Browsing by Subject "legitimiteetti"

This thesis deals with public opinion of the decision making concerning forest policy in Finland. The data used was part of a nationwide mail survey examining the perceptions of the legitimacy of forest policy and its predictors in Finland. The data comprised of the answers to the question “What would you like to focus on in the decision making concerning forest use?”. The answers were analysed using inductive content analysis. The topics from the data were categorised under four themes: values, political decision-making, actors and practises. Based on the answers forests are regarded as multifunctional and the different value conceptions are equally respected. However, the existing value conflict between economic and ecological values was evident. The forest policy cannot be legitimised only on the basis of economic use of the forest resources. The biodiversity, nature protection and the recreational benefits of the forests must also be taken into account according the citizens. The results were analysed in the light of the goals and procedures set in the main documents of the Finnish forest policy. The aim was to compare the similarities and differences between current forest policy and citizens’ perspectives, and to find out if one can make any judgements about the acceptability and legitimacy of the forest policy. In general, citizens know what is included in forest policy decisionmaking, and the opinions are consistent with current policy. Certain forestry actions and forest owners’ decision-making power are the main points of conflict. Clear cuttings and especially the objection of them was the most essential topic in the data. This is against the prevailing forestry practises, since clear cuttings are the most used method in final felling. Citizens suggest alternative forestry practises like thinning and uneven-age management to be used in the felling of timber. According to the results concerning political decision making the main conflict arises from forest owners’ participation possibilities and the distribution of power. The procedural justice of the forest policy is not fully justified and legitimate, since citizens feel forest owners have too little decision-making power on their own forest property.

Suomen valtiolla on ollut 2000-luvulta lähtien demokratiapoliittinen toimintaohjelma, jonka tarkoituksena on parantaa suomalaista demokratiaa. Demokratiapolitiikalla on pyritty turvaamaan suomalaisen demokratian kansanvaltaisuus ja yleisesti ottaen vahvista-maan demokratian toteutumista. Tutkielma analysoi Suomen valtion demokratiapolitiikkaa Pierre Rosanvallonin demokratiateorian sekä Habermasin Offen systeemiteorioiden avulla, jolloin huomio kiinnittyy demokratiapolitiikan legitimiteettiulottuvuuteen eli sii-hen, miten ja minkälaista legitimiteettiä demokratiapolitiikalla tavoitellaan. Tutkimuksen aineistona on käytetty demokratiapolitiikan keskeisiä asiakirjoja. Tutkielman perusteella demokratiapolitiikassa on osaltaan kysymys demokraattisen legitimiteetin lujittamisesta. Perinteisen edus-tuksellisen demokratian vahvistaminen näkyy etenkin vaalien merkityksen korostamisena ja puolueiden aseman vahvistamisena poliittisen representaation kohteina. Demokratiaa varsinaisesti uudistavat lisäykset ovat erinäisiä vuorovaikutusmenetelmiä, joilla halutaan vakuuttaa kansalaiset hallitsijoiden responsiivisuudesta ja kiinnostuksesta hallittuja kohtaan vaaleista erillisenä toiminta-na, jolloin mahdollistuu monipuolisempi edustuksellinen demokratia. Demokratiapolitiikka hahmottelee uudenlaista hallitsemista, jonka periaatteet eroavat perinteisestä vaali-edustuksellisesta järjestelmästä siten, että kansalaisyhteiskunnan moninaiset intressit otetaan paremmin huomioon ja hallintoa pyritään tuomaan lähemmäksi kansalaisyhteiskuntaa. Suomen valtion demokratiapolitiikka pyrkii lujittamaan hallitsijoiden legitimiteettiä parantamalla edustuksellisen demokratian toimi-vuutta ja uskottavuutta ja näin saamaan kansalaiset jälleen osallistumaan enemmän sekä vaalien että demokratiapolitiikkaan kuuluvien erilaisten osallistuvan demokratian menetelmien kautta. Toisaalta demokratiapolitiikka tavoittelee myös uudenlaisia legitimiteetin muotoja, joita Rosanvallon kutsuu läheisyyslegitimiteetiksi ja refleksiivisyyslegitimiteetiksi. Suomen valtio tavoittelee siis perinteisen edustuksellisen järjestelmän aseman vahvistamista, mutta samalla se tavoittelee myös perinteistä edustuksellista järjestelmää vuorovaikutuksellisempaa demokratiaa, jossa legitimiteetin uudet muodot ovat tärkeitä.

Vuonna 2000 käynnistetyn Euroopan unionin Lissabonin strategian tavoitteena oli luoda Euroopasta kymmenessä vuodessa ”maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia, parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Viisi vuotta myöhemmin tavoite oli jo karannut ja strategia uudistettu. Strategian revisiossa painottuivat alkuperäisestä poiketen kasvu- ja työllisyystavoitteet. Alkuperäisessä strategiassa tasavertaisten talous- ja sosiaalipolitiikan tavoitteiden toisiaan tukevan “hyvän kehän” ajatus kyseenalaistui. Tutkimus kysyy ongelmanasettelua tarkastelemalla, kuinka tapa käsittää talous- ja sosiaalipolitiikkaa yhtenä kokonaisuutena todella muuttui, ja mitkä olivat eri painotusten taustat. Huomio kiinnittyy sosiaalipolitiikkaa tuotannontekijänä määrittelevän ajattelun historiaan ja Lissabonin strategiassa syntyneen hyvän kehän taustoihin. Tutkimus kysyy lisäksi, minkälaisia vaikutuksia strategian revision painottamalla talous- ja sosiaalipolitiikan välisellä suhteella oli. Metodina on ongelmanasettelua ja sen taustatietoa ja vaikutuksia tarkasteleva Bacchin politiikka-analyysi, jonka aineistolle ja aiemmalle tutkimukselle esittämät kysymykset muodostavat käsittelyn rungon ja rakenteen. Tärkeimmät aineistot ovat Lissabonin strategiasta sopineen Eurooppa-neuvoston päätelmät, sekä välitarkasteluraportti, joka käynnisti strategian uudelleen. Näiden taustalla tärkeinä aineistoina ovat lisäksi strategiaa ja revisiota alustaneet Gösta Esping-Andersenin ja Wim Kokin raportit. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävin työtä tukeva teos on Morelin, Palierin ja Palmen toimittama Euroopan talous- ja sosiaalipolitiikan suhdetta ja sosiaalisen investointivaltion lähtökohtia tarkasteleva teos. Analyysia tukevat lisäksi kymmenet aihetta sivuavat kirjat ja artikkelit. Lissabonin strategiassa perusongelmana nähtiin osaamiseen liittyvistä puutteista johtuva työttömyyden ja osattomuuden lisääntyminen. Revisiossa korostuivat puolestaan kasvun ja työllisyyden heikkenemisen ehkäisy työmarkkinoiden joustoja ja etuuksien kannustavuutta lisäämällä. Ajatus tehokkaan markkinatalouden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden synnyttämästä toisiaan edistävästä hyvän kehästä paketoitiin työllisyystavoitteiden kautta yhteiseurooppalaiseksi uutuudeksi, mutta ajattelun sekä rakenteellisten raamien juuret kulkivat syvällä historiassa. Hybridimalli pyrki asettumaan uusliberalistisen ja keynesiläisen yhteiskuntamallin kompromissiksi. Tavoiteohjelmien painotuserot näkyivät hallitsevissa diskursseissa ja niiden vaikuttavuudessa. Euroopan unionin laajeneminen, toimivallan talous- ja sosiaalipolitiikan epäsymmetria ja toisaalta jäsenmaiden poliittiset suunnanmuutokset vaikuttivat myös koettuihin vaikutuksiin. Ne asettivat hyvän kehän ajatuksen jo lähtökohtaisesti kyseenalaiseksi. Alkuperäisestä strategiasta ja revisiosta voidaan löytää pääpiirteissään samat elementit. Tavoiteohjelmissa enemmän tai vähemmän kaikkia kohtia voitiin samaan aikaan tarkastella ongelmana, keinona ja ratkaisuna. Tämä on tutkimuksen kannalta merkittävä sekä keskeinen havainto. Laajuus ja tulkinnanvaraisuus mahdollistivat painotuseroja jo lähtökohtaisesti. Tämä oli osa strategian oikeutusta. Painotuseroilla oli silti vaikutusta. Koska strategia ei ollut jäsenmaita sitova, sen vaikutuskeinot pohjasivat ennen kaikkea ongelmanasettelujen ja niitä kuvaavien diskurssien kautta toimivaan pehmeään valtaan. Painotusten määrittely oli jäsenmaihin kohdistuvaa vaikutusvaltaa. Koska aikajaksolla tuloerot kasvoivat ja saavutettuja etuja karsittiin, antipatiaa kohdistui muutospaineen taustavireen tarjoavaan Lissabonin strategiaan ja sitä kautta Euroopan unioniin. Revision painotuksien valossa yhteenkuuluvuutta lisäävä tavoite oli hankala toteuttaa. Työllisyys oikeutus tuli jäsenmaiden kansalaisten sijasta ulkoisista uhkakuvista ja kansainvälisen talousjärjestelmän merkittäviltä toimijoilta kuten OECD:n suosituksista. Tavoitteita toisaalta puolustettiin ja toisaalta haastettiin uhkakuvilla. Laajuus ja tulkinnanvaraisuus olivat osa sen oikeutusta. Uhkakuvissa maalattuja jakolinjoja ja työmarkkinoiden segmentoitumista ei kyetty revision painotuksien ongelmanasettelulla ja sitä seuraavilla toimilla torjumaan.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia oikeustajudiskursseja 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Helsingin Sanomissa julkaistuissa mediateksteissä esiintyy ja kuinka ne ilmentävät kriminaalipolitiikan institutionaalista legitimiteettiä. Keskeisiä elementtejä tutkimuksessa ovat kriminaalipolitiikan muutostrendit, oikeusjärjestelmän legitimiteetti, rankaisemisen instituutio sekä oikeustajudiskurssit, joita tutkitaan diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuksen varsinainen teoreettis-metodologinen viitekehys on diskurssianalyysia tutkimusmenetelmänä hyödyntäville tutkimuksille tyypilliseen tapaan sosiaalinen konstruktionismi. Kriminaalipolitiikan punitiivinen käänne on kansainvälinen ilmiö ja sillä viitataan kriminaalipolitiikassa tapahtuneeseen linjanmuutokseen, jossa rikollisuuteen ja rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään alettiin suhtautua aiempaa ankarammin. Suomessa tämä muutos ajoittuu 1990-luvun lopulle, mutta koherentin kokonaiskäsityksen muodostamiseksi kriminaalipolitiikan kehitystä taustoitetaan huomioiden yhteiskuntahistoriallinen konteksti niin kotimaassa kuin kansainvälisessäkin viitekehyksessä. Tutkimuksessa luodaan katsaus myös rangaistusteorioihin ja rangaistusasenteisiin, sillä nämä teemat ovat tärkeitä oikeusjärjestelmän ja erityisesti kriminaalipolitiikan legitimiteetin kannalta. Aineistona tutkimuksessa käytetään Helsingin Sanomissa vuosien 1995–2005 välillä julkaistuja kriminaalipolitiikkaan ja oikeustajuun nivoutuvia kirjoituksia. Mediateksteistä tunnistetut diskurssit ilmentävät sitä sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta, jossa kriminaalipolitiikkaa tarkastellaan. Yhtäältä diskurssit ovat sosiaalisia repressioita, mutta toisaalta ne ovat myös kiinteästi sidoksissa kirjoittajan subjektiiviseen perspektiiviin. Asetelmassa korostuu siis ennen kaikkea vuorovaikutteisuus suhteessa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten kriminaalipolitiikan linjanmuutokseen, ja suhteessa toisiin kirjoittajiin ja heidän näkemyksiinsä. Aineiston pohjalta esiin nousevat oikeustajudiskurssit ovat kytköksissä legitimiteettiin, eri perspektiiveihin ja rangaistusteoreettisiin näkökulmiin. Diskurssianalyysin näkökulmasta kaikki sosiaalisesta todellisuudesta esitetyt versiot kuitenkin edustavat sosiaalista konstruktionismia. Oikeustajudiskurssien ilmentämän oikeustajun diskursiivinen rakentuminen on kiinnostava esimerkki sosiaalisesta konstruktionismista, sillä se havainnollistaa eräänlaista eetosta yhteisestä ymmärryksestä, joka pohjimmiltaan abstraktista asiasta, kriminaalipoliittisista representaatioista, vähitellen muodostuu. Kuten aiemmassakin tutkimuksessa on havaittu, oikeustaju itsessään näyttäytyy kuitenkin hyvin monitasoisena ilmiönä, joka muodostuu useista erilaisista subjektiivisista näkemyksistä. Yhtäältä siitä voidaan tunnistaa tiettyjä jaettuja elementtejä, mutta toisaalta sitä ei kuitenkaan voida samaistaa edustamaan kattavasti minkäänlaista yhtenäistä ja yleispätevää kansalaismielipidettä kriminaalipolitiikasta. Tiettyyn pisteeseen saakka on tärkeää, että ihmiset kokevat niin kriminaalipoliittiset toimenpiteet kuin rikosoikeudelliset seuraamuksetkin oikeudenmukaisina, mutta mihinkään abstraktiin käsitykseen kollektiivisesti jaetuista rangaistusasenteista tai yleisestä oikeustajusta ei kriminaalipolitiikka tai rikosseuraamusjärjestelmä voi perustua.

Yritysten vastuullisuus on yhä merkittävämmässä osassa julkisessa keskustelussa, ja yrityksiltä odotetaan vastuunkantoa sosiaalisiin, taloudellisiin ja ympäristökysymyksiin liittyen. Yritysten on toimittava yhteiskunnan normien ja odotusten mukaisesti, jotta ne voivat säilyttää legitimiteettinsä ja varmistaa toimintansa jatkuvuuden. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan Suomessa toimivien pankkien yhteiskuntavastuuta ja selvitetään, miten ne legitimoivat raporteissaan vastuullisuustoimintaansa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös raportoinnissa mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Näkökulma tutkimuksessa on diskursiivinen, ja teoreettisen viitekehyksen muodostavat yhteiskuntavastuun ja legitimiteetin käsitteet ja niistä tehty diskursiivinen tutkimus. Tutkimuksen aineistona on OP Ryhmän, Nordean ja Danske Bankin vuosien 2011 ja 2021 vastuullisuusraportit ja vuosikertomusten vastuullisuusosiot. Aineistoa analysoitiin Fairclough’n kriittisen diskurssianalyysin avulla, ja analyysin ja aineiston jäsentelyssä hyödynnettiin van Leeuwenin legitimoinnin argumentointistrategioita. Tutkimuksessa tunnistettiin kolme keskeistä legitimoinnin argumentointistrategiaa, auktorisointi, rationalisointi ja normalisointi. Vastuullisuudesta raportoitaessa pankit viittaavat erilaisiin auktoriteetteihin, omaan asiantuntijuuteensa ja asiantuntijuuden tuomaan edelläkävijän rooliin sekä vastuullisuustoimista saatavaan yleiseen hyötyyn. Pankit pyrkivät esittämään vastuullisen toiminnan myös normaalina osana niiden jokapäiväistä liiketoimintaa ja strategiaa. Narratiivisuus ja moraalisiin arviointeihin viittaaminen toimivat legitimoinnissa yleisenä kehyksenä muille strategioille. Pankkien yhteiskuntavastuuta ohjaavat yhteiskunnan ja sidosryhmien odotukset sekä sääntelyssä tapahtuvat muutokset. Näiden odotusten ja muutosten myötä pankit ottavat raportoinnissaan yhä suurempaa roolia koko yhteiskunnan ja muiden yritysten ympäristövastuun edistämisessä. Muutoin pankkien yhteiskuntavastuun raportointi on kohtalaisen vakiintunutta ja yhtenäistä. Tutkimuksen havainnot ja tulokset tukevat aikaisempaa aiheesta tehtyä diskursiivista tutkimusta.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee demokraattisten järjestelmien ja kansalaisten välistä suhdetta viimeaikaisissa demokratiateorioissa. Lähden liikkeelle kysymyksestä, miksi demokratia vaatii aktiivisia kansalaisia toimiakseen. Mikä on demokratioiden suhde kansalaisiin ja ei-kansalaisiin, kuten maahanmuuttajiin? Miten demokraattisessa järjestelmässä vastakkain asettuvat kansanvalta ja demokraattisten enemmistöjen tahdon ylittävät perusperiaatteet ovat neuvoteltavissa keskenään jotta demokraattisen järjestelmän vallankäyttö olisi mahdollisimman oikeutettua? Mitkä ovat demokraattisten kansalaisten toiminnan rajoja? Viimeaikaisen demokraattisen filosofian ytimessä on kaksi keskeistä paradoksia: Kuinka määritellä kansalaisten rajat, ketkä kuuluvat kansalaisiin ja ketkä eivät? Mikä on ihmisoikeuksien suhde perusoikeuksiin? Deliberatiivisen demokratian edustajat ovat yrittäneet ratkaista paradokseja kun radikaalidemokraattiset ja agonistiset filosofit ovat ottaneet paradoksien ylläpitämän jännitteen demokratian voimavarana. Tutkimukseni kannalta keskeiset ajattelijat ovat Seyla Benhabib ja Bonnie Honig. Benhabibin teoria demokraattisista toistoista on yksi yritys neuvotella demokraattisten kansalaisten tahdon ja ne ylittävien ihmisoikeusnormien välillä. Tutkin systemaattisesti Benhabibin ajattelun taustoja ymmärtääkseni, mistä demokraattisissa toistoissa on kyse. Tutkin Benhabibin oman esimerkin, Ranskan huivikiistan, avulla demokraattisia toistoja käytännössä. Pyrin esittämään parannusehdotuksia joilla tehdä demokraattisista toistoista avoimempia ja demokraattisempia. Asetan Benhabibin neuvottelevan kansalaisuuskäsityksen vasten Bonnie Honigin käsitystä kansalaisista ottajina. Benhabib puolustaa ihmisoikeuksien kaltaisten kosmopoliittisten normien leviämistä kansainvälisten instituutioiden välityksellä. Honigin mukaan yksilöitä tulisi kannustaa vaatimaan oikeuksia instituutioista riippumatta. Yksi esimerkki on kansainvälisen Slow Food-liikkeen ajama oikeus makuun. Analysoin Honigin luentaa Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta -teoksessa esittämästä lakienlaatijasta vierasmaalaisen perustajan myyttinä. Pyrin selventämään esimerkein, mitä seurauksia vierasmaalaisen perustajan myytistä on demokraattisten kansalaisten muodostumiselle. Tutkimuksessani selvisi, etteivät demokraattiset toistot ole niin demokraattisia kuin Benhabib olettaa. Ne preferoivat osapuolia jotka asettuvat lähtökohtaisesti demokratian perusperiaatteiden ja länsimaisten ihmisoikeusnormien puolelle. Demokratioiden on luotava instituutioiden turvaamaa tilaa eri tavoille olla demokraattinen kansalainen ja uudelleentulkita demokratian perusperiaatteita.

This study examines how corporate sustainability discourses are constructed and utilized for building corporate legitimacy during global crises by the Nordic international financial institutions (Nordic Finance Group) through the conceptual lens of strategic corporate sustainability communication and discursive legitimacy theory and held up against the scrutiny of critical discourse analysis. In the analysis, two overarching ways to talk about corporate sustainability were found: Integrative and Instrumental. In practice, instead of more integrated understanding(s) of corporate sustainability, the Nordic IFIs seem to construct most of their argumentative legitimacy schemes on interdiscursive framings of corporate sustainability. Furthermore, the critical discourse analysis revealed that this legitimacy is signalled through ‘Purpose’, ‘Responsibility’, ‘Conformity’, and ‘Capability’ corporate sustainability discourses, respectively. Importantly, by mimicking the crisis specific topical discursive patterns, the Nordic IFIs attempt to seize the communicative opportunities to convey legitimacy narratives and mitigate the risks the sudden societal disturbances might create. The sustainability discourses utilized by the Nordic IFIs seem to advocate neoliberal ideology and global capitalism by building a narrative of action and utility around ´sustainable finance´. The analysis reveals that the Nordic IFIs rely on various co-existing discursive legitimation strategies during crises. The analysis identifies the use of four distinctive discursive legitimation strategies, namely, authorization, rationalization, narrativization and moralization. This study also argues that the concepts of ‘corporate sustainability’ and ‘sustainable finance’ can be seen as discursive legitimation tools. Furthermore, strategic corporate sustainability communication should be seen as a proactive corporate strategy and strategic practice to seek legitimacy.

Tutkimukseni käsittelee Kenian valtion ja UN-Habitatin KENSUP-yhteistyöohjelman roolia Kibera-slummin kehittämisessä kehitysantropologisia viitekehyksiä hyödyntäen. Se keskittyy Kiberan Soweto Eastin alueella toteutettavan asumisprojektin analysoimiseen, ja selvittää, miten KENSUP:in monitasoisten toimijoiden tavoitteet, toimintatavat ja arvot ovat vaikuttaneet asumisprojektin suuntaviivojen syntymiseen ja käytännön toteutukseen. Tutkimukseni tarkkailee kriittisesti Kiberan toimijoiden välisiä suhteita, toimijoiden motivaatioita ja projektien toteutustapoja analysoiden samalla niiden legitimiteettiä, sekä toiminnan teorian ja konkretian välistä suhdetta. Tutkimukseni pyrkii vastaamaan ajankohtaisiin kehityspoliittisiin kysymyksiin, kuten ”palvelevatko kehitysprojektit nykyisessä muodossaan alueen asukkaita?” ja ”miten kehitysprojektit tulisi järjestää, jotta niillä olisi mahdollisimman vastuullisia ja kestäviä vaikutuksia paikallisissa yhteisöissä?”. Tutkimustulokseni eivät rajaudu vain Kiberan kehitysprojekteihin, vaan niitä voidaan hyödyntää laajemmin kehitysorganisaatioiden toimijuutta, valta-asetelmia, legitimiteettiä ja projektien toteutusta niin käytännön kuin teorian tasolta tarkasteltaessa. Tutkimukseni etnografia on kerätty niin, että se huomioi paikallisten kiberalaisten äänet monipuolisesti, eivätkä ne rajaudu vain projektin johdon tai rajatun ryhmän tulkintaan. Olen tutkimuksessani pyrkinyt huomioimaan tutkimusalueeni historiallisen, sosiaalisen, poliittisen ja kulttuurillisen todellisuuden, sekä paikalliset rakenteet ja toimintamallit mahdollisimman laajasti ymmärtääkseni alueen dynamiikkaa ja siihen vaikuttaneita ja vaikuttavia tekijöitä.

Tutkielma pyrkii tutkimaan vuoden 2017 lopulla toteutetun kiertotalouskampanjan strategista viestintää. Kampanjassa oli 15 yhteistyötahoa, josta päädyttiin tutkimaan Neste Oyj:n, suomalaisen polttoaineyhtiön viestintää kampanjaan liittyen. Tavoitteena on hahmottaa, millaisia strategisia viestejä Neste Oyj pyrki välittämään Kinkkutempun kautta ja kuinka näillä strategisilla viesteillä pyrittiin vahvistamaan legitimiteettiä. Tutkielmassa määritellään avainkäsitteinä yhteiskuntavastuun ja legitimiteetin käsitteet. Legitimiteetin eri ulottuvuudet, pragmaattinen, moraalinen ja kognitiivinen, määritellään Marc Suchmanin kehittämään teoriaan nojaten. Tutkimusta varten on kerätty kaikki Neste Oyj:n sosiaalisen median julkaisut, jotka on julkaistu kampanja-aikana 15.11.2017–31.1.2018 ja sisältävät tunnisteen #kinkku-temppu tai #hamtrick, tai sanan kinkkutemppu tai hamtrick. Tutkimusaineistoon sisällytettiin myös kampanjan toteutuksesta vastanneen viestintätoimisto Milttonin ylläpitämä Kinkkutempun oma Facebook-sivu. Sosiaalisesta mediasta kerättyä aineistoa täydentää Suomen viiden kokonaista-voittavuudeltaan suurimman lehden verkkouutiset sekä Yleisradion verkkouutiset, jotka on julkaistu kampanja-aikana ja löytyivät kyseisiltä verkkouutissivustoilta hakusanalla kinkku-temppu. Aineistoa analysoitiin kehysanalyysin avulla, jossa nojataan muun muassa Erwin Goffmanin kehysteoriaan. Tutkielman keskeisiä tuloksia on, että Neste Oyj pyrkii kehystämään kiertotalouskampanjan itselleen edullisella tavalla. Vaikka Neste Oyj ei saa taloudellista voittoa kampanjasta, se pystyy strategisella viestinällään luomaan maine-etuja ja vahvistamaan legitimiteettiään vastuullisena yrityksenä.