Browsing by Subject "juoksutusmaha"

Juoksutusmahasairaudet ovat vaikeita diagnosoida elävältä vasikalta eikä niiden etiologiaa tunneta. Tämä kirjallisuuskatsaus kokoaa yhteen tutkimustietoa juottoikäisten vasikoiden juoksutusmahan toiminnasta ja sairauksista. Työssä keskitytään mahahaavaan, tulehdukseen ja tympaniaan ja käsitellään niiden etiologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ehkäisemistä. Etiologiaa painotetaan, jotta ehkäisemiskeinoja voitaisiin ymmärtää paremmin. Edellä mainitut sairaudet ovat omia diagnoosejaan, mutta niitä esiintyy myös yhdessä ja työssä pohdintaankin näiden sairauksien yhtäläisyyksiä. Työssä pohditaan myös vasikan juoksutusmahasairauksien hoitoa Suomessa sekä lisätutkimuksen tarvetta. Mahahaavan etiologia on tuntematon, mutta todennäköisesti monitekijäinen. Mahahaavaa on neljää tyyppiä: pinnallinen, vertavuotava, rajoittuneen vatsakalvontulehduksen sekä yleistyneen vatsakalvontulehduksen aiheuttava mahahaava. Diagnoosi on vaikea, sillä vasikka voi kuolla ilman edeltäviä oireita tai oireet voivat olla lieviä. Mahahaavan hoito riippuu sen tyypistä ja se sisältää mikrobilääkkeitä, tukihoitoa, mahansuojalääkkeitä ja ruokinnan muutoksen. Spesifejä ehkäisemiskeinoja ei voida antaa, koska etiologia on tuntematon. Mahahaavoilta suojaaviksi tekijöiksi katsotaan kuitenkin muun muassa oikeanlainen ruokinta ja stressin välttäminen. Juoksutusmahan tympanian taustalla on vasikan ruuansulatuskanavassa oleva kaasua tuottava organismi, ruokinnalliset tekijät sekä ruuansulatuskanavan hidastunut liike. Tympania on vakava ja nopeasti etenevä sairaus, jossa juoksutusmahaan kertyy kaasua tai nestettä. Diagnoosi tehdään kliinisen kuvan perusteella. Hoitona on paineen poisto juoksutusmahasta, tukihoito ja mikrobilääkkeet. Ehkäiseminen tapahtuu ensisijaisesti ruokinnallisin keinoin. Juoksutusmahan tulehduksen taustalla on todennäköisesti mikrobit ja ruokinnalliset tekijät. Diagnoosi on haastava nopeasti etenevän taudinkuvan vuoksi, joten hoito aloitetaan oireiden perusteella. Hoitona käytetään mikrobilääkkeitä, ruokinnan korjaamista sekä tukihoitoa. Ehkäisemisessä kiinnitetään huomiota erityisesti ruokintakäytäntöihin ja hygieniaan. Juoksutusmahan haavoilla, tympanialla ja tulehduksella on yhteisiä piirteitä, ja kirjallisuudessa on ehdotettu edellä mainittujen sairauksien olevan saman oireyhtymän eri muotoja. Vielä ei ole perusteita diagnoosien yhdistämiselle, sillä etenkin tulehduksen ja mahahaavan hoidoissa on merkittäviä eroja. Suomessa mahahaavan lääkehoitona voidaan käyttää omepratsolia, sukralfaattia, magnesiamaitoa ja mikrobilääkkeitä. Tympanian hoito perustuu paineen poistamiseen sekä mikrobiylikasvun estämiseen mikrobilääkkein. Juoksutusmahan tulehduksen hoidon perustana ovat mikrobilääkkeet. Lisäksi juoksutusmahasairauksien hoitoon kuuluu tukihoito, stressin välttäminen ja tarvittaessa ruokinnan muutos. Non-steroidaalisten tulehduskipulääkkeiden kanssa tulee noudattaa varovaisuutta niiden aiheuttaman mahahaavariskin vuoksi. Juoksutusmahasairaudet ovat alidiagnosoituja, sillä diagnoosin varmistaminen vaatii vatsaontelon avauksen. Lisätutkimuksia tarvitaan juoksutusmahasairauksien etiologiasta sekä hoidossa käytetyistä lääkkeistä. Jatkossa on tärkeää tehdä enemmän raadonavauksia, jotta mahahaavat voidaan luokitella sijainnin perusteella. On todennäköistä, että mahanpohjukka- ja mahanporttihaavat eroavat etiologialtaan toisistaan.

Tutkielman kirjallisuusosassa käsitellään pääasiassa juoksutusmahan dislokaatioiden etiologisia tutkimuksia. Etiologia on kovin kiistanalainen, eikä varmaa tietoasairauden aiheuttajista ole olemassa. Altistavia tekijöitä ovat mahdollisesti mm. runsas väkirehuruokinta ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen sekä vähäinen karkearehun määrä. Muita dislokaatioihin altistavia tekijöitä ovat mahdollisesti mm. poikiminen, muut puerperaaliajan sairaudet, runsas tuotanto ja ikä. Tutkielman kokeellisessa osassa tarkasteltiin 55 dislokaatiopotilaan ummessaoloajan sekä sairastumisajankohdan ruokintaa sekä ruokintatapoja. Tiedot sairastuneista lehmistä ovat peräisin Maatalouden laskentakeskuksen terveystarkkailutiedoista. Kyseisten lehmien omistajia haastateltiin postitse. Ummessaoloajan väkirehu-% rehun kuiva-aineesta oli keskimäärin 25 eikä väkirehu-% ollut yli 50 millään lehmällä. Useimmat lehmät söivät 20-30% väkirehua. Sairastumisajankohdan väkirehu-% rehun kuiva-aineesta oli keskimäärin 39 eikä millään lehmällä väkirehu-% ollut yli 60%, mitä pidetään suositeltavana väkirehun enimmäismääränä. Useimmat lehmät saivat 40-50% rehun kuiva-aineesta väkirehusta sairastumisajankohtana. Näin ollen näiden dislokaatiopotilaiden ruokinta on lähellä normiruokintaa mitä tulee rehun karkearehu-väkirehu -suhteeseen. Tutkielmassa käsitellään myös otoksen dislokaatioiden suuntaa, yhteyttä poikimiseen, sairauden esiintymistä eri kuukausina sekä hoitotapaa ja paranemista. Koska juoksutusmahasairauksille on vain yksi yhteinen koodinumero terveystarkkailussa, jouduttiin karjanomistajilta kysymään, mikä juoksutusmahasairaus lehmällä oli ollut. Tämän tutkimuksen eräs heikkous on juuri se, että dislokaatiodiagnoosi on karjanomistajan tiedon ja muistin varassa. Mm. seuraavat seikat antoivat aiheen epäillä, etteivät kaikki lehmät otoksessa olleet dislokaatiopotilaita:yhteys poikimiseen ei ollut niin selvä kuin muissa tutkimuksissa, oikeanpuoleista dislokaatiota esiintyi enemmän kuin muissa tutkimuksissa sekä mm. oikean puoleisiksi dislokaatioiksi nimettyjä parani hyvin konservatiivisella hoidolla. Em. seikat johtuivat joko vastaajien virheellisestä käsityksestä sairauden laadusta, eläinlääkärin väärästä diagnoosista tai osittain myös otoksen pienuudesta.