Browsing by Subject "yrityskauppavalvonta"

EU:n kilpailupolitiikka ja kilpailuoikeuden soveltamiskäytäntö ovat murrostilassa, koska digitalisaatio ja suurten teknologiayhtiöiden nousu on tuonut mukanaan uusia haasteita, joihin kilpailuviranomaisten tulee voida vastata. Tässä tutkielmassa tarkastelen erityisesti yrityskauppavalvontaa koskevia haasteita. Viisi suurinta teknologiayhtiötä eli Google, Apple, Facebook, Amazon ja Microsoft ovat vuosien 2008-2018 aikana ostaneet yli 400 yhtiötä. Suurin osa näistä yrityskaupoista ei ole päätynyt yrityskauppavalvonnan kohteeksi, koska kyseiset transaktiot eivät ole ylittäneet yrityskauppavalvonnan määrärajoja, joko kansallisella tai EU-tasolla. Nämä yrityskaupat ovat kuitenkin jatkuvasti kasvattaneet kyseisten yhtiöiden jo valmiiksi hyvin merkittävää määräävää markkina-asemaa. Näihin yrityskauppoihin liittyy erityisesti huoli siitä, että suurten teknologiayhtiöiden tarkoitus lukuisilla transaktioilla on ollut tukahduttaa potentiaalinen kilpailu ja suojella monopoliasemaansa markkinoilla. Digitaalisten markkinoiden kasvu on tuottanut kuluttajille paljon hyötyjä, mutta jatkuva viranomaisvalvonnan ulkopuolelle jäävä markkina-aseman vahvistaminen on saattanut johtaa tilanteeseen, jossa markkinoiden monpolisaatio aiheuttaa myös merkittäviä haittoja kuluttajille. Kyseiset haitat johtuvat erityisesti siitä, että kilpailun vähyys digitaalisilla markkinoilla saattaa johtaa innovaatioiden vähenemiseen koko alalla. Edellä kuvattu ongelma linkittyy olennaisesti talousteoreettiseen keskusteluun koskien yrityskauppojen ja markkinarakenteen vaikutusta yritysten innovaatiokannustimiin. Taloustieteellisissä piireissä on käyty debattia 1940-luvulta asti siitä, onko markkinoiden keskittymisellä innovaatiokannustimia heikentävä vai kasvattava vaikutus. Tutkielmassa käydään läpi tämä keskustelu, sillä EU:n kilpailupolitiikka ja säännöt perustuvat vahvasti talousteoriaan ja yrityskauppojen arviointi on hyvin taloustieteellistä. EU:n yrityskauppavalvonnan arviointikehikkoon kuuluu innovaatiovaikutusten arviointi ja tämän arvioinnin kannalta on merkityksellistä, mikä on vallitseva ymmärrys innovaatiovaikutuksista. Käytännössä talousteoriassa ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yleisesti hyväksyttyä johtopäätöstä yrityskauppojen ja innovaatioiden suhteesta toisiinsa ja tästä johtuen aihe on edelleen kiistelty, mutta samalla digitaalisten markkinoiden jatkuva keskittyminen on ajankohtainen ongelma johon tulisi vastata. EU:n komissio on jo yrityskauppavalvonnassa ottanut kantaa yrityskauppojen innovaatiovaikutuksiin ja kehittänyt niin sanotun innovaatiohaittateorian vuoden 2017 päätöksessään asiassa M.7932 Dow/Dupont. Innovaatioiden arviointikehikko käydään tutkielmassa läpi ja samoin komission tähänastinen päätöskäytäntö, jotta voidaan ymmärtää, miten nykyiset säännökset soveltuvat innovaatiovaikutusten arviointiin digitaalisen sektorin yrityskaupoissa. Tutkielman tarkoitus on arvioida EU:n nykyisten yrityskauppavalvontasäädösten soveltuvuutta suurten teknologiayhtiöiden lukuisiin yritysostoihin, joiden tarkoitusperän epäillään olevan potentiaalisen kilpailun ja kilpailevien innovaatioiden tukahduttuminen (englanniksi käytetään termiä ’killer acquisition’). Huolena on, että suurten teknologiayhtiöiden jatkuvat yritysostot ja kasvava markkinavoima johtavat innovaation laskuun ja tätä kautta kuluttajien hyvinvoinnin vähenemiseen, kuten Kenneth Arrow esitti taloustieteellisessä tutkimuksessa jo 1960-kuvulla. Käsittelen tutkielmassa EU:n kilpailupolitiikan suhdetta komission ja EU tuomioistuinten päätöskäytäntöön ja pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, onko kilpailupolitiikan muutokselle ja sääntöjen päivittämiselle olemassa riittävät perusteet. Tutkielman tärkein johtopäätös on, että nykyiset EU:n yrityskauppavalvontasäännökset eivät kykene vastaamaan edellä mainittuihin haasteisiin ja että näiden haasteiden tunnistaminen voi olla vaikeaa. Tuorein taloustieteellinen tutkimus osoittaa, että alan asiantuntijat ovat laajalti huolissaan siitä, että kuluttajat ovat jo kokeneet merkittävää haittaa innovaatioiden vähenemisestä digitaalisella sektorilla ja yrityskauppavalvonta on monen mielestä ollut liian vähäistä. Mielestäni haitalliseen markkinoiden keskittymiseen on helpompaa puuttua ennakoivasti, kuin vasta jälkikäteen, koska menetettyä kilpailua ei voida enää myöhemmin palauttaa ja tästä johtuen kannatan yirtyskauppavalvonnan laajempaa uudistamista. Annan lopussa myös ehdotuksia siitä, miten sääntöjä voitaisiin päivittää vaarantamatta yritysten oikeusvarmuutta.

Yrityskauppavalvonta on ollut olennainen osa Euroopan unionin kilpailuvalvontaa jo vuosikymmenten ajan. Liikevaihtorajoihin perustuva perinteinen rajaus valvontaviranomaisten tarkastelun piiriin kuuluvista yrityskaupoista on viime vuosina herättänyt kuitenkin laajasti keskustelua. Digitaali-, lääke- ja bioteknologia-alojen kilpailunäkökulmasta huolestuttava konsolidaatiokehitys, erityisesti niin kutsuttu tappohankintatrendi, on ajanut myös EU:n yrityskauppavalvonnan tehostamaan sulautuma-asetukseen perustuvia prosessejaan. Komission ajama asetuksen 22 artiklan siirtomekanismin tulkintamuutos on herättänyt yrityskentällä ja oikeustieteellisessä keskustelussa epävarmuutta ja huolia erityisesti suhteessa oikeusvarmuuden toteutumiseen. Tuore päätös unionin yleisen tuomioistuimen asiassa Illumina/Grail vahvisti komission kannan siitä, että tällä on oikeus hyväksyä yrityskaupan tutkinnan siirtäminen sulautuma-asetuksen 22 artiklan mukaista siirtomekanismia soveltaen myös sellaisesta jäsenvaltiosta, jolla ei kansallisen lainsäädäntönsä nojalla ole toimivaltaa suunnitellun yrityskaupan tutkimiseen. Tutkielmassa kartoitetaan eurooppalaisen yrityskauppavalvonnan keskiössä olevan sulautuma-asetuksen prosessuaalisia kysymyksiä, asetuksen 22 artiklan siirtomekanismin sisältöä ja toimintaa, mekanismin käytön kehitystä ja sen syitä, sekä kehityksen suhdetta oikeusvarmuuden periaatteeseen. Tutkielmassa havaitaan, että ajankohtaisten prosessuaalisten kysymysten voidaan katsoa nojaavan jo vakiintuneisiin yrityskauppavalvontaa koskeviin tehokkuusargumentteihin. Siirtomekanismin sisällön ja toiminnan kannalta kiinnostavimmat huomiot koskevat komission 22 artiklaa koskevaa aiempaa linjaa suhteessa kansalliset liikevaihtorajat alittaviin tapauksiin. Komission havaitaan aiemmin pyrkineen estämään tällaiset artiklan nojalla tehdyt siirtopyynnöt. Siirtomekanismin kehitystä ja sen syitä avataan tarkastelemalla komission ulostuloja ja yrityskaupan arvoon liittyvän soveltamiskynnyksen ympärillä käytyä debattia. Oikeusvarmuuden periaatteen määrittelyn jälkeen havaitaan, etteivät komission siirtomekanismia koskeva tulkintakehitys tai 22 artiklan laajan tulkinnan mahdollistavat soveltamisedellytykset välttämättä ole ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, erityisesti kun asiaa tarkastellaan fidusiaarisen oikeusvarmuuden näkökulmasta ja huomioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen periaatetta koskeva epätäsmällinen, monitulkintainen ja harvoin oikeusvarmuuden rikkomisen toteava oikeuskäytäntö. Vaikkei tulkintamuutoksen katsota olevan sovittamattomissa yhteen oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, sen soveltamisen katsotaan voivan johtaa yrityskentän kannalta epämieluisiin ja hankalasti ennakoitaviin tilanteisiin, joihin varautuminen edellyttää siirtomekanismitiedonannon huomioimista erityisesti komission tarkastelun keskiössä olevilla aloilla.

Tutkielmani on oikeushistoriallinen katsanto Yhdysvaltojen kilpailuoikeuden ja yrityskauppavalvonnan historiallisesta muutosprosessista 1970–1980-lukujen taitteessa ja tarkemmin ottaen siitä, kuinka poliittiset ja taloudelliset intressit voivat vaikuttaa kilpailuoikeuden muovautumiseen. Muutosprosessin ymmärtämiseksi on historiallinen tarkastelu aloitettu jo 1930-luvun New Deal -ohjelman kehityksestä. Suuren laman jälkeen New Deal -ohjelman talouspoliittisten tavoitteiden rooli oli erityisen korostunut Yhdysvalloissa. Myöhemmin tämä kehitys jatkui toisen maailmansodan jälkeen ja vaikutti vahvasti myös kilpailuoikeudelliseen keskusteluun. Tutkielmani alkupuolella havainnoidaan New Deal -ohjelmassa linjattujen tavoitteiden ilmentymistä yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa. Pohdinta kohdistuu siihen, miten valtiojohtoisen talouspolitiikan uskottiin tuottavan hyvinvointia koko yhteiskunnalle. Puhuttiin hyvinvointivaltion ihanteesta, johon sisältyi pyrkimys muun muassa vahvasta demokratiasta, valtiojohtoisesta kapitalismista ja sosiaalisten oikeuksien edistämisestä. Tällaisen kehityksen ilmapiiri välittyi Yhdysvalloissa osana useiden presidenttien ajamia politiikkoja. Täten valtion roolia korostaneiden politiikkojen kehityskaari näyttäytyi vuosikymmenien jatkumona osana Yhdysvaltojen talouspolitiikkaa. Pohdinnan jatkuessa voidaan huomata, miten tällaiset poliittiset valinnat vaikuttivat myös kilpailuoikeuden ytimeen. Edellä mainittu on näyttäytynyt muun muassa siinä, että kilpailuoikeuden lainsäädäntötavoitteista välittyi tavoitteiden moninaisuus (pluralismi). Tarkemmin ottaen kysymys oli siitä, kuinka vahvasti kilpailuoikeuden voitiin nähdä korreloivan kyseisen ajanjakson talouspoliittista ilmapiiriä. Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä keynesiläisyyttä (tarkemmin valtiojohtoisuutta ja sosiaalisia oikeuksia) korostanut talouspoliittinen malli alkoi kohdata kritiikkiä. Tämän voitiin nähdä olevan yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Watergate-skandaaliin, stagflaatioon ja öljykriisiin 1960–1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Vuosikymmeniä jatkunut talouspolitiikka kriisiytyi ja nostatti epäluottamusta valtiota kohtaan. Tällöin markkinoiden vapauttamista, valtiovallan minimointia ja deregulaatiota tukevalle uusliberalismille avautui mahdollisuus. Uskottiin, että yrityksillä on paras kykyä korjata talouspolitiikan kriisiytyminen. Myöhemmin uusliberalistia arvoja tukevien asiantuntijoiden ja Ronald Reaganin merkittävien lainsäädäntöuudistusten myötä uusliberalismi saavutti merkittävän jalansijan Yhdysvaltojen talouspolitiikassa. Lisäksi voitiin havaita, miten kilpailuoikeudellinen keskustelu ajautui myös murrokseen ja pluralistinen tavoitteiden asettelu alkoi kohdata kritiikkiä. Pluralismista siirryttiin tavoittelemaan mahdollisimman alhaisia kuluttajahintoja. Markkinoiden tuli tarjota yrityksille vapautta siten, että valtion roolina olisi vain omistusoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Samanlainen ajatusmalli ulottui myöhemmin myös yrityskauppavalvontaan. Aiemmin yritysten markkina-aseman keskittyminen nähtiin haitallisena asiana, johon yrityskauppavalvonnalla tuli puuttua. Uusliberalismin nousun myötä ilmapiiri kuitenkin muuttui ja esimerkiksi 1980-luvulla toteutui tuhansia yrityskauppoja, vaikka tiettyjen yritysten markkina-asema vahvistui huomattavasti. Hiljalleen uusliberalismin nousu näyttäytyi vahvasti kilpailuoikeuden tavoitteissa ja lopulta myös konkreettisesti siinä, minkälaisilla edellytyksillä yrityskauppoja hyväksyttiin ja kuinka niiden toteutumista perusteltiin. Lopuksi pohditaan suuria kehityslinjoja ja esimerkiksi sitä, kuinka oikeudellisen muutoksen analyysi näyttäytyy kilpailuoikeuden murroksen kohdalla. Tällöin pohdinnan keskiössä on se, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset päätökset välittyivät osaksi oikeudellista kehitystä. Tämän seurauksena voidaan todeta, ettei oikeus muutu tyhjiössä ja irrallaan muista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tutkielmani päättyy reflektoivaan osioon, jossa mietitään, miten historiallisella analyysillä havaittuja seikkoja voidaan peilata nykypäivän haasteisiin. Havaittavien paralleelien osalta pohditaan, mitä oppeja tietyn historiallisen ajanjakson yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kilpailuoikeuden tilasta voidaan hyödyntää nykypäivän haasteiden (nopea teknologinen kehitys ja politiikan polarisoituminen) ratkaisemisessa.