Browsing by Subject "lainvalmistelu"

Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.

Tutkielmassa tarkastellaan lainvalmistelussa esitettyjä näkemyksiä julkisen hallinnon automaattisen päätöksenteon sääntelytarpeesta. Automaattinen päätöksenteko on dataan ja algoritmeihin perustuvaa teknologiaa, joka kykenee tekemään päätöksiä täysin itsenäisesti tai yhdessä ihmistoimijan kanssa. Päätösautomaatiota hyödynnetään jo laajasti julkishallinnossa Suomessa. Kriittinen data- ja algoritmitutkimus on kuvannut useita teknologioiden käyttöön liittyviä haittoja. Teknologiaan liitettyjen riskien lisäksi aikaisemmassa tutkimuksessa on pohdittu myös miten teknologiaa ja sen riskejä tulisi hallita esimerkiksi lainsäädännön keinoin. Tutkielman teoreettinen viitekehys on tieteen- ja teknologiantutkimuksen perinteeseen kuuluva ja odotusten sosiologiaan pohjautuva sosiotekninen kuvitelma. Sillä tarkoitetaan kollektiivista, institutionaalisesti vakiintunutta ja julkisesti esitettyä visiota tavoiteltavasta tulevaisuudesta. Sosioteknisen kuvitelman ajatellaan sekä muodostuvan että muodostavan sosioteknistä muutosta molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa teknologian ja yhteiskunnan kanssa. Tarkasteltu lainvalmistelu avaa ikkunan automaattista päätöksentekoa koskevan sosioteknisen kuvitelman muodostumisprosessiin. Perustuslakivaliokunta on antanut useita lausuntoja, joissa automaattista päätöksentekoa koskeva lainsäädäntö on todettu puutteelliseksi. Oikeusministeriö käynnisti vuoden 2020 alkupuolella teknologiaa koskevan lainvalmistelun. Esiselvityksen jälkeen Oikeusministeriö julkaisi arviomuistion, joka lähetettiin sidosryhmille lausuntokierrokselle. Lausuntoja Oikeusministeriö vastaanotti yhteensä 65 kappaletta. Arviomuistio ja lausunnot muodostavat tutkielman aineiston, jota analysoitiin laadullista teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä käyttäen. Asiakirjojen, menetelmän ja teorian yhdistelmästä muodostettiin temaattinen analyysi, jonka avulla koottiin kuva automaattista päätöksentekoa koskevan sosioteknisen kuvitelman elementeistä. Keskeisiä teemoja määriteltiin kolme: teknologian yhteiskunnallinen rooli, näkemykset teknologian sääntelystä sekä valtion ja muun yhteiskunnan relaatio. Teknologian rooliksi miellettiin yleistä hyvää ja Suomen kilpailukykyä luovana työkaluna oleminen. Mahdollistavan ja teknologianeutraalin lain nähtiin tuottavan laadukasta ja tehokasta hallintoa. Toisaalta teknologiaan liitettyihin riskeihin perustuen sen tiukkaa sääntelyä lailla tuettiin myös laajalti. Harkinnanvaraisuuden, oppivan tekoälyn sekä ihmisen ja koneen toimijuuden käsitteiden täsmällisen määrittelyn vaikeus hankaloitti riskien ja etujen vertailua aineistossa. Lainvalmistelu miellettiin valtion ja kansalaisyhteiskunnan väliseksi osallistavaksi dialogiksi. Kansalaisten rooli nähtiin enemmän demokraattisen oikeusvaltion jäsenyytenä kuin palveluja valikoivana kuluttajakansalaisuutena. Lainvalmistelun kautta saatu kuva automaattisen päätöksenteon sosioteknisestä kuvitelmasta ei ole vielä täysin vakiintunut ja kollektiivisesti jaettu, vaan se jatkaa muodostumistaan lainsäädäntöprosessin edetessä.

Tässä maisteritutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka tuotantoeläinten yhteiskunnallista asemaa ja arvoa määriteltiin eläinten hyvinvointilain valmistelussa. Tutkimus kytkeytyy yhteiskunnallisen eläintutkimuksen viitekehykseen ja tarkemmin eläinpolitiikan tutkimukseen, jonka keskiössä on kysymys eläimiin liittyvistä yhteiskunnallisista määrittely- ja arvokamppailuista ja niiden taustalla olevista arvomuutoksista. Tuotantoeläimiä kohdellaan ja hyväksikäytetään hyvin eri tavoin verrattuna esimerkiksi lemmikkieläimiin. Tämä perustuu lainsäädännön näkökulmasta eläinten käyttötarkoitusten mukaisiin kategorioihin. Eläinten hyvinvointilain valmisteluun pureutumalla tarkastellaan yhteiskunnassa vallitsevia eläinkäsityksiä ja sitä, miten niiden varaan tuotantoeläinten asema hahmottuu. Tutkimuksessa kartoitetaan tuotantoeläinten asemaa käsittelevää monitieteistä eläintutkimusta ja todetaan, että eläinten määrittelyä ja kategorisointia voidaan pitää luonteeltaan poliittisena toimintana. Tätä toimintaa lähestytään episteemisen hallinnan teoreettisen viitekehyksen näkökulmasta. Viitekehyksen kautta tarkastellaan lainvalmistelun osallisten argumentaatiota episteemisen työn operationalisoinnin avulla, jolloin analyysi kohdistuu siihen, kuinka argumentaatio rakentuu 1) ympäristön ontologian, 2) toimijuuden tunnistamisen sekä 3) normien ja ideaalien määrittelyn kautta. Tämän lisäksi tarkastellaan episteemisen auktoriteetin osuutta argumenteissa. Analyysi rakentuu siten, että argumenttien katsotaan edustavan erilaisia diskursseja, joissa tuotantoeläinten asema ja arvo määrittyvät eri tavoin. Diskurssien tunnistamisessa olennaisessa osassa on episteemisen työn käytännöllisen ja paradigmaattisen tason analyyttinen erottelu. Teoreettiseen viitekehykseen yhdistetään lisäksi oikeustieteellistä ajattelua koskeva näkökulma, lainvalmistelun intressiteorian sovellus sekä täsmennetään tieteen auktoriteettia päätöksenteossa. Tutkimuksen aineistona toimivat eläinten hyvinvointilain hallituksen esityksen luonnokseen annetut sidosryhmälausunnot, jotka käsittelivät tuotantoeläimiä. Lausuntojen kontekstualisoimiseksi käsitellään myös esitysluonnosta. Lausuntojen analyysin tuloksena aineistosta tunnistettiin neljä diskurssia: sorron diskurssi, talouden ja kilpailukyvyn diskurssi, lainopillinen diskurssi sekä näyttöön perustuvan päätöksenteon diskurssi. Kutakin diskurssia kuvaa argumentaation perustaminen erilaisiin episteemisen työn premisseihin, eli objekteihin, niin käytännöllisellä kuin paradigmaattisellakin tasolla. Suurimmat erot koskevat tuotantoeläintalouden eettistä hyväksyttävyyttä sekä ideaalinäkemystä eläinten hyvinvoinnista. Keskeinen yhdistävä tekijä on tieteen auktoriteetin painottaminen, miltä osin erityisen painoarvon saa eläinten hyvinvointitutkimus sekä eläinlääketiede. Tutkimuksen erityiseksi kontribuutioksi eläinpolitiikan sekä episteemisen hallinnan tutkimuskirjallisuuteen jäsentyy lainopillisen diskurssin ja oikeustieteellisen ajattelun täsmentäminen episteemisen hallinnan osatekijöiden mukaisesti. Tutkimus tuotti lisäksi tuoreen näkökulman eri tuotantoeläimiä koskevien diskurssien käsityksistä koskien tuotantoeläinten toimijuutta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että tuotantoeläinten aseman ja arvon määrittelyssä on kyse episteemisestä hallinnasta, jossa eläinpoliittisten toimijoiden käsityseroja voidaan selittää episteemisen työn paradigmaattisten ja käytännöllisten tasojen eroilla. (Tutkielma on tehty osana strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa SILE-hanketta, päätösnumerot 335442 ja 335655.)

Ampuma-aselain uudistushankkeen valmistelu alkoi vuonna 2008 ja on aiheuttanut paljon keskustelua siitä asti. Traagisten aserikosten aiheuttama keskustelu ja paine kansainvälisten EU-direktiivien noudattamisesta johtivat aselakiuudistukseen. Julkisessa keskustelussa on noussut esille mielipiteitä aina yksityishenkilön oikeuksista yhteiskunnan vastuuseen rikosten estämisessä. Lainvalmisteluprosessi ja yhteiskunnan moraalin limittyminen on sosiologisesti mielenkiintoinen ilmiö. Siinä yhdistyy pohdinta yhteiskunnan moraalista tai kollektiivisesta identiteetistä, auktoriteetista, asiantuntijuudesta sekä konkreettisia arkielämään liittyvistä vapauksista ja rajoitteista. Pro gradu -tutkielmani tarkastelee ampuma-aselain valmistelua erityisesti sidosryhmien kuulemisen eli valmisteluprosessin demokraattisuuden näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää 1) miten kuulemisprosessi on edennyt ja minkälaisia argumentteja ja argumentointitapoja lausunnoissa on käytetty ennen kuin laki on saanut lopullisen muotonsa. 2) miten asiantuntijatieto määrittyy aselain uudistusprosessissa. 3) minkälaisia instituutionaalisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä normeja aselainvalmistelun taustalla on ja 4) miten aselain valmisteluprosessi ilmentää demokratiaa, sekä 5) keiden ehdotukset ja mielipiteet on otettu itse lakiin ja miten mielipiteet jakautuvat. Teoreettisena pohjana on käytetty demokratian jakoa kolmeen; deliberatiiviseen demokratiaan ihanteena, osallistuvaan demokratiaan tavoitteena ja edustukselliseen demokratiaan lainvalmistelulle kehyksen luovana todellisuutena. Lisäksi lainvalmisteluprosessia tarkasteltiin kuvailevan, normatiivisen ja empiirisen laivalmistelumallin pohjalta. Aineistona käytettiin aselain valmistelua varten kuultujen kirjallisia lausuntoja. Lausujat kommentoivat hallituksen esitystä laiksi. Tutkimusmetodi on aineistolähtöinen (grounded theory) ja diskurssianalyyttinen. Aineistosta luotiin typologia kuultavan taustan mukaan. Lausunnot käytiin siis kaikki läpi, dokumentoitiin taulukoihin ja ja niistä nostettiin esille keskeisimmät teemat (esim. asiantuntijuus) ja argumentoititavat (esim. laintuntemus). Keskeisimmät ja havainnollistavimmat lausunnot ja lausuntotavat sisällöllisine mielipiteineen ja lainauksineen nostetaan ryhmittäin esille kokonaiskuvan selkeyttämiseksi. Lisäksi analyysissä nostetaan esille muista poikkeavia tapauksia ja keskeisimpiä sisällöllisiä teemoja. Analyysia jatkettiin typologiasta tarkastelemalla sisällöllisiä teemoja teoreettisen viitekehyksen sisällä. Aselain uudistuksessa on kuultu varsin montaa sidosryhmää ja osa heistä on ollut myös mukana lakia valmistelevissa työryhmissä. Lisäksi internetissä on voinut vastata sisäministeriön kyselyyn aiheesta. Lausujat kommentoivat lakiuudistusta omista lähtökohdistaan käsin, joten jaottelu viiteen ryhmään toimi hyvin ja toi esille selkeän jakautumisen mielipiteissä. Lain toimeenpaneva ryhmä kannatti uudistusta joko osittain tai täysin. Aseintressiryhmät taas vastustivat tai puolsivat hanketta osittain. Puolustusviranomaisista valtaosa puolsi osittain hanketta ja loput täysin. Oikeusviranomaiset puolsivat kaikki lakiuudistusta osittain ja muut lausujat täysin. Kaikista ryhmistä on saatu mielipiteitä lopulliseen lakiin ja kaikista ryhmistä niitä on myös jäänyt ulkopuolelle. Lausunnoissa kommentoitiin mm. terveystietojen luovuttamista, uudistuksen motiivia, raha/resurssikysymyksiä, lupamenettelyä ja lainvalmisteluprosessin etenemistä. Kuultujen joukossa on lainvalmistelun asiantuntijoita ja asianomaisia. Nämä kaksi käsitettä limittyvät paikoin. Asiantuntijuuteen vedottiin yhtenä argumentointitavoista eniten ja eri tavoin. Toimeenpanevassa ryhmässä omaa asiantuntijuutta tai auktoriteettiasemaa korostettiin vähemmän kuin aseintressiryhmässä. Toimeenpanevassa ryhmässä käytettiin myös enemmän virkamieskieltä kuin aseintressiryhmässä jonka sisällä saattoi olla varsin tunteikasta lausumista ja toisaalta taas ministeriötasolla maltillisempaa. Puolustusviranomaiset antoivat verrattaen paljon parannusehdotuksia lakiin ja oikeusviranomaiset kommentoivat lähinnä sanamuotoja ja uudistuksen sopivuutta oikeusjärjestelmän kokonaisuuteen. Aseintressiryhmä poikkesi muista lausujista siinä, että siihen kuuluvien ryhmien lausunnoissa kommentoitiin eniten ns. oman asiantuntijuuden ulkopuolelta ja tunteenomaisemmin kuin muissa kuultujen ryhmissä. Lakiuudistusta vastustavat käyttivät enemmän erilaisia argumentointikeinoja kuin uudistusta puoltavat. Esimerkiksi oikeudellisen ja lakiteknisen tietotaidon omaamista voidaan lausuntojen perusteella pitää asiantuntijuuden korostamisen keinona, sisällöllisenä argumenttina ja kulttuurisena pääomana jonka avulla on mahdollista saavuttaa poliittista valtaa ja saada oma mielipiteensä kuulluksi. Asiantuntijuuteen vedottiin mm. ammattitaidon, aseman ja lain tuntemuksen perusteella. Aineiston analyysin perustella päädytään tulokseen että osallistuvan demokratian periaatteiden mukaisesti on kuultuja ollut paljon ja jokaisella on ollut mahdollisuus tulla kuulluksi. Kuulemismahdollisuus ei kuitenkaan tarkoita vaikutusmahdollisuutta ja näin paljon toisistaan eroavien mielipiteiden yhdistäminen kaikkia osapuolia mielyttävällä tavalla on mahdotonta eli deliberatiivisen demokratian ihanteet eivät täyty. Mielipiteet ovat jakautuneet lausujan taustan mukaisesti lähes jokaisessa tapauksessa ja lakiuudistusta on kommentoitu omasta lähtökohdasta käsin. Yhteiskunnan tila ja kollektiivinen moraali on vaikuttanut lakiuudistuksen syntyyn ja aselain muotoutuminen jatkuu.

Tiedustelulainsäädännön kokonaisuudistus on ollut yksi 2010-luvun merkittävimmistä lakihankkeista. Uudistuksessa luotiin säädöspohja sotilastiedustelulle ja laajennettiin siviilitiedustelun toimivaltuuksia muun muassa sallimalla tietoliikennetiedustelu. Koska viranomaisten uudet toimivaltuudet vaikuttavat merkittävästi kansalaisten yksityisyydensuojaan, käytiin aiheesta laajaa julkista keskustelua koko lainvalmistelun ajan. Pro gradu -työssä tutkitaan eri sidosryhmien pääsyä tiedustelulakeja käsittelevään uutisointiin Helsingin Sanomissa vuosien 2015–2019 aikana. Työ on tapaustutkimus, jossa selvitetään, millaiset toimijat ja sidosryhmät pääsivät esille mediajulkisuudessa. Mediajulkisuus käsitteellistetään yhdeksi poliittisen päätöksenteon areenaksi, jolla erilaisia intressitahoja ja -ryhmittymiä edustavat toimijat neuvottelevat yhteiskunnallisista teemoista. Julkisuutta arvioidaan myös deliberatiivisen demokratian ideaalimallien näkökulmasta. Mediajulkisuudella on tutkimuskirjallisuuden valossa kahtiajakautunut suhde poliittiseen päätöksentekoon. Se voidaan erottaa konstruktivistisen ajattelutavan mukaisesti omaksi symboliseksi todellisuudekseen suhteessa lainvalmistelun aineellisen todellisuuteen. Toisaalta politiikan medioitumiskehitys myös tosiasiallisesti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja siten myös lainvalmisteluun. Lainvalmistelun sidosryhmät ymmärretään tutkimuksessa laajasti tahoiksi, joilla on asiantuntemusta tai intressiä valmisteltavaan asiaan. Työssä huomioidaan myös suomalaisen korporatistiseksi mielletyn poliittisen päätöksenteon kulttuurin vaikutus sidosryhmien pääsyyn poliittisen päätöksenteon eri areenoille. Tiedustelulakeja on valmisteltu laaja-alaisissa työryhmissä, ja valmistelua on leimannut poliittinen yksimielisyys uuden säädöspohjan tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Tutkimusmenetelmänä työssä hyödynnetään määrällistä sisällönanalyysiä, jonka avulla aineistosta luokiteltiin näkökulmia Helsingin Sanomissa tarkasteluvuosina esittäneet toimijat. Aineistosta löydetyt toimijat luokiteltiin poliitikkoihin ja lainvalmistelijoihin, viranomaisiin, järjestöihin ja yrityksiin sekä kansalaisiin ja tutkijoihin. Tutkimuksen perusteella valtaosa ääneen päässeistä toimijoista edustaa vakiintuneita, poliittisen päätöksenteon sisäpiiriin kuuluvia ryhmiä. Myös muiden viranomaisten ja tutkijoiden näkökannat pääsivät esiin uutisoinnissa. Sen sijaan aineistosta löydettiin vain muutama järjestöjä tai yksittäisiä kansalaisia edustava toimija. Tutkimustulos vahvistaa osaltaan aiempia tutkimustuloksia, joiden perusteella mediajulkisuuteen ja journalismiin pääsyyn vaikuttavat muun muassa toimijan taloudelliset ja tiedolliset resurssit ja journalistisen työn reunaehdot. Vaikka perinteiset institutionaalisten ja vaikutusvaltaisten ryhmien edustajat ovat lehden uutisoinnissa hyvin esillä, ei toimijoiden määrällisestä luokittelusta voida päätellä, että uutisointi olisi ollut näkökulmien kannalta yksipuolista. Toimittajat ottivat itse aktiivisesti kantaa toimijoiden näkemyksiin ja myös haastoivat niitä.

Politiikkaa tehdään mielikuvin, eikä alkoholipolitiikka ole poikkeus. Suhtautuminen alkoholikysymykseen jakaa näkemyksiä, herättää tunteita ja elää mielikuvista. Julkisuudessa nousee toistuvasti esiin väitteet "tsaarinaikaisesta" säätelykulttuurista ja kieltolakimentaliteetista, vaikka Suomi elää hinnan ja saatavuuden kannalta tarkasteltuna kaikkein vapainta aikakauttaan historiansa aikana. Väitetään myös, että Suomi menettää vuosittain satoja miljoonia potentiaalisia verotuloja lyhytnäköisen alkoholiverotuksen ja tiukan säätelyn vuoksi ja että korkeiden hintojen takia Suomeen ei ole koskaan syntynyt luonnollista ja tervettä eurooppalaista juomakulttuuria. Vuonna 2017 eduskunnassa valmistellaan pitkälti viivästynyttä ja monia hankaluuksia kohdannutta alkoholilainsäädännön kokonaisuudistusta. Aloitteen etenemistä ja lainsäädännön valmistumista seurataan aktiivisesti niin perinteisessä, kuin sosiaalisessa mediassa. Eri asianosaistahot pyrkivät tuomaan näkökulmiaan julkisen keskustelun piiriin ja vaikuttamaan näin ollen tehtävän esityksen sisältöön. Keskustelun eri näkökulmia ymmärtääkseen on tärkeää tiedostaa käytävän keskustelun konteksti. Tutkimustehtävänä on paneutua 2000-luvulla alkoholipolitiikan päätöksentekoprosessiin ja avata sen taustalla ollutta keskustelua, näkökulmia, perusteluja sekä argumentaatiota. Tutkimuksessa tarkastellaan alkoholilainsäädännön kehittymistä eduskuntaprossien aikana. Pääasiallisena aineistona ovat hallituksen esitykset, valiokuntien asiantuntijakuulemiset sekä eduskunnan täysistunnoissa käytetyt puheenvuorot. Käytettyjä puheenvuoroja tarkastellaan Albert O. Hirschmanin The Rhetoric of Reactionissa (1991) esittelemän jaksottelun avulla. Hänen mukaan poliittisessa keskustelussa on olemassa systemaattinen kommunikaation puute eri ryhmien kesken, jossa osapuolet turvautuvat retorisiin keinoihin, jotka estävät todellisen keskustelun käymisen. Tutkimustulosten perusteella retoriset voimakeinot ajavat, erityisesti kansanedustajien puheenvuoroissa, todellisen konsensushakuisuuden ohi. Eri asianosaistahot pyrkivät vaikuttamaan lainsäätämisprosessiin luomalla vahvoja mielikuvia päätösten oletetuista seurauksista. Samalla mahdollisuudet aitoon ja rakentavaan dialogiin vähenevät. Retoriset voimakeinot pysyvät tarkastelujakson aikana samana, mutta niitä käyttävät tahot ja kohteet vaihtelevat. Tarkastelujaksolla havaitaan myös hallinnon instituutioiden työnjaon lähentyminen ja vakiintuminen. Samalla havaitaan myös alkoholielinkeinoelämän aktivoituminen, sen esittämän kritiikin voimistuminen, mutta myös etujärjestöjen tavoitteiden hajautuminen. Tutkimuksen edetessä nousee esille kysymys siitä onko eduskunnassa tapahtuva asiantuntijakuuleminen oikea paikka vaikuttaa lainsäädäntöön. Eri asianosaisjärjestöjä kuultiin valiokunnissa kattavasti, mutta sillä oli hyvin vähän vaikutusta hallitusten esityksiin. Merkittävin lainsäädäntötyö oli tehty jo ministeriötasolla lain valmistelun yhteydessä. Sidosryhmien aidon vaikuttamismahdollisuuden kannalta valiokuntien asiantuntijakuuleminen oli liian myöhäinen vaihe vaikuttaa lain sisältöön. Sidosryhmien kannanotot toistuvat kyllä kansanedustajien puheenvuoroissa, mutta ei heidän toivomallaan tavalla lain sisällössä.