Browsing by Subject "estetiikka"

Tutkielma käsittelee Joseph Margolisin (1924–2021) relativismiin perustuvaa taideteosten ontologiaa. Ontologia yhdistää toisiinsa sekä realismin että sosiaalisen konstruktivismin. Maailma on olemassa itsenäisenä, mutta sen ymmärtämisessä on aina kyse myös historiaan sidotuista yhteisöllisistä käytännöistä. Maailman itsenäisyyttä ja sosiaalisia käytäntöjä ei tarkastelussa voi periaatteellisella tasolla erottaa toisistaan. Relativismi on ollut osa länsimaista filosofiaa jo Antiikin Kreikasta asti, mutta marginaalisessa asemassa. Varsinkin Aristoteles ja Platon kritisoivat vahvasti aikalaistensa relativismia, ja kuten Margolis osoittaa, relativismin kritiikki on pysynyt samanlaisena vuosisadasta toiseen. Margolis osoittaa omalla relativistisella ajattelullaan, ettei Antiikin Kreikasta kumpuava kritiikki pysty tekemään relativismista käyttökelvotonta, vaan relativismi on lähtökohtaisesti yhtä hedelmällinen filosofinen ajattelusuunta kuin mikä tahansa muukin. Tutkielma lähtee liikkeelle Margolisin relativistisen ontologian peruskäsitteistöstä ja relativismin historiasta osana filosofiaa. Ontologian yleispiirteistä siirrytään tarkastelemaan taideteoksia osana Margolisin filosofista systeemiä. Taideteokset muodostavat erityisen ontologisen ryhmän Margolisin ajattelussa, sillä ne ovat esimerkkitapauksia fyysisen todellisuuden ja kulttuurisen todellisuuden symbioottisuudesta. Viimeisessä luvussa tarkastellaan legitimaation rakentumista osana virtaavaa ontologiaa, jossa taideteosten tulkinta tapahtuu historiallisten käytäntöjen ja näiden käytäntöjen uudelleentulkinnan ristipaineessa.

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Taideteoksen alkuperä -esseessään saksalaisfilosofi Martin Heidegger (1889–1976) kysyy, onko taide vielä totuuden tapahtumisen tapa, joka on historiallisen olemassaolon tapamme kannalta ratkaiseva. Tämän työn tarkoituksena on avata uudelleen tämä Heideggerin kysymys. Onko meillä taidetta myös muussa kuin kulttuuristen hyödykkeiden mielessä? Mitä merkitystä taiteella on? Työ keskittyy niihin teksteihin, joissa Heidegger selvittelee välejään platonistisen estetiikan kanssa. Heideggerin mukaan platonistinen käsityöläisontologia on juurruttanut estetiikkaan käsityksen taiteesta representatiivisena esittämisenä, joka sisältää oletuksen olioiden esitettävyydestä, niiden pysyvästä läsnäolosta subjektille. Estetiikan Heidegger tulkitseekin subjektivismin oireeksi ja hylkää siksi vakiintuneet käsitykset taiteen tehtävästä: taiteen tehtävä ei hänelle ole tuottaa esteettisiä elämyksiä, ei ilmaista subjektin tuntoja tai arvostuksia eikä myöskään kuvata todellisuutta sen jäljentämisen mielessä. Taideteos-esseen kantava ajatus on, että taiteen alkuperä ei ole ihminen, vaan esiin tuleminen, jolle tekeminen ikään kuin vain tarjoaa kanavan. Näin taiteen voi nähdä avaimena ontologiseen reseptiivisyyteen, kokemukseen olevasta merkityksellisyydeltään rikkaampana kuin mikään mielle siitä. Heidegger olettaa, että teoksen totuus on mahdollista jakaa, ja kirjoittaa, ettei teos eristä ihmisiä elämyksiin vaan siirtää heidät teoksessa tapahtuvaan totuuteen. Työn keskeinen tavoite onkin selvittää sitä kriittistä keskustelua, jota Heideggerin oletuksesta taiteen jaettavuudesta on käyty. Kriitikoista Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy nostavat esiin jakamisen ja sitä kautta myös esittämisen teoksen avaaman mielekkyyden muodostumisen ehtona. Tästä Heideggerin kriitikoiden avaamasta näkökulmasta, taiteen tehtävästä tai tarkoituksesta on mielekästä puhua jonakin, joka siirtää meidät teoreettisen ajattelun alueelta käytännölliselle, toiminnan ehdot asettavalle alueelle. Heideggerin hahmottelema siirtymä sellaiseen taidetta koskevaan ajatteluun, jonka lähtökohta on taiteen tapahtuminen, kääntääkin ympäri myös kysymyksen taiteen tehtävästä. Kysymys meidän taiteelle asettamastamme tehtävästä kääntyy tehtäväksi, jonka taide asettaa meille.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen filosofin, kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon Maurice Blanchot’n (1907–2003) ajattelun soveltamista kuvataiteeseen. Blanchot tuli tunnetuksi 1940-luvulta eteenpäin yhtenä keskeisistä ranskalaisista kirjallisuuden teoreetikoista. Blanchot suhtautuu kirjallisuuteen ontologisena kysymyksenä, joka tulee esiin hänen teoksissaan toistuvasti muodossa: mitä on panoksena kirjallisuuden olemassaolossa? Tutkielmassani käännän kysymyksen kohti kuvataidetta ja tutkien Blanchot’n kirjoituksia 1940–1980-luvuilta pyrin paikantamaan hänen tuotannostaan kuvataiteeseen ja sen ontologiaan soveltuvia ajatuksia. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskityn kielen, katseen ja kuvan käsitteisiin Blanchot’n filosofiassa. Yhteinen tekijä Blanchot’lle näissä kaikissa aiheissa on pyrkimys kyseenalaistaa ja purkaa läsnäolon ja nykyhetken varaan rakentunut käsitys ihmissubjektista, joka pystyisi intentionaalisesti ottamaan asiat haltuunsa käsitteellistämällä ja objektivoimalla ne. Blanchot’lle ihminen on olemassaololtaan ja tiedonkyvyiltään äärellinen ja rajallinen. Tuon äärellisyyden ”ulkopuoli” (dehors) muodostuu olennaiseksi tutkimusalueeksi; Blanchot näkee niin kielen, kuoleman kuin esimerkiksi rakkaudenkin alkuperän olevan tuolla alueella. Tarjoan perusteellisen selonteon Blanchot’n tavasta ajatella kieltä, katsetta ja kuvaa erilaisina tapoina olla suhteessa ihmisen äärellisyyden ulkopuoleen. Tutkielmani jälkimmäinen osa on nimeltään Ulkopuolen estetiikka. Siinä jatkan ensimmäisen osan käsitteiden tarkastelun pohjalta kohti kokemuksen ja taideteoksen tulkintaa Blanchot’n kirjoituksissa. Blanchot suhtautuu melko kriittisesti niin perinteiseen estetiikkaan kuin fenomenologiaankin, jotka kummatkin hänen näkemyksessään painottavat ontologiaa etiikan kustannuksella. Hänen kirjoituksissaan esteettisen kokemuksen tilalle asettuu rajakokemus tai ”ekstaattinen kokemus”, jossa teos avaa kokemuksen ihmisen olemassaolon ulkopuolesta. Käsittelen myös Blanchot’n kirjoituksia taidehistoriasta, niin yleisemmällä tasolla kuin viimeisessä luvussa keskittyen Lascaux’n luolamaalauksiin. Blanchot’n kirjoitukset Lascaux’sta välittyvät ranskalaisfilosofi Georges Bataillen kirjoitusten kautta, joita esittelen taustoittaakseni tulkintaani Blanchot’n Lascaux-kirjoituksista. Olennaiseksi nousee taideteosten kyky ei niinkään näyttää mitään varmaa tietoa maailmasta, vaan juuri tuoda esiin teosten sisällä oleva ei-mitään. Luvun päätteeksi pohdin mitä tämä teosten sisältämä hiljaisuus voi lopulta kertoa – vai voiko? Lopuksi esitän yhteenvedon tutkielman sisällöstä ja sen aikana tehdyistä havainnoista. Tutkielmani on lähtökohdiltaan teoreettinen, tarkoitukseni on etsiä lähtökohtia ja työkaluja Blanchot’n ajattelusta kuvataiteen tutkimiseen, ei niinkään suoranaisesti soveltaa niitä yksittäisiin teoksiin. Se jää jatkotutkimuksen tehtäväksi ja tutkielman lopussa esitänkin joitain mahdollisia lähtökohtia ja tutkimuskysymyksiä tulevaa tutkimusta silmällä pitäen.

Tarkastelen tutkielmassani kolmen Helsingin kaupungin My Helsinki -verkkosivustolla esitellyn hiljaisen paikan äänimaisemia. Päätutkimuskysymykseni on: millaisia hiljaisuuden kokemukset ovat Helsingin kaupungin hiljaisissa paikoissa? Aineistoni koostuu Kampin kappelissa, Suomen kansalliskirjastossa ja Seurasaaressa tekemistäni äänimaisemahavainnoista, jotka olen kerännyt kirjallisiksi havaintomuistiinpanoiksi. Lähestymistapani on fenomenologinen: pyrin lähestymään hiljaisuutta kokemustasolla, omia hiljaisuuden kokemuksiani analysoiden. Analyysimenetelmänäni toimii Schaferin (1994) luokittelumallin pohjalta kehittämäni neliosainen jaottelu, jossa havaitut äänet erotellaan niiden äänilähteiden perusteella. Lisäksi hyödynnän aineiston analyysissä Schaferin (1994) äänten jaottelua perusääniin, signaaleihin ja äänimaamerkkeihin. Äänimaiseman analyysin lisäksi tuon esiin Granön (1930) havainnointiin löyhästi nojaten myös hiljaisuuden kokemuksien mahdollisen moniaistisuuden. Tutkielmani tulokset osoittavat, että hiljaisuuden kokemukset eroavat toisistaan kaikissa kolmessa paikassa. Kampin kappelin äänimaisema koostuu yksinomaan tilassa olevien ihmisten äänistä ja raitiovaunun äänestä. Kansalliskirjaston äänimaisema koostuu samoin ihmisten ja tekniikan äänistä. Seurasaaressa kuullaan näiden lisäksi myös luonnon ääniä. Yhteistä kaikille äänimaisemille on se, että ne ovat vahvasti ihmisen muokkaamia.

Tutkielmani käsittelee sitä, miten vaatteen määritelmä on laajentunut muodin lukuisten eri prosessien digitalisoitumisen myötä. Digitalisoitumisen ansioista vaatteiden suunnittelu ja tuotanto on entistä enemmän simulaatiota. Lisäksi kuluttajat hankkivat vaatteitaan sosiaalisen median kautta, sen takia ja sitä varten. Tämän vuoksi muodin diskursseihin osallistuminen on yhä enemmän kuvallisen sisällön jakamista ja kommentoimista sosiaalisessa mediassa. Ihmiset haluavat ilmaista itseään vaatteidensa avulla myös digitaalisissa ja virtuaalissa ympäristöissä, erityisesti koska niiden merkitys ja niissä vietetty aika on kasvanut. Monia kuitenkin huolestuttavat jatkuva kulutuksen paine, vaateteollisuuden aiheuttamat ympäristöhaitat sekä työntekijöiden haastavat työolosuhteet. Tästä johtuen useat yritykset tarjoavat nykyään digitaalisia vaatteita fyysisten vaatteiden tilalle. Digitaalisia vaatteita voi käyttää sosiaalisessa mediassa sekä metaversumeissa eli virtuaalimaailmoissa. Tutkin, pitävätkö sosiologien ja taidehistorioitsijoiden 1900-luvulla syntyneet määritelmät muodista ja vaatteista yhä paikkansa digitaalisella aikakaudella. Vaikka muodin keskeiset prosessit ovat muuttuneet digitalisoitumisen myötä, on muodin perimmäinen filosofia pysynyt samankaltaisena. Muotijärjestelmä on rakenteeltaan kapitalistinen. Se tuottaa jatkuvasti uusia muoti-ihanteita, joita kuluttajat toteuttavat. Muodin syklit ovat huomattavasti nopeutuneet viimeisen vuosisadan aikana, eikä ihmisten keskuudessa vallitse selkeää konsensusta siitä mikä on muodikasta. Siksi sekä sosiaalisen että henkilökohtaisen identiteetin kysymykset nousevat keskiöön. Vaatteiden ilmaisevat ominaisuudet eivät ole kuitenkaan radikaalisti muuttuneet viime vuosisadalta. Vaatteilla ilmaistaan edelleen esimerkiksi ryhmään kuulumista, siitä erottautumista sekä omaa kehollista kokemusta. Digitaaliset vaatteet eivät tarjoa ratkaisuja vaateteollisuuden ongelmiin, mutta ne laajentavat kuitenkin käsitystämme vaatteesta kolmiulotteisena käsinkosketeltavana objektina.

Tutkielman aihe on subliimi IC-98:n teoksissa Arkhipelagos (Navigating the Tides of Time), Epokhe (The Last Sixth of the Final Hour) ja Nekropolis. Teoksia tarkastellaan tutkielmassa subliimin ilmentyminä, jäljittäen niiden sisällöllisiä ja esteettisiä yhteyksiä sekä historialliseen subliimiin, että subliimin nykymuotoihin. Subliimi estetiikan ja taideteorian käsitteenä juontaa juurensa antiikin aikaan ja kohosi keskeiseen rooliin 1700-luvun teoreetikkojen teksteissä. Puhuttiin sitten psykologisesta ilmiöstä, metafyysisestä esteettisestä kokemuksesta tai luonnon tai taiteen objektista, subliimi vakiintui tarkoittamaan jotain intensiivisyydessään ja mahtavuudessaan mittaamatonta ja käsittämätöntä. Subliimi sai uusia muotoja postmodernin teorian piirissä ja on jatkanut eloaan estetiikan tutkimuksessa, taideteoriassa ja taiteessa nykypäivään saakka. Tutkielmassa tehdään katsaus subliimin historiaan käymällä lyhyesti läpi subliimin teorian keskeisten ajattelijoiden Edmund Burken, Immanuel Kantin ja Jean-François Lyotardin teorioiden perusajatukset. Tämän kautta luodaan pohja pohdinnalle siitä, millä tavoin IC-98:n teokset kytkeytyvät subliimin historiaan ja subliimia tavoittelevan taiteen traditioon. Teoksille etsitään yhtymäkohtia niin romantiikan subliimia heijastelevasta maisemamaalauksesta, kuin postmodernin subliimin teorian ajatuksesta subliimista sen esittäjänä, jota ei voi esittää. Teokset liitetään tutkielmassa apokalyptisen subliimin kategoriaan, jonka historialliseen ja nykymuotoiseen estetiikkaan ja aihemaailmaan ne monella tasolla yhdistyvät. Apokalyptinen subliimi on saanut uusia piirteitä ekologisen kriisin aikakaudella: antroposeenin aika on tuonut subliimin teorian ratkaistavaksi kysymyksiä ihmisen muuttuneen luontosuhteen ja luonnonsubliimin olemuksesta, sekä subliimin poliittisesta potentiaalista. IC-98:n videoinstallaatiot kytkeytyvät monitahoisesti näihin kysymyksiin: ne käsittelevät sivilisaatioiden ja ekologioiden vaiheita allegorisen kuvakerronnan kautta, ja niissä ollaan sekä luonnon subliimina pauhaavan voiman, että ympäristöpoliittisten sisältöjen äärellä. Taideteosten ja subliimin suhdetta käsiteltäessä on tarpeen huomioida myös taiteelliseen subliimiin liittyvä problematiikka ja sen keskeiset kysymykset nykyteorian piirissä. Tutkielmassa luodataan tämän keskustelun eri haaroja ja taiteellisen subliimin mahdollisia muotoja. Subliimin kokemuksen mahdollisuutta taiteen kontekstissa pohdittaessa tutkielmassa lopulta painottuu Kantin teoriasta lähtevä ja Lyotardin edelleen jalostama ajatus subjektin mielessä tapahtuvasta subliimista, sekä katsojan position ja esteettisen filtterin merkitys. Tutkielman loppupäätelmissä IC-98:n teosten esitetään olevan nykytaiteen subliimin ytimessä voimakkaan illusorisina, kokonaisvaltaisina ja moniaistisina kokemuksina, jotka luovat potentiaaliset edellytykset subjektiiviselle subliimille kokemukselle ja subliimin taiteen poliittisen potentiaalin ilmenemiselle, sekä ajankohtaisten sisältöjen käsittelemiselle subliimin estetiikan keinoin.

This thesis is a study of film costumes in The Great Gatsby movies. Earlier research has shown that film costumes have many meanings. They carry the story forward, build the characters and act as visual elements. A costume designer collaborates with other professionals such as a director and a scenographer to create the meanings of the film costumes. According to a movie research theory, there are four concepts of time in cinema: the time of the narrative, the time when the text that the film is based on was written or published, the time when the movie was completed and the audience ºs time. The research aims to describe how the 1920s (the time of the narrative and its writing) fashion is interpreted in two different remakes of The Great Gatsby. The objective of this thesis is also to analyse how the times when the movies have been made effect costumes. I analysed the sign language of the film costume in these two remakes using the semiotic and the aesthetic method. The primary data consisted of The Great Gatsby movies from 1974 and 2013 as well as F. Scott Fitzgerald ºs novel by the same title from the year 1925. As secondary data I used articles in which the movie creators were interviewed, and film reviews. In this thesis, the leading lady Daisy's costumes were analysed in three different scenes applying fashion photograph analysis and Henry Bacon's model of four motivations. In The Great Gatsby movies, the time of making the film is manifested especially in looseness or tightness of the costumes and their shape. Also in the accessories, hair and makeup you can see traces of the time when the movie was made. There were elements both the time of the story and the time when the movie was made. Film costumes are compromises between the fashion of the time of the narrative and the film's creation. The visual hints need to be subtle enough to make the costume believable in portraying the time of the story but new enough to be interesting to the audience. It is more important to create the feeling of the time of the narrative than to copy the fashion exactly. A movie's creators construct film costume, so ultimately it represents their style.