Browsing by Subject "työväenkulttuuri"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan, miten taide, politiikka ja huvi sekoittuivat helsinkiläisten työväen kuorojen ja soittokuntien sekä kisälli- ja propagandistiryhmien toiminnassa vuosina 1918–1939. Tämän lisäksi tutkitaan myös sitä, miten selkeästi työväen musiikkitoiminta eriytyi porvaristosta sisällissodan jälkeen. Lopuksi pohditaan työväenkulttuurista esitettyjen eri määritelmien pohjalta, oliko helsinkiläisellä työväestöllä oma erillinen musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisenä aikana. Pääasiallisina lähteinä tutkielmassa on käytetty helsinkiläisten työväen kuorojen, soittokuntien ja nuorisojärjestöjen arkistomateriaaleja sekä Etsivän Keskuspoliisin aineistoa työväestön harrastuksista ja kommunistisesta nuorisoliikkeestä. Tutkielmassa käy ilmi, että useimpien helsinkiläisten kuorojen ja soittokuntien toiminnassa musiikin taiteellisuus ja sivistävä tehtävä korostuivat politiikkaa enemmän. Aatteelliset kappaleet jäivät valtaosalla muun ohjelmiston varjoon, ryhmien johtajina toimi myös porvareita ja ryhmät saivat myös kaupungilta tukea toimintaansa. Helsingissä toimi myös muutamia kommunistisia kuoroja, jotka toiminnallaan halusivat tukea luokkataistelua ja ajautuivat siksi välillä riitoihin maltillisempien ryhmien kanssa. Viranomaiset kuitenkin lakkauttivat nämä kuorot 1930-luvun taitteessa. Kuorojen ja soittokuntien pitäytyessä pääosin maltillisella linjalla jäi aatteellinen musiikkitoiminta pitkälti nuorison huoleksi. Aatteellinen lauluryhmätoiminta kukoisti 1920-luvulla työväenliikkeen molemmilla suunnilla helsinkiläisen työläisnuorison keskuudessa, ja monella nuoriso-osastolla olikin oma lauluryhmä. 1930-luvun puolivälissä vasemmistolainen lauluryhmätoiminta sulautui sosiaalidemokraattiseen viranomaisten lakkautettua kommunistiset nuorisoyhdistykset. Myös perinteinen aatteellinen joukkolaulu piti pintansa erityisesti nuorison parissa vielä 1920–1930-luvuillakin, jolloin se muuten alkoi menettää laajempaa suosiotaan. Taiteen ja politiikan lisäksi musiikkiryhmät huolehtivat myös yleisönsä viihdyttämisestä, ennen kaikkea järjestämällä tansseja. Jazzvillityksen leviäminen myös työväestön pariin haitarijazzin muodossa 1920-luvun puolimaissa ajoi monet soittokunnat katastrofin partaalle, sillä tanssisoitto oli niiden tärkein tulonlähde. Erityisesti sivistyshaluisten kuorojen ja soittokuntien parissa paheksuttiin syntistä jazzia, mutta käytännön pakosta myös niiden iltamiin ja tanssiaisiin jouduttiin tilaamaan jazzyhtyeitä. Työväen musiikkiharrastukseen kuului ajanjaksolla sekä kisällilaulun kaltaisia täysin omintakeisia piirteitä että porvaristolta vaikutteita saaneita musiikkimuotoja, kuten kuorolaulua ja torvisoittoa. Järjestäytynyt musiikkitoiminta tapahtui pääosin oman yhteiskuntaluokan piirissä, mutta mitään täydellistä kuilua ylempiin luokkiin nähden ei ollut havaittavissa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että mikäli erilliskulttuurin osoittajana pidetään jo pelkkää oman luokan parissa toimimista, oli helsinkiläistyöläisillä selvästi oma musiikkikulttuurinsa maailmansotien välisellä ajalla. Siihen kuului sekä työväen itsensä kehittämiä että muilta lainaamia muotoja. Kysymys tämän musiikkikulttuurin omaleimaisuudesta jakaa mielipiteitä huomattavasti enemmän.
-
(2013)Tutkimuksessa tarkastellaan työväen omaehtoisen vapaa-ajantoiminnan merkitystä vastarinnan ja poliittisen yhteisöllisyyden rakentajana 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa. Tarkastelun kohteena on Tampereen eteläpuolella sijaitseva Valkeakoski, joka oli kyseisellä aikakaudella noin 4000 asukkaan tehdaskauppala. Paperitehdasyhtiö Ab Walkiakoski (vuodesta 1934 Yhtyneet Paperitehtaat) työllisti 1920-luvun lopulla noin 85 % paikkakunnan työikäisistä miehistä. Tehdasyhtiö oli paikkakunnalla työnantajana täydellisessä monopoliasemassa ja saattoi siten taloudellisen valtansa turvin säädellä yhdyskunnan kehitystä haluamaansa suuntaan. 1930-luvun alussa tehdasyhtiö ulotti otteensa uusille yhdyskuntaelämän osa-alueille aloittamalla työläisille suunnattujen vapaa-ajanaktiviteettien ja muun sosiaalisen toiminnan organisoinnin. Yhtiö perusti muun muassa tehtaalta johdetun urheiluseuran ja näyttämön, jotka ryhtyivät kilpailemaan asianharrastajista ja yleisöstä työväentalolla toimineiden Työväen Näyttämön ja TUL:n urheiluseuran kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten tämä kilpailuasetelma vaikutti työväentaloa tukikohtanaan pitäneen vapaa-ajanyhteisön muotoon ja olemukseen. Tutkimus jäsentyy kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yhteisön muodollista rakennetta, toisessa toimijoiden politiikkakäsityksiä ja kolmannessa työväen vapaa-ajanviettoon kietoutunutta vastarinnan kulttuuria muun muassa perinnemateriaalin kautta. Tutkimus on monimetodinen ja osin poikkitieteellinen. Tutkimuksen rungon muodostavat verkostoanalyyttinen tutkimusote sekä Oral History -tyyppisesti käsitelty muistitietomateriaali. Tutkimuksen aineisto koostuu 31 työväentaloaktiivin haastatteluista sekä kahdesta muistelmateoksesta. Tämän lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa työväen urheiluseurojen ja näyttämön pöytäkirjoja ja aikalaishistoriikkeja, vaaliasiakirjoja ja tehdasyhtiön arkistoimaa henkilöstöhallinnon asiakirjamateriaalia. Tärkeässä osassa on myös työväentalon vapaa-ajantoimintaan liittyvä kokoelma paikallistarinoita, jotka eräs harrastajakeräilijä on kirjannut muistiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että työväentalolla harrastettujen aktiviteettien ympärille muodostui yhteisö, joka valinnoillaan ja kulttuurillaan haastoi paikallista järjestystä ja tehtaanjohdon propagoimaa kansallista yhtenäiskulttuuria. Samaan aikaan tämä yhteisö kuitenkin kielsi oman poliittisuutensa. Siihen liittyy tutkimuksen toinen keskeinen havainto: työväentaloaktiivien politiikkakäsityksen suppeus. Politiikkana ymmärrettiin vain institutionalisoituneet politiikan muodot. Harrastaminen ja politiikka haluttiin erottaa jyrkästi toisistaan. Yhteisön omasta politiikkakäsityksestä poiketen tässä tutkimuksessa on omaksuttu laaja ja jälkimoderni politiikan käsite. Tästä lähtökohdasta pystytään tuomaan ilmi yhteisön harrastustoiminnan läpeensä poliittinen luonne. 1920- ja 1930-lukujen työväentalojen vapaa-ajankulttuuri oli vastarinnan kulttuuria ja arjen käytäntöjä, joilla yhteisö piti yllä omaleimaista työväen harrastajajoukon identiteettiään, hankki kollektiivisesti toiminnalleen resursseja ja takasi ydintoimijoidensa riippumattomuuden. Myös politiikan yksilöllinen ulottuvuus, oman ajan ja tilan haltuunotto sekä etäisyyden säilyttäminen kanssatoimijoihin tulevat tutkimuksessa esille. Tutkimuskohde ilmentää asetelmaa, jossa paikallisuus ja lähikontaktit välittävät luokan ja liikkeen suhdetta, politiikka limittyy arkeen ja valtasuhteiden kiistäminen elää jokapäiväisissä käytännöissä, kuten vapaa-ajanharrastuksissa. Tutkimus antaa aiheen jatkopohdinnoille muun muassa siitä, miten lähiverkostojen rapautuminen vaikuttaa arjen vastarinnan luonteeseen ja miksi alatasolta nousevat vastarinnan kulttuurit usein kieltävät oman poliittisuutensa.
Now showing items 1-2 of 2