Browsing by Subject "uskonnollisuus"

Myöhäismoderniin aikaan liittyy käsitys sosiaalisen elämän muutoksesta. Sosiaalinen elämä muuttuu yhteiskunnallisella, institutionaalisella ja yksilön tasolla. Sosiaalisen elämän muutokseen liittyy muun muassa yhteisöjen ja tradition merkityksen väheneminen. Yksi keskeinen sosiaalinen muutos liittyy uskonnon asemaan kaikilla edellä mainituista tasoista. Yksi myöhäismodernin ajan kysymys on se, millainen merkitys uskonnolla on yksilölle. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä, mitä uskonto merkitsee yksilölle itselleen. Tutkimuskohteena olivat 16-20 -vuotiaat pojat. Tutkittavia poikia yhdisti toisiinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorten tila. Kaikki tutkittavat osallistuvat säännöllisesti kyseisen nuorten tilan toimintaan. Pojat valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska nuoret miehet ovat aikaisemman tutkimuksen mukaan vähemmän uskonnollisia kuin muut sukupuoli- ja ikäryhmät. Lisäksi pelkästään poikien uskonnollisuutta on tutkittu vähän. Uskonnon merkitystä yksilölle selvitettiin osana heidän elämänkertomustaan. Tutkimusaineiston muodostivat kerronnalliset haastattelut. Haastattelutilanteessa tutkittavia pyydettiin ajattelemaan omaa elämäänsä elokuvana. Elokuvan kohtauksina heidän tuli kertoa merkityksellisiä tapahtumia omasta elämästään. Elokuvan muodossa olevan elämänkertomuksen lisäksi tutkittavilta kysyttiin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aineisto analysoitiin narratiivisen holistisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin perusteella tutkittavien kertomuksista löytyi niitä toisiinsa yhdistäviä ja toisistaan erottavia teemoja, joiden perusteella muodostettiin neljä ryhmää. Uskonto liittyi kaikkien tutkittavien elämänkertomuksiin. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin tyyppikertomus, joka kuvaa ryhmään kuuluvien tapaa jäsentää omaa elämäänsä ja uskonnon merkitystä elämässä. Tyyppikertomukset on nimetty seuraavasti: Valtteri Vajavainen, Yrjänä Yksinäinen, Hermanni Hengellinen ja Ilmari Itsenäinen. Valtteri Vajavaisilla uskonnon merkitys on muotoa belonging and believing. Kuuluminen on tärkeämpää kuin usko henkilökohtaisella ja yksityisellä tasolla. Seurakunta uskonnollisen yhteisönä ja sen toimintaan osallistuminen ovat merkityksellisiä asioita Vajavaisten kertomuksissa ja määrittävät heidän uskonnollisuuttaan. Yksinäisten elämässä usko liittyy vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin; mutta henkilökohtainen usko on myös tärkeä osa elämää. Yksinäisten uskonnollisuus on muotoa belonging and believing. Hengellisiää oma usko ja uskonelämä linkittyvät jokapäiväiseen elämään. Usko ei ole samalla lailla sidottu instituutioon ja sen toimintaan kuin Vajavaisilla ja Yksinäisillä, vaikka yhteisölläkin on merkitystä. Yhteisö toimii viiteryhmänä omalle uskolle. Hengellisillä uskonnon merkitys omassa elämässä täsmentyy muotoon believing and belonging. Ilmari Itsenäinen on ainoa tutkittavista, joka ei usko Jumalaan. Vaikka usko ei hänen henkilökohtaisessa elämässään ole merkityksellinen, on seurakunnalla uskonnollisena yhteisönä merkitystä Ilmarin elämässä. Ilmarin uskonnollisuus on muotoa belonging without believing. Kaikkien tutkittavien kertomuksissa uskonnollinen instituutio ja sen toiminta ovat merkittävä osa uskonnollisuutta. Davien näkemys myöhäismodernista uskonnollisuudesta muodossa believing without belonging ei saa vahvistusta tämän tutkimuksen tuloksista. Tässä tutkimuksessa institutionaalisen uskonnollisuuden tärkeyttä selittää tutkittavien sosiaalinen todellisuus. Yleisesti ottaen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kuulumisen tunne ovat erittäin tärkeitä nuorille ja heidän kehitykselleen. Vajavaisilla ja Yksinäisillä rippikoulua edeltänyt sosiaalisen elämän vajavaisuus selittää sen, miksi kuuluminen ja osallistuminen sosiaalisen toimintaan korostuvat heidän elämänkertomuksissaan. Vajavaisia yhdisti toisiinsa koulukiusaaminen ja Yksinäisiä nuoruusiässä koettu yksinäisyys ja kavereiden puute. Tämän tutkimuksen tuloksien valossa tutkittavien uskonnollisuus ei ole myöhäismodernin muodin mukaisesti individualistista. Tutkittavat ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja nojaavat uskonnollisuudessa kirkon traditioon ja yhteisön tukeen. Tulevaisuuden kysymys onkin se, miten tutkittavien uskonnollisuus muuttuu heidän aikuistuessaan ja seurakunnan nuorten toiminnan poistuessa heidän sosiaalisesta elämästään. Löytyykö yhteys seurakuntaan muuta kautta? Ja jos ei, miten se vaikuttaa tutkittavien uskonnollisuuteen?

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Mies ja nainen kertovat kokemuksensa parisuhdekriisistä ja tiivistävät että rukoileminen ja Jumalan puoleen kääntyminen pelasti heidät avioerolta. Kyseessä on tilanne, jossa pariskunta on hyödyntänyt yhtä hengellisen toimintamuodon menetelmää, joka tässä tapauksessa on ollut rukoileminen. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälaisia hengellisiä toimintamuotoja parisuhteessa käytetään ja millaisia vaikutuksia näillä hengellisillä toimintamuodoilla on parisuhteessa. Hengellinen toimintamuoto on käytännöllistä toimintaa kuvaava käsite, jonka avulla voidaan tutkia parisuhteen dynamiikkaa hengellisestä näkökulmasta katsottuna. Tutkimuksen hengellisenä kontekstina on kristillinen maailmankuva, jonka välityksellä Jumala ja parit kommunikoivat ja ylläpitävät hengellistä suhdetta toinen toisiinsa. Tutkimusmetodina on sisällönanalyysi. Haastateltavien parien hengelliset toimintamuodot saavat puheenvuoron, kun hengellisiä toimintamuotoja kuvataan niihin liitettyjen kokemusten ja vaikutusten kautta. Tämä tarkoittaa aineiston sanallista kuvaamista. Tutkielma on toteutettu ryhmähaastatteluilla, haastattelemalla yhdeksää paria eri puolelta Suomea yhteistyössä Parempi avioliitto ry:n toiminnan kautta. Johdanto luvussa perehdytään tutkimuksen lähtökohtana toimivaan Parempi avioliitto ry:n toimintaan, joka antaa tutkimukselle hengellisen kontekstin, sekä luodaan käsitteet hengellisyydelle ja tarkastellaan tutkimukseen liittyvää aiempaa tutkimusta. Tutkimuksen pääpaino on kansainvälisessä tutkimuksessa, koska parisuhde ja hengellisyys on vähän tutkittu aihe. Kolmannessa luvussa keskitytään analysoimaan parisuhteessa esiintyviä erilaisia hengellisiä toimintamuotoja ja niihin liittyviä kokemuksia. Neljäs luku käsittää tutkimuksessa saavutetut tulokset ja sen, miten tutkimusta parisuhteen hengellisyydestä voisi edistää tulevaisuudessa. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että hengellisyys toimii eräänlaisena voimavarana parisuhteessa arkeen liittyvissä tilanteissa ja ennaltaehkäistä parisuhdekriisien syntyä. Toisaalta, se voi myös auttaa selviämään parisuhdekriiseistä. Tutkimustulosten perusteella hengelliset toimintamuodot luovat yhteyttä parien välillä ja ylläpitävät hengellistä identiteettiä.

Pro gradu –tutkielmassani Kahlitse ruokahaluni vantein raudan ja teräksen – Pro-anat nykyajan askeetikkoina, tutkin pro-ana –verkkosivuilta löytyviä tekstejä sekä niiden uskonnollista symboliikkaa. Vertaan pro-anojen käyttämiä sanoja, termejä sekä käytösmalleja muista uskonnoista löytyviin askeettisiin käytänteisiin. Erityisesti kiinnitän huomiota yhteneväisyyksiin kristillisessä mystiikassa historiallisesti esiintyneeseen naisten paastoamistraditioon. Termillä pro-ana viitataan henkilöön, joka pitää anoreksiaa enemmin elämäntapana ja valintana, kuin sairautena. Pro-anat eivät kuitenkaan muodosta homogeenistä yhteisöä, vaan pro-anoiksi itseään kutsuvat voivat käsittää termin sekä siihen liittyvän identiteettin hyvin eri tavoin. Pro-anaa tutkiessa tulisikin kiinnittää erityistä huomiota siihen, mitä tai keitä tutkimus käsittelee. Anoreksian uskonnollisia elementtejä on tutkittu vuosikausia, ja viime vuosina myös pro-anoja on tutkittu monen tieteenalan teorioiden ja lähestymistapojen kautta. Tutkimuksessani olen jakanut pro-anat useaan alaryhmään. Ensimmäisenä jaotteluna toimii se, kieltääkö pro-ana olevansa sairas vai myöntääkö hän, että anoreksian on myös sairaus. Toisena jakoperusteena on se, mitä pro-analle tyypillisellä toiminnalla tavoitellaan. Tämän jaon voi tehdä kolmeen ryhmään: tavoitteena voi olla katoaminen, ihanteellisena pidetyn vartalon ja ulkonäön saavuttaminen tai puhtaasti mielenhallinnan kehittäminen. Yhteistä kaikille pro-anoille kuitekin on se, että pro-ana on aktiivinen toimija, jonka käytöksellä on selkeä päämäärää. Pro-anat ovat herättäneet tutkijoiden ja median huomion selkeästi uskonnollisiksi teksteiksi tunnistettavilla sisällöillä. Omassa tutkimuksessani esittelen vain lyhyesti pro-anojen kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja psalmin sekä problematisoin niiden tulkitsemisen merkiksi uskonnosta tai uskonnollisesta ajattelusta. Kiinnitän enemmän huomiota verkkosivuilla esiintyviin implisiittisempiin teksteihin ja kuviin sekä anoreksian jumalattaren Anamadimin ilmestymiseen ja häneen uskomisen yleisyyteen. Työssäni kysyn, mihin saakka ihmisellä on oikeus valita, mihin hän uskoo ja milloin yhteiskunnalla on oikeus ja/tai velvollisuus puuttua ihmisen mielipiteenvapauteen. Pohdin myös yleisesti, mitä uskonto on. Työssäni haluan antaa äänen nimenomaa pro-anoille ilman, että arvotan tai tuomitsen heidän ajatuksiaan tai toimintaansa.

Vankilatuomiota suorittavat vangit ovat tutkimusten mukaan uskonnollisempia kuin valtaväestö. Vankien uskonnollisuutta selitetään sillä, että vankilaan joutuminen aiheuttaa kriisitilanteen. Vankien uskonnollisuudessa tapahtuu usein vankila-aikana jokin muutos, mikä ei välttämättä ilmene radikaalina uskoontulona vaan hiljalleen tapahtuvana uskon vahvistumisena. Vapautuneiden vankien uskonnollisuutta on kuitenkin tutkittu hyvin vähän. Tutkielman tavoite on selvittää minkälainen merkistys kristillisellä uskolla ja uskonnollisuudella on entisille naisvangeille. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Mikä uskonnollisuuden merkitys on vankilassa? 2. Mikä uskonnollisuuden merkitys on vankila-ajan jälkeisessä siviilielämässä? 3. Minkälaisia voimavaroja usko antaa? Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla viittä vankilatuomion suorittanutta naista, jotka olivat jollakin tavalla harjoittaneet kristillistä uskoaan vankilassa ollessaan. Haastateltavat löydettiin pääasiassa erilaisten uskonnollisten tahojen avulla. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä ja tuloksia peilattiin valittuun teoriaan. Valmis analyysi jakautui kahteen eri osaan: uskonnollisuuden merkitys vankilassa ja uskonnollisuuden merkitys siviilielämässä. Uskonnollisuuden merkistys vankilassa koostuu sisällönanalyysissä muodostuneista pääluokista: 1. Sosiaaliset suhteet ja kontaktit, 2. Uskonnollisuuden muuttuminen ja 3. Usko hyvinvoinnin edistäjänä. Uskonnollisuuden merkitys siviilielämässä muodostui seuraavista analyysin avulla saaduista pääluokista: 1. Seurakunta on välinpitämätön, 2. Vastuu ja velvollisuudet ja 3. Henkilöhtainen usko voimavarana. Saamieni tutkimustulosten mukaan uskolla ja uskonnollisuudella on positiivinen merkitys sekä vankilassa että sen jälkeisessä siviilielämässä. Usko toi haastateltavien elämään uudenlaista toivoa ja keinoja selviytyä haastavista elämäntilanteista. Usko auttoi myös solmimaan sosiaalisia kontakteja muiden uskossa olevien ihmisten kanssa. Sosiaaliset kontaktit ja osallistuminen hengelliseen toimintaan oli tärkeämpää vankilassa kuin myöhemmin siviilielämässä. Kristilliset seurakunnat tukivat vankeja vankeusaikana merkittävästi, mutta haastateltujen kontakti uskonnollisiin yhteisöihin katkesi siviilielämään palatessa ja he joutuivat itse hakeutumaan takaisin seurakunnan pariin. Haastatteluhetkellä naiset eivät olleet aktiivisesti mukana seurakuntien toiminnassa. Haastateltavat kokivat kuitenkin heidän uskonsa säilyvän vahvana, vaikka seurakuntayhteys oli katkennut.

Tutkielmassa tarkastellaan 38 suomalaisen tuon- ja tämänpuoleisuuden kokemuksia läheisten ja osin hoidettavien ihmisten kuolemien äärellä noin 70 vuoden ajalta. Teoreettisena taustana esitetään erityisesti uskontososiologi Tony Walterin näkemykset kuoleman kolmesta ideaalityypistä ja aikakaudesta. Tutkimusaineistona käytettiin Kuolema, menetys ja muisto -nimistä kirjoitusaineistoa, joka analysoitiin ja tulkittiin pääosin narratiivisen ja osin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineistosta muodostettiin neljä kokemuksellisesti toisistaan poikkeavaa kategoriaa. Traditionaalisen uskonnollisuuden piiriin kuuluvat informantit sitoutuvat pääosin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perinteisiin käsityksiin uskosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuolema on monille heistä tuttu vieras jo lapsuudesta alkaen. Kokemuksissa painottuu ehtoollisen nauttimisen ja anteeksiannon merkitys kuoleman edessä, ja useat informantit kokivat kuolinhetkellä tai vainajaa katsottaessa pyhyyden kokemuksia ja antoivat ruumiille hengellisiä merkityksiä. He painottavat, että spiritismiä tulee karttaa. Uskonnollisten kokemusten rinnalla kulkevat kansanuskoa kuvastavat kokemukset erityisesti linnuista kuoleman enteinä ja viestintuojina vainajilta. Ekstrateistisen spirituaalisuuden keskeisenä piirteenä on koettu yhteys vainajien ja henkimaailman kanssa. Kokemusulottuvuus sisältää kuolemaan yhdistettyjä valoilmiöitä, intensiivisiä unia, enkelien läsnäolon kokemuksia, telepaattisen yhteyden tuntemista sekä monimuotoisia ennekokemuksia, joihin saattaa liittyä mystisiä piirteitä ajan pysähtymisestä ja varmasta tietämisestä. Voimakkaimmillaan kokemukset ilmenevät spiritisminkaltaisena vuorovaikutuksena vainajien kanssa. Sekulaarissa spirituaalisuudessa painottuu elämän spiritualiteetti, jossa kuolemaa peilataan suhteessa vainajan tai omaan elämään, kuten antamalla sille henkisen rikastumisen merkityksiä. Kirjoituksista tulee esille omia, ekspressiivisiä kuolemanrituaaleja, joista merkittävimpiä ovat eroottisen laulun laulaminen ruumiille, maalliset kuoleman juhlat ja kuolemasta puhdistautumisen rituaali. Kokemukset ilmaistaan usein runojen, kirjallisuuden ja populaarimusiikin avulla, ja kuolleen hengen katsotaan kulkevan yksilön, perheen, suvun ja työyhteisön muistoissa mukana. Sekulaarissa naturalismissa läheisen kuolema näyttäytyy karuna ja osin pelottavana ruumiillisena ja biologisena tapahtumana, jonka jälkeen ei katsota olevan mitään. Tunneilmaisu on niukkaa ja osin keskitytään ainoastaan läheisen sairaanhoitoon. Kuolevaa ihmistä ja ruumista kuvataan osin inhorealistisin ilmauksin. Kuolleiden muistelu saa jossain määrin sekulaariin spirituaalisuuteen yhdistyviä piirteitä. Tutkitut suhtautuvat uskontoon kielteisesti tai sillä ei ole heille merkitystä. Traditionaalinen uskonnollisuus muistuttaa vanhoja kansanuskomuksia lukuun ottamatta Walterin näkemyksiä traditionaalisen kuoleman ideaalityypistä, kun taas ekstrateistisen ja sekulaarin spirituaalisuuden kokemukset osoittavat postmodernin kuoleman aikakauden uushenkisiä ja osin esoteerisia elementtejä. Sekulaari naturalismi ilmentää kuoleman modernia aikakautta kärjistetyllä tavalla. Traditionaalisen uskonnollisuuden mukaiset kristilliset kokemukset näyttävät kokonaisvaltaisesti toteutuvan 1960-luvun yhteiskunnallisten muutosten jälkeen enää konservatiivisilla kristityillä, kun taas postmodernit kokemukset vaikuttavat sijoittuvan 2000-2010 -luvuille. Tulokset osoittavat, että kokija tarkastelee maailmankatsomuksensa kehyksen läpi kuolevaa ihmistä, ruumista sekä kaikkia kuoleman tapahtumia, ja antaa kokemuksilleen merkityksiä ympäröivästä kulttuurista käsin. Poikkeuksena ovat läheisten vainajien läsnäolokokemukset, joita sisältyy kaikkiin kokemuskategorioihin. Tämä vahvistaa aiempaa tutkimustietoa siitä, etteivät kokemukset yhteydestä kuolleisiin läheisiin liity kokijoittensa maailmankatsomukseen ja muihin taustatekijöihin.

Tutkielmani tarkastelee älylaitteissa toimivia meditaatioapplikaatioita kulutustuotteina. Uskontotieteen kentällä meditaatioapplikaatiot ovat uusi alue, josta voidaan tutkia uskonnollisten tai henkisten piirteiden ilmentymistä. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jossa tarkastelen meditaatioapplikaatioiden kuvauksia ja mainoslauseita. Pohdin kuvauksissa ja mainoslauseissa esiintyvää kieltä diskurssinanalyysin keinoin hyödyntäen myös retorista analyysiä sekä kuva-analyysiä. Tutkimuskysymyksiäni ovat 1) Miten meditaatioapplikaatiot kertovat meditaatiosta? ja 2) Miten uskonto ilmenee meditaatioapplikaatioissa? Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassani toimii sekularisaatioteoria. Käsittelen maallistumista ja henkisyyteen siirtymistä meditaatioapplikaatioiden kautta, jotka toimivat länsimaissa stressiä lievittävinä kulutustuotteina. Aineistona tutkielmassani toimii Headspace-, Calm- ja Breethe-applikaatioiden mainoslauseet, kuvaukset ja kuvakaappaukset kyseisistä meditaatioapplikaatioista. Aineiston valinta ja rajaus perustuu kyseisten meditaatioapplikaatioiden suosioon, maksullisuuteen ja kansainvälisyyteen. Lisäksi olen huomioinut applikaatioille annetut käyttäjäarviot. Tutkielmani tulokset osoittavat, että meditaatioapplikaatioiden kuvauksissa tai mainoslauseissa ei tuoda ainakaan suoraan esiin meditaation uskonnollista perinnettä. Paikoin tulkinnanvaraisia viitteitä uskonnolliseen perinteeseen on löydettävissä. Headspace-applikaation kuvauksessa mainitaan kuitenkin, että entinen buddhalainen munkki toimii yhtenä applikaation perustajana sekä meditaatioharjoitusten ohjaajana. Kyseinen mainoslause toimii tutkielmassani ainoana sanallisena viitteenä jonkinlaiseen uskonnollisuuteen tai yhteytenä buddhalaiseen perinteeseen. Yhdestä viittauksesta huolimatta, meditaatioapplikaatiot näyttävät toimivan hyvin irrallisena osana meditaation uskonnollisesta perinteestä. Meditaatioapplikaatioiden kieltä ohjaa länsimaita leimaava kaupallisuus, kulutus, individualismi sekä stressinlievitys.

Tässä opinnäytteessä tutkin uskonnollisten teemojen käsittelyn tarvetta psykoterapiassa sekä psykoterapeuttien valmiuksia kohdata uskonnollisia teemoja asiakastyössä. Tutkin myös mistä valmiudet uskonnollisten teemojen kohtaamisen ovat peräisin ja millaisiksi psykoterapeutit itse arvioivat omat valmiutensa. Opinnäytetyöni nojasi vahvasti aikaisempaan tutkimukseen. Työni teoreettisena pohjana käytin Peppi Sieversin kolmea psykoterapeutin työtapaa uskonnollisten teemojen käsittelyyn, Kaj Storbackan ja Jarmo R. Lehtisen Asiakkuuden resursseja käsitellessäni asiakkuussuhdetta psykoterapiassa sekä Ludwig Wittgensteinin ja Herbert H. Clarkin & Susan E. Brennanin kielen ja vuorovaikutuksen teorioita. Tutkimus oli kvalitatiivinen kyselytutkimus. Tutkimusjoukko koostui kyselyyn vastanneista, Kansaneläkelaitoksen psykoterapeuttihaun yksilöpsykoterapiaa tarjoavista terapeuteista, joita oli yhteensä 218 kappaletta. Vastaajat olivat psykoterapeutteja Suomen kymmenessä, väkiluvultaan suurimmassa kaupungissa. Aineisto kerättiin keväällä 2019. Analyysimenetelmänä käytin sekä määrällistä että laadullista teemoittelua. Suurin osa vastanneista kertoi kohdanneensa uskonnollisia asiakkaita ainakin jonkin verran. Henkisiä teemoja, uskomusten ja katsomusten monimuotoisuutta esiintyi niitäkin suurimmalla osalla jonkin verran. Uskonnollisten teemojen käsittelyn tarpeellisuuden kannalla oli yli 90 prosenttia kaikista vastaajista. Psykoterapeuttien mukaan psykoterapiakoulutuksessa uskonnollisia teemoja ei käsitelty kovinkaan paljon, eikä se antanut juurikaan valmiuksia uskonnollisten teemojen kohtaamiseen. Vaikeita tilanteita uskonnollisten teemojen kohdalla olivat kokeneet noin puolet vastaajista. Psykoterapeuttien hyvää luottamusta omiin valmiuksiinsa uskonnollisten teemojen kohtaamiseen kuitenkin selittivät kokemuksen karttuminen sekä koulutuksen jälkeinen lisävalmiuksien hankinta suurimmaksi osaksi itseopiskellen ja kirjallisuuteen tutustuen. Ristiriitaa aikaisemman tutkimuksen asiakkaitten kokemukselle ja psykoterapeuttien omalle arviolle uskonnollisten teemojen kohtaamisen valmiuksista voidaan selittää eroilla työtavoissa, asiakkaan odotuksilla psykoterapiasta sekä kielen ja vuorovaikutuksen ongelmilla. Esimerkiksi psykoterapeuttien jakautuneisuus uskonnolliseen aihepiiriin aktiivisessa tarttumisessa muodostui yhdeksi kiinnostavimmaksi huomioksi koko opinnäytetyössäni.

Tässä tutkielmassa selvitän, millaiset tekijät Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvien kokemusten mukaan tukevat desistanssia eli uusintarikollisuuden ennaltaehkäisyä ja rikoksista irrottautumisprosessia. Tutkimukseni kolme tutkimuskysymystä ovat: 1. Millaiset tekijät haastateltavien kokemusten mukaan tukevat desistanssia? 2. Millaisia kokemuksia vertaistuesta ja sen vaikutuksesta desistanssiin Kriminaalihuollon tukisäätiön toimintaan osallistuvilla ihmisillä on? 3. Millaiseksi haastateltavat kokevat hengellisyyden merkityksen desistanssissa? Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja aineiston olen kerännyt tekemällä kuusi teemahaastattelua. Haastateltavat ovat Kriminaalihuollon tukisäätiön toimipisteiden, Raittilan ja Rediksen kautta. Ne ovat päihteettömiä kohtaamispaikkoja. Haastattelut olen analysoinut aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Taustaluvuissa esittelen vankeinhoitoa ja rikollisuutta Suomessa, uskonnollisuutta ja hengellisyyttä vankiloissa sekä kuntoutusta, vertaistukea ja Kriminaalihuollon tukisäätiön. Teoriana käytän desistanssia. Se on positiiviseen kriminologiaan kuuluva teoriasuuntaus, johon kuuluu useita rikoksista luopumiseen vaikuttavia tekijöitä. Desistanssi voidaan jakaa primaariin desistanssiin, eli yksittäiseen tapahtumaan tai hetkeen, jolloin rikoksista luovutaan ja sekundaariin desistanssiin, joka korostaa rikoksista luopumisen prosessimaisuutta. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin tuloksena haastatteluista nousi esiin neljä pääluokkaa: 1. Sosiaaliset tekijät, 2. Käytännölliset tekijät, 3. Sisäiset tekijät ja 4. Hengellisyys. Sosiaalisissa tekijöissä korostuivat vertaistuen merkitys ja tärkeys. Käytännöllisistä tekijöistä tärkeinä nousivat esiin työ ja asunto. Sisäisissä tekijöissä oma muutoshalu nousi olennaisena esiin, samoin ikääntyminen ja asioiden prosessoimisen mukana tulleet muutokset ajattelussa. Hengellisyys näyttäytyi haastateltavilla muiden auttamisena. Vankilapastorien merkitys koettiin tärkeäksi ja mahdollisuus keskustella heidän kanssaan vankeusaikana hyväksi. Aiemmassa desistanssitutkimuksessa esiin nousi samankaltaisia tekijöitä kuin tässä tutkimuksessa. Erityisesti desistanssin prosessimaisuus, oma sisäinen halu ja motivaatio muutokseen ovat tärkeitä ja nousivat haastatteluista esiin. Vertaistuen merkitys on haastateltavien kokemuksen mukaan erittäin tärkeää. Hengellisyyden merkitys desistanssissa on vaihteleva. Toisaalta hengellisyys on voimavara ja usko tuo rauhaa ja luottamusta vaikeista asioista selviämiseen. Usko ylempään voimaan auttaa jaksamaan ja antaa luottamusta. Kirkossa käymisen haastateltavat kokivat rauhoittavana asiana ja ajatuksia sekä tunteita selkeyttävänä tekijänä. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tässä tutkimuksessa nousi esiin desistanssin olevan työläs ja voimavaroja vievä prosessi. Kaikilla haastateltavilla ei myöskään ole ollut subjektiivista päätöstä luopua rikoksista ja päihteistä, toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa esitetään.

Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten valitsemissani kahdessa kirkollisessa lehdessä, Sanassa ja Kotimaassa, kuvattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta vuosina 1988–1991. Lisäksi tavoitteenani on selittää, miksi näiden lehtien luterilaisuuden kuvaukset erosivat toisistaan. Tutkimuksessani tarkastelen virolaisten uskonnollisuuden muutoksia ja sitä, ketkä pääsivät kertomaan virolaisten uskonnollisuudesta. Tarkastelen tutkimuksessani myös luterilaisen kirkon aseman muutoksia virolaisessa yhteiskunnassa. Neuvostoliiton uskontopolitiikan löyhentyminen vuodesta 1988 alkaen mahdollisti Viron luterilaiselle kirkolle aikaisempaa paremmat mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa. Samanaikaisesti Neuvosto-Virossa yhteiskunnan vapautuminen johti poliittiseen aktiivisuuteen virolaisten keskuudessa ja maan itsenäisyyden ajamiseen. Viron vapautumiskehitys johti osalla virolaisista haluun palata luterilaisen kirkon ja kristillisten arvojen äärelle. Kotimaa ja Sana kirjoittivat laajasti luterilaisen kirkon aseman muutoksista virolaisessa yhteiskunnassa ja siitä, miten virolaiset suhtautuivat luterilaiseen kirkkoon. Lehtien kirjoittelusta heijastuivat Suomen luterilaisen kirkon sisäiset muutokset ja julkisessa keskustelussa käydyt keskustelut kirkon tilasta. Näistä teemoista mainittakoon esimerkiksi maallistuminen, uskonnon privatisoituminen sekä valtion ja kirkon suhteet. Tutkimusajankohtana virolaiset osoittivat lisääntyvää kiinnostusta ja myötämielisyyttä Viron luterilaista kirkkoa kohtaan. Osa virolaisista etsi luterilaisesta kirkosta vahvistusta omalle kansalliselle identiteetilleen. Erityisesti Sana-lehden Viron uskonnollisuuden -kirjoittelussa verrattiin suomalaista ja virolaista luterilaisuutta toisiinsa, ja se tarkasteli kriittisesti Suomen luterilaista kirkkoa ja tapakristillisyyttä. Kotimaassa tunnistettiin Suomen luterilaisen kirkon haasteet, mutta virolaisten luterilaisuudesta kirjoitettaessa suomalaista ja virolaista luterilaisuutta ei asetettu vastakkain. Kotimaan ja Sanan edellä mainitut käsittelytavat ovat selitettävissä niiden omista hengellisistä lähtökohdistaan ja suhteistaan valtakirkkoon. Kotimaan kuvaukset virolaisten käytännön uskonnollisuudesta olivat kokonaisuudessaan Sana-lehteä monipuolisempia. Virolaisten asenteet kirkkoa ja luterilaisuutta kohtaan olivat lehtien mukaan pääosin myönteiset, ja erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet tekivät yhteistyötä kirkon kanssa. Kirkon odotettiin tarjoavan henkistä tukea virolaisille ja antavan moraalikasvatusta virolaisväestölle. Uskontoa pidettiin yleisesti yksityisenä asiana, ja valtiolta toivottiin tunnustuksettomuutta.