managing and investigating Finnish attitudes towards the new minorities has become an important field of study and policy. Media has a significant role in shaping peoples’ perceptions. However, not only does it shape peoples’ ideas, but it also tries to mirror them to appeal to its target audiences. Media also functions as a platform for elites to get their points across. On the other hand, media has the power to give space to different voices and silence other. Therefore, understanding what types of messages people receive from Media is crucial to understanding Finnish attitudes. This study focuses on Finnis peoples’ attitudes towards refugees and asylum seekers and how media perhaps affects and perpetuates them. The material of this study consists of newspapers articles gathered from four different time periods. The four periods under investigation are 1973, 1979, 1990 and 2015. During these years increasing number of refugees and asylum seekers were arriving to Finland. News articles from Eastern Finnish newspapers were gathered and their topics and actors were analysed. This thesis deploys critical discourse analysis as the method of analysis. Critical discourse analysis emphasises a multidisciplinary approach to discourse analysis and underlines the importance of historical context when considering societal phenomena. This study will dissect the topics and participants of the articles, and the findings are connected to previous studies into Finnish attitudes and to immigration and refugee policy developments. This thesis aims to answer to four questions. The first questions under consideration is “What type of discourses have been used in newspapers when discussing refugees/asylum seekers in 1970s, 1990s or in 2015?” and the second questions is “Have discourses about refugees/asylum seekers in newspapers changed between 1970s and 2015?” The data showed that in 1970s discussions around refugees were more focus on practical arrangements around their arrival and stay in Finland. In 1979 the health of refugees was a large topic of conversation, and this could be seen as racialization of this topic. In 1990 and 2015 the discussions around asylum seekers became more politicised and polarized. The last two questions are “Have discourses about refugees/asylum seekers in newspapers been racist (explicitly or implicitly) in 1970s, 1990s or in 2015?” and “What different political, social, and economic factors of the time could be connected to the attitudes displayed towards refugees/asylum seekers?”. As this study does not focus on linguistic components of the text the explicit nature of the text cannot be commented on. On the other hand, when investigate participant statuses, it was discovered that minorities are often passive actors in newspaper articles. Additionally, mostly majority members are quoted in the articles. This means that even though minorities appear in the media, they are often not given a voice. This finding mirror other research findings from different periods. Additionally, the politicised nature of discourses have taken over the discussions and refugees and asylum seekers are portrayed as a problem and a crisis in the 1990 and 2015 data. This mirrors the direction of policy development which has aimed to restrict the arrival of asylum seekers into Finland.

Tutkielmassa tarkastellaan länsimaiden sisäsyntyistä islamistista terrorismia 2010-luvun puolivälissä. Aineistona on ranskalaisen Le Monden, brittiläisen The Daily Telegraphin ja suomalaisen Helsingin Sanomien kirjoittelu heinäkuussa Nizzassa ja joulukuussa Berliinissä vuonna 2016 tapahtuneista rekkaiskuista niitä seuranneiden neljän ensimmäisen vuorokauden ajalta. Molempien hyökkäysten tekijäksi osoittautui yksin toiminut nuori tunisialaismies, ja molemmissa tapauksissa yleiseurooppalainen julkinen keskustelu painottui vahvasti ISIS-terroristijärjestön lietsomaan jihadistiseen terrorismiin länsimaissa. Näistä syistä tutkimuksen aiheeksi valikoitui kyseisiä joukkomurhia koskenut kirjoittelu yllä mainittujen eurooppalaislehtien maksullisissa digitaalisissa painoksissa. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineiston laadullista analyysia, jossa johtopäätökset ja laajemmat yleistykset tarkasteltavasta ilmiötä tehdään aineistosta esiin nousevien seikkojen pohjalta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: 1) Mihin aiempiin hyökkäyksiin Nizzan ja Berliinin rekkaiskut liitetään Le Mondessa, The Daily Telegraphissa ja Helsingin Sanomissa? 2) Mihin muihin ilmiöihin kuin väkivaltaiseen jihadismiin iskut aineistossa yhdistetään, ja onko eri lehtien välillä tässä näkemyseroja, jotka voisivat selittyä niiden erilaisilla poliittisilla painotuksilla tai kotimaan kontekstin vaikutuksella? Aiemman tutkimuksen osalta tärkeimmät tutkielmassa käytettävät teokset ja viranomaislähteet käsittelevät jihadistisen radikalisoitumisen taustatekijöitä, ISIS-terroristijärjestöä ja ’yksinäisiä susia’ omana erityisenä mutta myös vaikeasti määriteltävänä terroristiryhmänään. Lisäksi aineiston analyysissa hyödynnetään median ja terrorismin välistä yhteyttä koskevaa kirjallisuutta. Kaikessa aiemmassa tutkimuksessa korostuu internetin merkityksen nopea kasvu terroristisessa toiminnassa ja siihen johtavassa radikalisoitumisessa, mikä osaltaan selittääkin 2010-luvun puolivälistä lähtien yleistyneitä omatoimisten yksittäishyökkääjien tekemiä iskuja, jotka amatöörimäisyydestään huolimatta ovat monesti olleet hyvinkin tuhoisia. Analyysissa käydään ensin läpi Nizzan ja sen jälkeen Berliinin iskun nelipäiväinen kirjoittelu Le Monden, The Daily Telegraphin ja Helsingin Sanomien digilehdissä heinä- ja joulukuussa 2016. Aineisto sisältää yhteensä 287 lehtijuttua, 196 Nizzasta ja 91 Berliinistä, ja ne on saatu hakusanoilla ”Attentat de Nice”, ”Nice Terror Attack” ja ”Nizzan terrori-isku” sekä ”Attentat de Berlin”, ”Berlin Attack” ja ”Berliinin terrori-isku”. Aineistosta kaksi kolmasosaa koostuu Nizzan iskua käsittelevistä jutuista erityisesti Le Mondessa, mikä osoittaa terrorismiuutisoinnin painottuvan tapahtuneen välittömiin jälkitunnelmiin sitä varmemmin, mitä tuhoisammasta ja läheisemmästä iskusta on kyse. Aineiston rajauksessa käytetyt huolellisesti valitut hakusanayhdistelmät vihjaavat osaltaan siitä, että molemmat rekkaiskut liitettiin aineiston jutuissa osaksi Ranskassa ja muualla Euroopassa erityisesti 2010-luvulla lisääntyneitä jihadistisiksi kutsuttuja terrori-iskuja, joiden on yleisesti katsottu johtuneen ISIS-terroristijärjestön ideologiasta ja aktiivisesta internet-propagandasta. Molempien rekkaiskujen tekijät olivat yksin toimineita tunisialaismiehiä, mistä syystä kaikkialla aineistossa käytettiin useita kertoja ’yksinäisen suden’ käsitettä. Minkään kolmen lehden kirjoittelun perusteella lukijan ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista tietää, täyttivätkö Nizzan ja Berliinin hyökkääjät todella ’yksinäisen suden’ tunnusmerkit. Aiemmasta tutkimuksesta saatujen tietojen perusteella tässä tutkielmassa yksinäisen suden tärkeimpinä määrittäjinä pidetään ainakin jonkinlaista henkilökohtaista vakaumusta, pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta, mitkä ”kriteerit” eivät välttämättä ole sopineet kaikkiin 2010-luvun yksittäishyökkääjiin, vaikka heitä siitä huolimatta on mediassa saatettu nimittää yksinäisiksi susiksi. Nizzan ja Berliinin rekkaiskujen lehtikirjoittelussa nostettiinkin vahvasti esiin molempien tekijöiden epävakaa yksityiselämä ja erityisesti heidän väitetyt mielenterveysongelmansa ja niihin kytkeytyvä syrjäytymiskehitys, jonka pohjalta lehdissä käsiteltiin Euroopan muslimiväestön puutteellista kotoutumista yleisemminkin. Berliinin iskun yhteydessä aineiston jutuissa käsiteltiin laajasti myös Lähi-idän kriisialueilta Eurooppaan vuonna 2015 käynnistynyttä laajamittaista turvapaikanhakijoiden saapumista, sillä erityisesti The Daily Telegraphissa uuden tilanteen nähtiin lisäävän turvattomuutta Euroopassa ja kiihdyttävän jihadistista radikalisoitumista, mistä turvapaikanhakijoita eniten vastaanottanut Saksa brittilehden mukaan toimi varoittavana esimerkkinä muulle maanosalle. Aineiston jutuissa siis käsiteltiin laajasti erityisesti Nizzan rekkaiskua, jonka kopiointiyrityksenä Berliinin joulutorihyökkäystä pidettiin. Vaikka kaikissa kolmessa lehdessä hyökkäykset liitettiin yleisesti osaksi Euroopassa 2010-luvun puolivälissä voimistunutta jihadistista radikalisoitumista ja sen tuottamia terroritekoja, ja erityisesti The Daily Telegraphissa oli nähtävissä avointa ja suoraa pohdintaa Euroopan muslimiväestön jonkinasteisesta syrjäytymisestä ympäröivistä yhteiskunnista, mikä kehitys brittilehden mukaan vain voimistuisi entisestään turvapaikanhakijakriisistä johtuvan maanosan muslimiväestön nopean kasvun vuoksi. Onkin syytä pohtia, olisiko brittilehden pitänyt käsitellä iskuja neutraalimmin vai kahden muun lehden päinvastoin suorasanaisemmin, ja mihin suuntaan jihadistista terrorismia koskeva uutisointi on menossa 2020-luvun lähestyessä. Tässä tutkielmassa päädytään sille kannalle, että valtamedian olisi suotavaa kertoa terroriteoista kaikki faktatiedot ja oikoa mahdolliset vaihtoehtomedioiden virheet, ja että kirjoittelussa olisi varottava tekijöiden korostamista ja jopa jonkinlaista idolisointia, sillä tällainen painotus saattaa jo itsessään toimia kimmokkeena mediahuomiosta haaveileville potentiaalisille jihadisteille.

Maahanmuuton myötä elinympäristö vaihtuu ja ihminen aloittaa elämän uudessa paikassa. Turvapaikanhakijoiden katsotaan muuttavan pakon edessä eikä paikan vapaa valinta ole samalla tavoin mahdollista kuin muilla kansainvälisillä muuttajilla. Kun turvapaikkaa haetaan Suomesta, asuinpaikkana on yleensä vastaanottokeskus. Kansanopiston voidaan nähdä olevan erityinen elämis- ja asumisjärjestely turvapaikanhakijoille. Yli 100 turvapaikanhakijanuorta asui ja opiskeli kansanopistoissa vuosina 2006–2009 Nuoret turvapaikanhakijat kansanopistossa NUTUKKA-hankkeiden kautta. Edelleen kansanopistot järjestävät maahanmuuton alkuvaiheeseen suunnattuja monenlaisia suomen kieleen ja kulttuuriin sekä suomalaiseen yhteiskuntaan liittyviä koulutuksia. Tutkielmassa tarkastellaan turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden nuorten aikuisten kokemuksia kansanopistosta. Huomio kohdistuu merkityksiin, joita nuoret antavat kansanopistolle paikkana ja miten nämä merkitykset ilmentävät kokemusta maahanmuutosta. Tutkielman aineisto koostuu kuuden turvapaikanhakijana Suomeen tulleen ja kansanopistolla NUTUKKA-hankkeiden kautta asuneen ja opiskelleen nuoren haastattelusta. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina, joissa hyödynnettiin kansanopiston eri tiloista ja paikoista otettuja valokuvia. Valokuvien avulla pyrittiin konkretisoimaan tutkimuksen tavoitetta tarkastella paikalle annettuja merkityksiä ja edesauttamaan sellaisen tiedon tuottamista, jota sanallinen keskustelu ei välttämättä yksinään tuottaisi. Tutkielmassa sovelletaan fenomenologis-hermeneuttista lähestymistapaa, ja kokemukset nähdään subjektiivisina elämäntilanteesta käsin ja tietyssä vuorovaikutustilanteessa kerrottuina. Teoreettinen viitekehys muodostuu maahan muuttaneen yksilön ja yhteiskunnan kohtaamista, maahanmuuttajanuoria uudessa yhteiskunnassa ja ihmisten suhdetta paikkaan etenkin pakollisen maahanmuuton kontekstissa käsittelevistä sosiaalitieteellisistä teorioista ja tutkimuksista. Paikan ja ihmisen välistä suhdetta yleisesti lähestytään humanistisen maantieteen näkökulmasta. Analyysin perusteella nuorten suhde opistoon paikkana muodostuu sosiaalisten suhteiden kautta sekä suhteessa toimijuuden mahdollisuuksiin. Suhde paikkaan hahmottuu myös ajallisena prosessina, jossa elämäntilanteen eri komponenttien muuttuessa suhde opistoon saa erilaisia sävyjä. Suomen kielen oppiminen on keskeisin merkitys, jonka nuoret opistolle antavat. Nuoret olivat motivoituneita koulutukseen opistolle tullessaan, ja asuminen sekä opiskelu samassa paikassa tukivat kielen oppimista. Mielekkään tekemisen merkitys ja paikan tarjoamat mahdollisuudet liittyvät siihen, miten paikka koettiin. Paikalle annetaan merkityksiä sekä suhteessa muihin turvapaikanhakijataustaisiin nuoriin opistolla että suhteessa suomalaisiin. Muista turvapaikanhakijataustaisista nuorista tuli haastatelluille ystäviä ja samankaltainen elämäntilanne ja yhdessä vietetty aika tukivat ystävyyden muodostumista. Nämä suhteet olivat tärkeitä opistolta lähdön jälkeenkin. Opistolla tutustuttiin myös suomalaisiin, mutta siihen sisältyi haasteita. Yksittäisistä suhteista suomalaisiin nousee esiin etenkin opettajien merkitys ja heidän moninaiset roolinsa. Suhdetta opistoon määrittivät osittain paikan ulkopuoliset suhteet kuten ero perheestä ja turvapaikanhakuprosessin tuoma huoli. Tutkielman tuloksista voi päätellä, että suhteita maahanmuuttajien ja valtaväestön välillä ei välttämättä synny luonnostaan yhteisessä elinympäristössä vaan suhteiden syntymistä edistävät kohtaamista mahdollistavat paikat ja yhteinen tekeminen. Tiiviiden, kulttuurisia ja kielellisiä rajoja ylittävien ystävyyssuhteiden syntyminen on mahdollista ja nämä suhteet ovat merkittäviä paikkakokemuksen muodostumisessa. Tulokset antavat viitteitä siitä, että motivaatio, paikan tarjoamat mahdollisuudet toimintaan ja tulevaisuuteen sekä koettu tuki yhdessä vahvistavat toimijuuden mahdollisuuksia ja edistävät kotoutumista.