Browsing by Subject "työaikalaki"

Tutkielmassa tarkastellaan EU:n perusoikeuskirjan ja työaikasuojelunormien kehitystä seuraavien tutkimuskysymysten avulla: 1) miten määritellään työaikadirektiivin, työturvallisuusdirektiivin ja perusoikeuskirjan mukainen työaikakirjanpito (kappaleet 2 ja 3), 2) mitä tarkoittavat työaikakirjanpidolle asetetut ’konkreettiset yksityiskohdat’ ja ’järjestelmän muoto’ (kappale 4) ja 3) ovatko työaikakirjanpitoa koskeva työaikalain 32 § ja työn kuormittavuutta koskevat työturvallisuuslain 10 § ja 25 § EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön mukaisia (kappale 5)? Tutkielmassa todetaan, että Suomessa on käyty suhteellisen vähän keskustelua tästä aiheesta, vaikka esimerkiksi Saksassa sitä on käyty aktiivisesti. Tutkielmalla pyritäänkin kokoamaan Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ratkaisun C-55/18 jälkeen käytyä eurooppalaista keskustelua työaikadirektiivin mukaisesta työaikakirjanpidosta. Tutkielmassa huomataan, että työaikakirjanpito ei ole yksinkertainen ja tekninen asia, kun sitä tarkastellaan EU-oikeudelliselta näkökulmalta. Tarkastelun lopputulemana on, että EUT:n viimeisimmän oikeuskäytännön myötä Suomessakin voi olla tarvetta työaikalainsäädännön päivittämiselle. Tutkielmassa nostetaan esille oikeuskirjallisuudessa jo tunnettuja ongelmia (kuten työaikakirjanpidon toteuttaminen joustotyössä viikoittaisella seurannalla sekä lisä-, yli- ja sunnuntaityön kuukausikorvauksia koskeva työajan seuraaminen), mutta myös uusia tai aiemmin verrattain vähän palstatilaa saaneita aiheita (kuten työaikakirjanpitoon pääsy ja sen tarkempi muoto). Tutkielmassa pyritään löytämään yhteiseurooppalaista sääntelypohjaa, jolla voitaisiin muodostaa sisältö EU-oikeuden mukaiselle ’työnantajan velvollisuudelle kirjata ylös työntekijänsä tekemät työtunnit’. Tämä näkökulma tuo myös lisäarvoa muuhun eurooppalaiseen oikeuskirjallisuuteen verrattuna, vaikka tältä osin tunnistetaan myös lisätutkimuksen tarve.

Tutkielmassa esitetään kolme toisiinsa kietoutuvaa tutkimuskysymystä. Ensiksikin selvitetään, miten työntekijän työaikaehto muodostuu ja mistä ehto määrää. Toiseksi vastataan kysymykseen siitä, miten ja millä edellytyksillä osapuolet voivat muuttaa työaikaehtoa, ja miten joustavana ehto näyttäytyy. Kolmantena tutkimuskysymyksenä tarkastellaan sitä, miten työnantajaa velvoittava tasapuolinen kohtelu asettuu työaikaehdon muuttamisproblematiikkaan. Tutkielman metodi on lainopillinen ja aineistona käytetään lainvalmisteluaineistojen ohella oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Tutkielman käsittävän työaikaehdon muuttamisesta ei ole säännöksiä laissa, minkä vuoksi oikeuskäytäntö saa tutkielmassa suuren roolin. Työaikaehto jaetaan tutkielmassa kolmeen osa-alueeseen, työajan määrään, työajan sijoittumiseen ja erilaisiin työnteon järjestelyihin. Ehto hahmotetaan itsessään näiden osa-alueiden muodostamaksi ehtokokonaisuudeksi, joka saa sisältönsä työsuhteen eri säännöstyskeinoista. Tutkielmassa on valittu erityisen tarkastelun kohteiksi tietyt työaikajärjestelyt sekä tietyt työntekijän aloitteeseen perustuvat lyhennetyn työajan järjestelyt. Jälkimmäisten kautta tarkastelun kohteeksi nousee erityisesti työntekijän oikeus muuttaa työaikaehtoa. Tutkielmassa puolletaan yleisesti oikeustieteellisessä keskustelussa esitettyjä kannanottoja tiukempaa velvollisuutta työnantajalle tämän velvollisuuteen suostua läpikäytyihin lyhennetyn työajan järjestelyihin. Tästä huolimatta työntekijän muutosoikeuden ei katsota olevan vahva. Työnantajan työaikaehdon muutosoikeuden havaitaan tiivistyvän pitkälti direktio-oikeuteen. Työnantajalla huomataankin olevan laaja direktio-oikeus työaika-asioissa ja työaikaehdon muutostilanteissa, ja muutoskiellon todetaan koskevan lähinnä työajan määrää. Tasapuolisen kohtelun velvoitteen on nähty rajoittavan työnantajan toimintaa työaika-asioista sovittaessa. Velvoite on vahvimmillaan tilanteissa, joissa työnantajalla on vahva direktio-oikeus. Lisäksi tasapuolisesta kohtelusta poikkeamiseen oikeuttavien hyväksyttävien syiden joukon todetaan laajentuvan työaika-asioissa enemmän myös yrityksen toimintaan liittyviin syihin. Tasapuolisen kohtelun velvoitteen huomataan aiheuttavan työnantajalle herkästi lisävelvoitteita, mikäli työntekijän esittämiin työajan lyhennyksiin suostutaan lain vaatimuksia laajemmin. Tutkielmassa kiinnitetään myös huomiota työaikaehdon yksilökeskeisyyden ja työajan järjestämisen ryhmäluonteen väliseen ristiriitaan. Tasapuolinen kohtelu on nähty ryhmätason normina, jonka toteuttaminen aiheuttaa työnantajalle haasteita työaikajärjestelyjen vahvan yksilökeskeisyyden vuoksi. Toisaalta velvoitteen merkityksen on nähty vähenevän työaikajärjestelyjen saadessa yhä enenevässä määrin vaatimuksia myös työntekijän henkilöön liittyen. Tämän on todettu vaikuttavan myös tasapuolisesta kohtelusta poikkeamiseen oikeuttavien hyväksyttävien syiden muuttumiseen.

Suomalaisessa urheilussa lainsäädännön merkitys on kasvanut urheilutoiminnan kaupallistumisen ja oikeudellistumisen myötä. Entisistä harrasteurheilijoista on tullut ammattiurheilijoita, jotka saavat elantonsa urheilusta ja heidän päätyönsä on urheileminen. Näin ollen myös lainsäädäntö vaikuttaa yhä enemmän suoraan ammattiurheilijan toimintaan. Työlainsäädännön näkökulmasta myös joukkuelajiurheilijat voivat olla työsuhteessa silloin kuin työoikeudelliset työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät. Urheilijoiden ollessa työlainsäädännön piirissä, heihin vaikuttaa sama työoikeudellinen lainsäädäntö kuin tavalliseen työntekijään. Urheilun itsesääntely on ollut perinteisesti hyvin voimakasta urheilupiireissä. Asioita ja sääntelyä on hoidettu itsesääntelyn kautta, eikä kaikissa asioissa ole välttämättä osattu ottaa huomioon lainsäädäntöä. Siinä missä urheilun entinen ”kuuma peruna” siitä, että voiko urheilija olla työsuhteessa vai ei, on ratkaistu, on sen tilalle syntynyt muita oikeudellisia haasteita. Työsuhteen myötä myös muuta työoikeudellista lainsäädäntöä tulisi lähtökohtaisesti soveltaa urheilijoihin. Urheilun piirissä tätä ei vielä välttämättä koeta kovinkaan tarpeelliseksi ja moni toimija onkin toiminut vain vanhoilla käytännöillä, niin kuin ”aina ennenkin on tehty”. Uudet tuulet kuitenkin puhaltavat ja se tietää myös urheiluoikeuden puolella muutoksia toimintatapoihin, mikäli meinataan olla lainmukaisia ja huomioida myös työntekijöiden oikeudet. Muuten tiedossa voi olla riskejä, joista on kyllä aina urheiluoikeuden piirissä puhuttu, mutta niitä ei ole pyritty estämään. Työaikalainsäädännön kautta huomioon pitää ottaa esimerkiksi lisä- ja ylityöstä sekä sunnuntaityöstä maksettavat korvaukset. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella työaikalain soveltamisen mahdollisuuksia ja toteuttamistapoja joukkuelajiurheilijoihin. Kansallisten huippusarjojen pelaajasopimuksissa on säädetty urheilijan ja urheiluseuran välisestä työsuhteesta. Lajista ja pelaajasopimuksesta riippuen sopimuksessa on otettu vaihtelevasti huomioon työaikalaki ja sen pakottava oikeus. Tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää, missä määrin työaikalainsäädäntöä voidaan soveltaa huippu-urheilussa joukkuelajiurheilijoihin ja antaako nykylainsäädäntö kaikki tarvittavat puitteet ja raamit, jotta huippu-urheilua voidaan jatkossakin toteuttaa niin, että se ottaa huomioon kaikki osapuolet, heidän oikeutensa ja velvollisuudet. Tutkielma pyrkii käymään läpi joukkueurheilun nykytilaa työaikalainsäädännön näkökulmasta ja esittämään erilaisia toimintavaihtoehtoja.