Browsing by Subject "uskonto"

Myöhäismoderniin aikaan liittyy käsitys sosiaalisen elämän muutoksesta. Sosiaalinen elämä muuttuu yhteiskunnallisella, institutionaalisella ja yksilön tasolla. Sosiaalisen elämän muutokseen liittyy muun muassa yhteisöjen ja tradition merkityksen väheneminen. Yksi keskeinen sosiaalinen muutos liittyy uskonnon asemaan kaikilla edellä mainituista tasoista. Yksi myöhäismodernin ajan kysymys on se, millainen merkitys uskonnolla on yksilölle. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä, mitä uskonto merkitsee yksilölle itselleen. Tutkimuskohteena olivat 16-20 -vuotiaat pojat. Tutkittavia poikia yhdisti toisiinsa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorten tila. Kaikki tutkittavat osallistuvat säännöllisesti kyseisen nuorten tilan toimintaan. Pojat valikoituivat tutkimuskohteeksi, koska nuoret miehet ovat aikaisemman tutkimuksen mukaan vähemmän uskonnollisia kuin muut sukupuoli- ja ikäryhmät. Lisäksi pelkästään poikien uskonnollisuutta on tutkittu vähän. Uskonnon merkitystä yksilölle selvitettiin osana heidän elämänkertomustaan. Tutkimusaineiston muodostivat kerronnalliset haastattelut. Haastattelutilanteessa tutkittavia pyydettiin ajattelemaan omaa elämäänsä elokuvana. Elokuvan kohtauksina heidän tuli kertoa merkityksellisiä tapahtumia omasta elämästään. Elokuvan muodossa olevan elämänkertomuksen lisäksi tutkittavilta kysyttiin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Aineisto analysoitiin narratiivisen holistisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin perusteella tutkittavien kertomuksista löytyi niitä toisiinsa yhdistäviä ja toisistaan erottavia teemoja, joiden perusteella muodostettiin neljä ryhmää. Uskonto liittyi kaikkien tutkittavien elämänkertomuksiin. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin tyyppikertomus, joka kuvaa ryhmään kuuluvien tapaa jäsentää omaa elämäänsä ja uskonnon merkitystä elämässä. Tyyppikertomukset on nimetty seuraavasti: Valtteri Vajavainen, Yrjänä Yksinäinen, Hermanni Hengellinen ja Ilmari Itsenäinen. Valtteri Vajavaisilla uskonnon merkitys on muotoa belonging and believing. Kuuluminen on tärkeämpää kuin usko henkilökohtaisella ja yksityisellä tasolla. Seurakunta uskonnollisen yhteisönä ja sen toimintaan osallistuminen ovat merkityksellisiä asioita Vajavaisten kertomuksissa ja määrittävät heidän uskonnollisuuttaan. Yksinäisten elämässä usko liittyy vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin; mutta henkilökohtainen usko on myös tärkeä osa elämää. Yksinäisten uskonnollisuus on muotoa belonging and believing. Hengellisiää oma usko ja uskonelämä linkittyvät jokapäiväiseen elämään. Usko ei ole samalla lailla sidottu instituutioon ja sen toimintaan kuin Vajavaisilla ja Yksinäisillä, vaikka yhteisölläkin on merkitystä. Yhteisö toimii viiteryhmänä omalle uskolle. Hengellisillä uskonnon merkitys omassa elämässä täsmentyy muotoon believing and belonging. Ilmari Itsenäinen on ainoa tutkittavista, joka ei usko Jumalaan. Vaikka usko ei hänen henkilökohtaisessa elämässään ole merkityksellinen, on seurakunnalla uskonnollisena yhteisönä merkitystä Ilmarin elämässä. Ilmarin uskonnollisuus on muotoa belonging without believing. Kaikkien tutkittavien kertomuksissa uskonnollinen instituutio ja sen toiminta ovat merkittävä osa uskonnollisuutta. Davien näkemys myöhäismodernista uskonnollisuudesta muodossa believing without belonging ei saa vahvistusta tämän tutkimuksen tuloksista. Tässä tutkimuksessa institutionaalisen uskonnollisuuden tärkeyttä selittää tutkittavien sosiaalinen todellisuus. Yleisesti ottaen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja kuulumisen tunne ovat erittäin tärkeitä nuorille ja heidän kehitykselleen. Vajavaisilla ja Yksinäisillä rippikoulua edeltänyt sosiaalisen elämän vajavaisuus selittää sen, miksi kuuluminen ja osallistuminen sosiaalisen toimintaan korostuvat heidän elämänkertomuksissaan. Vajavaisia yhdisti toisiinsa koulukiusaaminen ja Yksinäisiä nuoruusiässä koettu yksinäisyys ja kavereiden puute. Tämän tutkimuksen tuloksien valossa tutkittavien uskonnollisuus ei ole myöhäismodernin muodin mukaisesti individualistista. Tutkittavat ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja nojaavat uskonnollisuudessa kirkon traditioon ja yhteisön tukeen. Tulevaisuuden kysymys onkin se, miten tutkittavien uskonnollisuus muuttuu heidän aikuistuessaan ja seurakunnan nuorten toiminnan poistuessa heidän sosiaalisesta elämästään. Löytyykö yhteys seurakuntaan muuta kautta? Ja jos ei, miten se vaikuttaa tutkittavien uskonnollisuuteen?

Tutkielman aihe on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yksinäisyyskokemukset ja selviytyminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aineistona tutkimuksessa olivat 7 teemahaastattelua, joissa käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuulumista, yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksia sekä suhdetta kirkkoon ja uskontoon. Aineisto analysoitiin soveltaen temaattisella analyysilla. Analyysi alkoi aineistoon tutustumisella, jonka jälkeen järjestelin aineistosta osat, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Analyysin avulla tuli esille haastateltavien toimijuus sekä kirkko yksinäisyyden lisääjänä ja vähentäjänä. Myöskin vähemmistöstressi nousi analyysissä haastatteluista esiin. Kirkko näyttäisi vähentävän yksinäisyyttä monella tavalla. Kirkko vastakohtaisesti myös vaikuttaa lisäävän yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemukset näyttävät syntyvän rajatusta toimijuudesta, jotka on jaettu kolmeen erilaiseen ryhmään. Ensimmäisessä toimijuudesta neuvotellaan. Haastateltavat toimivat tietyissä puitteissa, mutta joutuvat esimerkiksi piilottamaan seksuaalisuutensa. Toisessa toimijuutta uhataan ja toimijuutta myös riistetään. Haastateltavat kärsivät sosiaalisesta ulossulkemisesta. Kolmannessa kategoriassa on toimijuuden säilyttäminen ratkaisuja tekemällä. Ratkaisujen teosta seuraa vapaa toimijuus. Tähän liittyy seuraukset erilaisista yksinäisyyden ja kuulumisen kokemuksista. Seurauksina ovat mm. aggressiivinen käytös ja poislähteminen. Haastateltavat ratkaisevat toimijuutta uhkaavat tilanteet eri tavoin. Johtopäätöksissä esitetään, että uskonto ja kirkko rajaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, aiheuttaen sitä kautta yksinäisyyttä. He eivät pysty olemaan seurakunnan toiminnassa mukana avoimesti, vaan he joutuvat suojaamaan itseään mahdollisilta negatiivisilta seurauksilta. Myöskin ristiriita kirkon virallisessa suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin ja esille tulleissa kokemuksissa on iso. Uskonto näyttää tukevan ajatusvääristymiä, mikä saattaa lisätä yksinäisyyden syvyyttä. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää kirkon työssä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, mitkä ovat erityisiä paikkoja, joihin olisi kirkon toimijoiden syytä kiinnittää huomiota. Tutkimus auttaa pohdinnoissa suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Suomi oli 1900-luvulle tultaessa vahvasti evankelis-luterilainen maa, jossa valtion ja kirkon väliset siteet olivat tiiviit. Kansalaisten oli kuuluttava johonkin rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, joita olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon ohella baptistien ja metodistien eriuskolaisseurakunnat. Pitkään valmisteltu uskonnonvapauslaki muutti tilanteen vuonna 1923 ja oli käänteentekevä hetki Suomen uskontopolitiikassa. Laki antoi uskonnolliselle yhteisöille oikeuden perustaa omia uskonnollisia tunnustuskuntia ja kansalaisille oikeuden valita oman uskontonsa. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen baptistien, metodistien, vapaakirkollisten ja helluntailiikkeen suhtautumista uskonnonvapauteen ja valmisteltavaan uskonnonvapauslakiin vuosina 1917–1923. Käytän päälähteinä edellä mainittujen kristillisten vähemmistöyhteisöjen suomenkielisiä aikakauslehtiä, joita täydennän valikoivin osin yhteisöjen ruotsinkielisillä lehdillä. Lähteitä analysoimalla esittelen, millaiseksi tarkasteltavat yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain muotoutuvan, mistä syistä he pitivät näitä asioita tavoiteltavavina ja miten he suhtautuivat lopulliseen lakiin sen hyväksymisen ja voimaantulon jälkeen. Tutkimukseni osoittaa, että tarkastelemani kristilliset vähemmistöyhteisöt kannattivat yksimielisesti uskonnonvapautta. Myös yhteisöjen toiveet valmisteltavan lain sisällöstä olivat alusta alkaen varsin samankaltaisia. Yhteisöt toivoivat uskonnonvapauslain takaavan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhdyskuntien välisen tasa-arvon, minkä he toisaalta uskoivat toteutuvan täydellisesti vasta evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon laissa turvatun erityisaseman purkamisen jälkeen. Varsinkin aluksi vähemmistöyhteisöt pitivät tätä kirkon ja valtion eroa uskonnonvapauden toteutumisen olennaisimpana osana. Sisällissota oli uskonnonvapauslain valmistelussa käänteentekevä hetki, jonka jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirkon ja valtion eroa ei tultaisi lähivuosina toteuttamaan. Tästä huolimatta vähemmistöyhteisöjen toive kaikkien uskonnollisten yhteisöjen välisestä tasa-arvosta säilyi koko tarkasteltavan ajanjakson ajan. Lainvalmistelun loppuvaiheessa yhteisöjen yksityiskohtaiset toiveet jäivät taka-alalle, koska yhteisöt pitivät lain voimaantuloa lopulta sen sisällön yksityiskohtien toteutumista tärkeämpänä. Tarkasteltujen yhteisöjen mielestä vuonna 1923 voimaantullut uskonnonvapauslaki ei ollut kuitenkaan täydellinen, vaan se säilytti edelleen useita vähemmistöjä syrjiviä käytänteitä. Vähemmistöt jäivät silti toiveikkaina odottamaan, tultaisiinko uskonnonvapautta lähivuosina vielä laajentamaan.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution Käytännöllinen teologia TekijäFörfattare Katriina Koivunen Työn nimi Arbetets titel Islamin, juutalaisuuden, katolisen ja ortodoksisen uskonnon etäopetuksen järjestäminen perusopetuksessa Oppiaine  Läroämne Uskonnonpedagogiikka Työn laji Arbetets art Pro gradu -tutkielma Aika Datum Tammikuu 2020 Sivumäärä Sidoantal 58 Tiivistelmä Referat Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millä tavalla islamin, juutalaisuuden, katolisen ja ortodoksisen uskonnon etäopetusta järjestetään perusopetuksessa eri luokka-asteilla. Tutkin myös millaisissa fyysisissä, didaktisissa ja sosiaalisissa oppimisympäristöissä etäopetusta toteutetaan sekä millaisia rooleja etäopetukseen osallistuvilla näissä ympäristöissä on. Tutkimusta varten haastattelin kuutta pienryhmäisten uskontojen etäopettajaa. Kaikki haastattelemani opettajat opettivat tai olivat opettaneet sekä etäopetusryhmiä että pienryhmämuotoisia lähiopetusryhmiä. Heillä oli uskonnon etäopetuskokemusta vajaasta vuodesta useisiin vuosiin. Haastatteluaineiston perusteella opettajat kokevat etäopetuksessa olevan sekä hyviä puolia, että haasteita. Etäopetuksen hyvä puoli on muun muassa se, että kaikilla oppilailla on mahdollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen asuinpaikasta riippumatta. Oppilaat ovat tästä huolimatta eriarvoisessa asemassa, koska kaikkien koulujen etäopetukseen tarvittava laitteisto ei ole kunnossa tai sitä ei riitä kaikille oppilaille. Tämä johtaa taas siihen, että opettajat eivät voi toteuttaa monipuolisia opetusmateriaaleja ja -menetelmiä sisältäviä etäoppitunteja. Muita hyviä puolia on esimerkiksi se, että etäopetuksen aloittamisen myötä ryhmien koostumus muuttuu järkevämmäksi, kun eri luokka-asteitten oppilaat sijoitetaan omiin ryhmiinsä ja se, että opettajien ja oppilaiden liikkuminen koulujen välillä vähenee ja opettajat voivat antaa etäopetusta paikasta riippumatta. Pienryhmäisten uskontojen etäryhmissä on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita, joille ei sovi etäopetuksessa vaadittava itseohjautuvuus. Avainsanat – Nyckelord Etäopetus, uskonto, pienryhmäiset uskonnot Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia

Tämä tutkielma tarkastelee uskonnollisia argumentteja sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyssä eduskunnan täysistunnoissa vuosina 2012-2017. Tutkimuskysymyksenä on, millä tavalla uskonnollisia argumentteja käytettiin ja miten sukupuoli näkyi uskonnollisissa argumenteissa sukupuolineutraalia avioliittolakia käsiteltäessä. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin sukupuolineutraalin avioliittolain nähtiin horjuttavan heteronormatiivista yhteiskuntajärjestystä uskonnollisissa argumenteissa. Tutkielma keskittyy uskonnollisiin argumentteihin sukupuolen, Raamatun ja kirkon itsemääräämisoikeuden näkökulmista. Ensisijaisena lähdeaineistona on käytetty eduskunnan täysistuntoja kolmesta eri lakialoitteesta: kansanedustajien aloite vuodelta 2012, Tahdon2013-kansalaisaloite ja Aito avioliitto -kansalaisaloite vuodelta 2016. Lähdeaineistoa on analysoitu sisällönanalyysin ja lähiluvun metodein sekä huomioiden lähdeaineiston historiallis-yhteiskunnallisen kontekstin. Tutkimus osoittaa, että uskonnollisia argumentteja käyttivät eniten avioliittolakia vastustavien puolueiden kansanedustajat perussuomalaisista ja kristillisdemokraateista. Lakia vastustavat argumentit olivat enemmän uskonnollista puhetta kuin puhetta uskonnosta. Uskonnollista puhetta olivat esimerkiksi Raamatulla kantansa perusteleminen sekä luomisjärjestyksellä naisen ja miehen avioliiton erityisyyden perustelu. Lakia puolustavista puolueista eniten uskonnollisia argumentteja käyttivät vihreiden kansanedustajat. Heidän argumenttinsa olivat suurimmaksi osaksi puhetta uskonnosta, mutta poikkeuksia löytyi myös. Esimerkiksi vihreiden yksittäiset kansanedustajat käyttivät liberaalia raamatuntulkintaa puolustaakseen sukupuolineutraalia avioliittolakia. Heteronormatiivinen yhteiskuntajärjestys oli nähtävillä lähdeaineistossa. Lakia vastustavat puolueet näkivät sukupuolineutraalin avioliittolain horjuttavan heteronormatiivista yhteiskuntajärjestystä. Avioliitto nähtiin yhteiskunnan kivijalkana ja sen muuttaminen murtaisi tätä yhteiskunnan kivijalkaa. Homoseksuaalisuuden nähtiin olevan uhka heteronormatiiviselle yhteiskuntajärjestykselle. Vaikuttaa siltä, että lakia vastustavien kansanedustajien mukaan avioliiton tärkein tarkoitus olisi suvunjatkaminen biologisesti naisen ja miehen välillä. Samaa sukupuolta oleville pareille tämä ei olisi mahdollista, joten avioliittoa ei tulisi heille avata. Samalla he rajasivat hyväksytyistä perhemuodoista ulos yksinhuoltajaperheet, uusioperheet, hedelmättömät heteroparit ja sateenkaariperheet. Lakia puolustavissa puheenvuoroissa avioliiton uudelleenmäärittely nähtiin hyvänä asiana. Lisäksi puheenvuoroissa tuotiin esille, ettei lakeja voida tehdä uskonnollisista lähtökohdista käsin.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogiaa siitä näkökulmasta, kuinka myytti näkyy romaanien maailmassa sekä ennen että jälkeen maailmanlopun. Atwoodin kuvaama yhteiskunta on spekulatiivinen kuvaus lähitulevaisuudesta, ja sitä voi lukea jopa varoituksena teknologian koko ajan nopeutuvasta kehityksestä. Vastavoimana tälle kehitykselle Atwood kuvaa kirjallista ja taiteellista kulttuuria inhimillisyyden rakentajina, joita tarkastelen erityisesti tarinankerronnan näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän sekä Barthesin ajatuksia modernista myytistä että Boydin ajatuksia tarinankerronnan, myytin ja yhteisön suhteista. Romaaneissa kirjallinen kulttuuri kuvataan vastakkaisena ilmiönä teknologiselle kehitykselle, ja argumentoinkin, että ilman kirjallista kulttuuria ja siihen liittyvää tarinankerrontaa inhimillisyys on häviävä. Romaaneissa tarinankerronnalla on kaksi erityyppistä funktiota, se toimii sekä ympäröivän todellisuuden järjestelijänä että maailmanlopun jälkeen yhteisöllisyyden luojana. Tarinankerronnan voimasta todistaa se, kuinka hanakasti ihmiset tarttuvat sellaiseen tarinaan, jonka avulla he pystyvät kokemaan hallitsemaansa ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevaa kaaosta. Maailmanlopun jälkeen tarinankerronta mahdollistaa uuden ajan myytin nopean rakentumisen sekä rituaalien ja dogmien syntymisen. Myyttiä ja tarinankerrontaa ei voikaan erottaa toisistaan, ja vain niiden avulla on mahdollista ylläpitää inhimillisyyttä sekä yhteisöllisyyttä.

Tässä pro -gradu tutkielmassa tutkitaan kokoomuksen ja SDP:n ennen Kataisen ja Stubbin hallituskautta tekemiä linjauksia samaa sukupuolta olevien avioliittoon, yhteisöverouudistukseen ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamiseen ja tehtyjen linjojen suhdetta vaalikaudella 2011-2015 tehtyihin päätöksiin. Kokoomus ja SDP toimivat vuosina 2011-2015 Suomen hallituksen päähallituspuolueina. Tutkimus keskittyy Jyrki Kataisen vuoden 2011–2014 ja Stubbin vuoden 2014–2015 hallituksen ja eduskunnan päätöksiin uskonnon opetuksen uudistamisesta, yhteisöverouudistuksesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Tutkielmassa esitetään lakiesitysten kulku, niiden taustat puolueissa ja tehdyt päätökset. Tutkielma pyrkii avaamaan tehtyjen päätöksien taustoja. Tutkimuksessa käy ilmi, että kummallakaan päähallituspuolueella ei ollut merkittäviä linjoja kirkkoa koskevista asioista ennen hallituskautta, mutta puolueet esittivät hallituksessa kahta kirkkoon suuresti vaikuttavaa asiaa: yhteisöverouudistusta ja uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamista. Yhteisöverouudistus toteutettiin vaalikauden aikana, mutta esitys uskonnon opetuksen ryhmäkokojen uudistamisesta raukesi perustuslakivaliokuntaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto eteni hallituskauden aikana kansalaisaloitteen muodossa ja aloite hyväksyttiin. Molemmat päähallituspuolueet kokoomus ja SDP kannattivat aloitetta, vaikka se ei ollut osa hallitusohjelmaa. Tutkielma pyrkii avaamaan suomalaisen yhteiskunnan politiikan ja uskonnon sekä kirkon ja valtion jännittynyttä ja monenkeskistä suhdetta ja avaa poliittisten puolueiden suhdetta Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tutkielmassa Suomen evankelisluterilainen kirkko nähdään myös aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana.

Tämä tutkielma tarkastelee kirkon ja uskonnon esiintymistä keskustan, kokoomuksen, ruotsalaisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puolue- ja periaateohjelmissa vuodesta 1945 vuoteen 2020. Tutkielma pyrkii selvittämään, miten kirkko ja uskonto näkyvät kyseisissä puolue- ja periaateohjelmissa. Lisäksi tutkielma pyrkii etsimään vastauksia siihen, miten kirkon ja uskonnon asema näissä ohjelmissa on muuttunut. Kolmanneksi tutkimus tarkastelee sitä, miksi kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa on muuttunut. Tutkielman lähdeaineistona on 37 poliittista yleisohjelmaa, jotka ovat luettavissa Pohtiva-tietokannassa. Tutkielma vertailee sekä historiallista muutosta rajatussa aikakehyksessä että puolueiden välisiä eroja. Tutkielma on perusluonteeltaan laadullinen, mutta se hyödyntää vertailussa kvantitatiivisia keinoja. Kvantitatiiviset keinot tarkoittavat tässä tapauksessa käsitteiden esiintyvyyden määrällistä tarkastelua. Tutkielman tulosten perusteella uskonto ja kirkko olivat näkyvästi esillä useissa sotien jälkeen julkaistuissa puolueohjelmissa. Erityisesti porvarilliset puolueet näkivät tarpeelliseksi aiheen käsittelyn ohjelmissaan. Sosiaalidemokraatit suhtautuivat ohjelmissaan kirkkoon ja uskontoon kriittisemmin. 1960-luvun uusvasemmistolainen henki herätti erityisesti nuorissa kirkkokriittisyyttä. Tällöin useat porvarilliset puolueet puolustivat ohjelmissaan kirkon ja kristinuskon asemaa Suomessa. 1970-luvulla ohjelmatyöskentelyyn panostettiin erityisen paljon ja keskustelua käytiin muun muassa uskonnonopetuksen asemasta. Kirkon ja uskonnon näkyvyys poliittisissa yleisohjelmissa alkoi hiljalleen vähentyä 1980-luvun kuluessa. 1990-luvulla muutos oli jo merkittävä. Tällöin kirkollis-uskonnollisten aiheiden käsittely oli erittäin vähäistä ja osassa ohjelmista näitä ei käsitelty lainkaan. Yhteiskunnan maallistumiskehitys alkoi vaikuttaa ohjelmien sisältöön ja kirkollis-uskonnolliset kysymykset siirtyivät lama-aikana politiikan taka-alalle. Jo 1990-luvulla alkanut vähäisen esiintyvyyden linja jatkui tutkimusjakson loppuun eli vuoteen 2020 saakka. Säädösuudistusten myötä puolueiden käsitys uskonnonvapaudesta yhtenäistyi tällä vuosituhannella ja puolueohjelmissa oli nähtävissä merkkejä jaetusta uskonnonvapauden ihanteesta. Samaan aikaan maltillinen suhtautuminen kirkollis-uskonnollisiin kysymyksiin tuli valtavirraksi. Vielä 1960–1970-luvuilla suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon oli suomalaisille niin merkittävä kysymys, että sitä kannatti käsitellä laajasti poliittisissa yleisohjelmissa. Näiden kysymysten vaikutus poliittiseen keskusteluun on nykyisellä vuosituhannella käynyt niin vähäiseksi, että puolueet eivät ole enää nähneet tarpeelliseksi tarkastella seikkaperäisesti kirkkoa tai uskontoa ohjelmissaan.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.