Browsing by master's degree program "Degree Programme in Medicine"

Suomalaisen väestön päihteiden käyttö on lisääntynyt 1990-luvulta lähtien. Psykoosipotilaiden päihteiden käyttö on yleistä. Päihteiden käyttö on voinut olla psykoosia aiheuttava tekijä ja lisäksi sillä on merkitystä psykoosin hoidon ja ennusteen kannalta. Erityisesti jatkuva käyttö voi johtaa positiivisten oireiden vaikeutumiseen, yhteisvaikutuksiin hoidon kanssa, psykoosin uusiutumiseen, huonompaan hoitomyöntyvyyteen ja huonompaan ennusteeseen. Tässä tutkielmassa tavoitteena on ollut tutkia ensipsykoosiin liittynyttä päihteiden käyttöä. Aineisto ja menetelmät: Aineistona toimi potilasasiakirjoista vuosilta 2016 - 2019 kerätty ensipsykoosipotilaista koostuva potilasaineisto. Aineistosta tutkittiin ensipsykoosiin liittynyttä päihteiden käyttöä, sen selvittämistä, psykoosiin liittynyttä keskimääräistä psykiatrista oireilua ja ensipsykoosin tutkimusprotokollaan kuuluvien tutkimuksien toteutumista potilasjoukossa. Tutkimukset käsittivät erilaisia psykiatrisia oireita ja päihteiden käyttöä mittaavia kyselyitä ja virtsan huumausaineiden tutkimuksia. Lisäksi tutkittiin miten päihdediagnoosi vaikutti potilaan tutkimuksien toteutumiseen ja niiden tuloksiin verrattuna potilaisiin, joilla oli pelkkä psykoosidiagnoosi ilman päihdediagnoosia. Analyyseihin käytettiin SPSS-ohjelmistoa. Tulokset: Tulokset käsittivät aineiston demografisten tekijöiden esittelyn, päihteiden käytön selvittelyn tulokset, ensipsykoosin tutkimuksien toteutumisen ja tulokset koko potilasjoukossa ja sitten päihdediagnoosin saaneilla ja heillä, joilla ei ollut päihdediagnoosia. Kyselyitä ja virtsan huumausaineiden tutkimuksia oli teetetty 23,4 – 58,6 %:lle aineiston potilaista. Yleisimmät päihdelöydökset olivat olleet bentsodiatpsepiinit, kannabis ja amfetamiini. Bentsodiatsepiinilöydökset ovat voineet osin selittyä potilaiden lääkityksellä. Alkoholin riskikulutuksen rajat olivat keskimääräisesti ylittyneet koko potilasjoukolla ja reilusti päihdediagnoosin saaneilla, kuten myös huumeiden ongelmakäytön seulontaraja. Brief psychiatric rating scale:lla mitattu psykiatrinen oireilu oli keskimääräisesti ollut vähäisempää päihdediagnoosin saaneilla kuin pelkän psykoosidiagnoosin saaneilla. Huumeseuloja teetettiin enemmän päihdediagnoosin saaneille potilaille, muiden tutkimuksien toteutuminen ei ollut erityisesti yhteydessä päihdediagnoosin olemassaoloon.

Fakultet: Medicinska fakulteten Utbildningsprogram: Utbildningsprogrammet i medicin Studieinriktning: Medicine licentiat Författare: Sandra Uoti Arbetets titel: Epidemiology and Management of Zenker Diverticulum in a Low-Threshold Single-payer Health Care System Arbetets art: Artikel Månad och år: 12/2021 Sidantal: 27 Nyckelord: Zenkers divertikel; Dysfagi; Epidemiologi Handledare: Ilkka Ilonen, Saana Andersson, Ville Kytö Förvaringsställe: https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/34913965/ Övriga uppgifter: Sammandrag: Zenkers divertikel uppstår i gränsen mellan svalget och matstrupen. Vanliga symptom är bland annat dysfagi och regurgitation av födoämnen, samt problem relaterade till aspiration. Enligt nuvarande uppfattning är den enda definitiva vården kirurgisk intervention. Tidigare estimat av Zenkers divertikels epidemiologi baserar sig på små kohortstudier. Bakgrundsmaterialet i forskningen är data samlad i vårdanmälningssystemet (HILMO) under åren 1996–2015. Inkluderade i materialet är vuxna patienter för vilka det i registret förekommer antingen diagnosen Zenkers divertikel, eller för vilka ett ingrepp indicerat för vård av divertikeln undertagits. Studien inkluderade 2736 patienter (medianålder vid diagnos 72.0 [19-106] år; 1278 kvinnor [46.7%]). Incidensen av Zenkers divertikel är 2.9/100 000 personer årligen, något som med liknande precision inte kunnat beskrivas förut. Vården av divertikeln visar sig vara fördelad över flera olika specialiteter och varje upptagningsområden för högspecialiserad vård. Vi upptäckte att det finns markanta skillnader i vårdpraxis mellan såväl operativa specialiteter som upptagningsområden. Flera olika metoder tillämpas i operativa vården av divertikeln. Valet av metod ser ut att bero på patientens ålder, kirurgens specialitet, samt av upptagningsområdet på vilket vården förverkligas. Endast 1044 (38.2%) av patienter undergick operativ, alltså definitiv vård under uppföljningstiden.

Tausta Olkavarren murtumat ovat vammoina verrattain yleisiä ja niitä luokitellaan murtuman sijainnin sekä murtuman morfologian mukaan. Epidemiologiset katsaukset auttavat ymmärtämään vammojen taustalla olevia tekijöitä sekä luovat perustaa tulevaisuuden tutkimustyölle. Toistaiseksi laajoja olkavarren murtumiin kohdistuvia epidemiologisia tutkimuksia on julkaistu vain muutamia. Aineisto ja menetelmät Analysoimme retrospektiivisesti vuosina 2006–2016 Töölön sairaalassa hoidossa olleiden olkavarren murtuman saaneiden aikuispotilaiden sairauskertomukset. Me keräsimme potilastietojärjestelmistä potilaita koskevia taustatietoja ja murtumaan liittyen vammamekanismin ja -ajan, liitännäisvammat sekä laskimme kuolleisuuden vuoden kuluessa vammasta. Löydökset 11 vuoden aikana Töölön sairaalassa hoidettiin 914 potilasta (489 naispotilasta, mediaani-ikä 61,4 vuotta; 425 miespotilasta, mediaani-ikä 50,4 vuotta), joilla oli yhteensä 936 olkavarren murtumaa. Yli 60 % näistä murtumista johtui kaatumisesta samalla tasolla. Potilaiden ikäjakauma oli kaksihuippuinen: eniten murtumia esiintyi iäkkäissä naisissa sekä nuorissa miehissä. Jaoimme olkavarren murtumat 1) tyypillisiin traumaattisiin murtumiin, 2) periproteettisiin sekä 3) patologisiin murtumiin. 872:sta tyypillisestä murtumasta 3,0 % oli avoimia murtumia. Periproteettisia murtumia oli 24 (2,6 %) ja patologisia murtumia 40 (4,3 %). 24 %:lla murtumapotilaista oli liitännäisvammoja, joista yleisin oli primaarinen radiaalihermon halvaus (10 %). Primaarinen radiaalihermon halvaus oli yleisempää distaalisen olkavarren murtumissa sekä korkeaenergisissä vammoissa verrattuna muihin murtumiin. Murtuman jälkeinen ensimmäisen vuoden kuolleisuus oli 9,2 %. Pohdinta Tutkimuksemme mukaan olkavarren murtuma johtuu useimmin kaatumisesta samalla tasolla. Yleisin liitännäisvamma oli primaarinen radiaalihermon halvaus. Toteamamme olkavarren murtumien kaksihuippuinen ikäjakauma on yhdenmukainen aiemman kirjallisuuden kanssa.

Tausta Perioperatiivisen hoidon kehittämisen tärkeimpiä tavoitteita ovat leikkauksen jälkeisen osastojakson lyheneminen, leikkaukseen liittyvien komplikaatioiden väheneminen, alhaisemmat hoidosta aiheutuvat kustannukset ja syöpäpotilaita hoidettaessa parempi onkologinen hoitotulos. ERAS (Enhanced Recovery After Surgery) on protokolla näyttöön perustuvista, multimodaalisista pre-, peri- ja postoperatiivisista toimintamalleista, joiden tavoitteena on optimoida potilaan perioperatiivinen hoito. Viimeisin ERAS-suositus paksusuolikirurgisen potilaan hoidosta julkaistiin 2018 ja se koostuu 24 osatekijästä. Aiemmat tutkimukset ovat keskittyneet yksittäisten ERAS-osatekijöiden roolin selvittämiseen, mutta selvää näyttöä tekijöistä, jotka ennustaisivat protokollan epäonnistumista kokonaisuutena ei ole. Myös ERAS-ohjelman mukaisesti hoidetun paksusuolikirurgisen potilaan komplikaatioriskin ennustaminen on toistaiseksi vaikeaa, sillä käyttökelpoisten algoritmien kehittäminen on työlästä. Aineisto ja menetelmät Helsingin yliopistollisen keskussairaalan vatsakeskukseen kuuluvassa Jorvin sairaalassa suoritetaan vuosittain noin 500 paksusuoliresektiota. 2017 Jorviin perustettiin moniammatillinen ERAS-työryhmä ja sen laatima päivitetty paksusuolikirurgisen potilaan ERAS-protokolla otettiin käyttöön. Kävimme retrospektiivisesti läpi kaikkien (N=969) kesäkuun 2017 ja kesäkuun 2019 välillä elektiivisesti leikattujen yli 18-vuotiaiden paksusuoliresektio potilaiden potilaskertomustekstit. Löydökset ja pohdinta Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää retrospektiivisesti kerätyn aineiston pohjalta ERAS-protokollan toteutumattomuutta ja heikkoa komplianssia ennustavia tekijöitä elektiivisillä paksusuolileikkauspotilailla. Lisäksi selvitimme leikkauksen jälkeistä suolilamaa ja suolisauman pettämistä ennustavia tekijöitä. Nykyiset perioperatiivista mortaliteettia ja morbiditeettia ennustavat riskilaskurit ovat osoittautuneet epätarkoiksi ja yliarvioivat paksusuolikirurgiaan liittyviä riskejä. Tuoreen tutkimustiedon kerääminen hoitojen kehittyessä on keskeistä, jotta hoitoon liittyvät päätökset voidaan tehdä tuoreimman tiedon pohjalta. Aiemman kirjallisuuden pohjalta tiedetään yli 70 % ERAS-komplianssin liittyvän pienempään komplikaatioriskiin ja lyhyempään leikkauksen jälkeiseen sairaalahoitojaksoon, joten käytimme tätä raja-arvona onnistuneelle ERAS ohjelman toteutumiselle. Tutkimuksemme varsinaiset tulokset esitellään tarkemmin virallisessa tutkielmassa.

Avhandlingen är en litteraturöversikt om de olika formerna av prediabetes och deras inverkan på hälsan. Prediabetes är ett tillstånd där blodsockervärden är högre än normalt, men uppfyller inte typ 2-diabeteskriterierna. Prediabetes föregår ofta typ 2-diabetes under flera år. Prediabetes kan indelas i olika former: IGT (impaired glucose tolerance, nedsatt glukostolerans), IFG (impaired fasting glucose, fastehyperglykemi) och förhöjt HbA1c-värde. IGT definieras som ett glukosvärde på 7.8–11.0 mmol/l, två timmar efter glukosbelastning. IFG definieras som ett förhöjt fasteglukosvärde. Gränserna för fasteglukosvärdet varierar idag beroende på institution. WHO (World Health Organisation) definierar IFG som ett fasteglukosvärde på 6.1–6.9 mmol/. ADA (American Diabetes Association) har sänkt den nedre gränsen och definierar IFG som ett fasteglukosvärde på 5.6–6.9 mmol/l. ADA har även infört HbA1c-värde som ett nytt alternativ för att upptäcka prediabetes. ADA definierar prediabetes som ett HbA1c-värde på 39–47 mmol/mol. Blandformer mellan de olika formerna av prediabetes är även vanliga. IGT och IFG har påvisats skilja sig patofysiologiskt från varandra. IGT karaktäriseras primärt av insulinresistens i skelettmuskulaturen, medan IFG karaktäriseras primärt av insulinresistens i levern. Forskning har påvisat att mikro- och makrovaskulära diabeteskomplikationer kan redan förekomma vid prediabetes. Livstilsåtgärder och olika farmakologiska preparat har bevisats kunna minska risken för IGT att progredierar till typ 2-diabetes. I dagsläget är däremot bevis för nyttan av livstilsåtgärder och farmakologiska preparat vid behandlingen av IFG, ännu otillräckliga.

Tausta: Menopaussin jälkeen merkittävin estrogeenia erittävä elin on rasvakudos. Lisääntyneen kehon rasvamäärän ja menopaussin jälkeisen rasvakudoksen estrogeenimetabolian ajatellaan liittyvän rintasyöpäriskiin. Vaihdevuosien hormonihoidon, erityisesti estrogeeni-progestiinihoidon, on myös osoitettu lisäävän rintasyöpäriskiä. Hormonihoidossa käytetyt progestiinit eroavat rintasyöpäriskin suhteen. Menetelmät: Vaihdevuodet ohittaneilta hormonihoitoa käyttämättömiltä naisilta kerättiin gynekologisen leikkauksen yhteydessä ihonalais- ja sisäelinrasvakudosta. Kudoksesta eristettiin rasvasolut, ja erilaistamisen jälkeen soluja inkuboitiin tavallisimpien vaihdevuosien hormonihoidossa käytettävien keltarauhashormonivalmisteiden (progestiinien) kanssa, yksin tai yhdessä estradiolin (E2) kanssa. 17β -hydroksisteroididehydrogenaasientsyymi (HSD) muuttaa estronia (E1) estradioliksi, ja tätä aktiivisuutta mitattiin nestekromatografia-tandem-massaspektrometrialla (LC-MS/MS). RT-PCR:n avulla määritettiin estrogeeniaineenvaihdunnassa keskeisten geenien (CYP19A1, ER-alfa, ER-beta, HSD17B tyypit 1, 7, 12, STS) geeniekspressiot. Tulokset: 17β -HSD -entsyymin aktiivisuus lisääntyi merkittävästi rasvasolujen erilaistuessa preadiposyyteistä adiposyyteiksi. Inkubaatio NETA+E2 -yhdistelmällä 24h ajan vähensi 17β -HSD -entsyymin aktiivisuutta merkittävästi verrattuna kontrolliryhmään sekä inkubaatioon pelkällä E2:lla. Aromataasin geeniekspressio oli korkeampi NETA+ E2-inkubaation jälkeen verrattuna kontrolliryhmään. Pohdinta: Hormonihoidossa käytettävät steroidihormonit muuttavat rasvasolujen estrogeenimetaboliaa. Rasvasolujen entsyymitoiminta vaihtelee eri kudosten välillä.

COVID-19-pandemian vauhdittamana etävastaanotoista on tullut pysyvä osa lasten ja nuorten sairauksien polikliinistä hoitoa. Tässä rekisteritutkimuksessa tarkasteltiin HUSin lasten ja nuorten suurimpien yksiköiden etävastaanottojen hyödyntämistä. Aineisto koostui ensimmäisen viiden kuukauden laskutettavista lääkäreiden poliklinikkakontakteista vuosilta 2021 ja 2022. Myös hoitajalakon vaikutusta etävastaanottojen toteutumiseen tutkittiin. Tutkimusajanjaksolla lääkäreiden lähi- ja etävastaanottoja oli yhteensä 16 666 (2021) ja 16 340 (2022), joista etävastaanottoja (videovastaanotot ja etäseurannat) oli 5,6 % (2021) ja 6,7 % (2022). Yhteensä joka kolmas lasten ja nuorten polikliininen lääkärikontakti HUSissa tapahtuu etänä. Etävastaanottojen määrä lisääntyi vuodessa 18,4 % samalla kun etäkontaktien määrä väheni vuodessa 17,8%. Etävastaanottoja käytettiin eniten lastenkardiologialla ja - endokrinologialla, joilla etävastaanottojen osuus kaikista käynneistä (vastaanotot ja etäkontaktit) vuonna 2022 oli 14,8 % ja 10,4 %. Hoitajalakon aikana vastaanottojen kokonaismäärä väheni, kun taas etävastaanottojen määrä lisääntyi. Etävastaanottoja hyödynnetään eniten sairauksissa, joiden hoidossa käytetään teknologiaa, esimerkiksi tahdistimia ja insuliinipumppuja. Etäkontaktien ja -vastaanottojen soveltaminen on onnistunut parhaiten pitkäaikaista tai pysyvää seurantaa vaativien potilaiden hoidossa. Tulevaisuudessa potentiaalia etävastaanottojen lisäämiseen on erityisesti käynneissä, joissa potilaan fyysisellä tutkimisella ei saavuteta lisähyötyä kuten kastelun tai neurologian tiettyjen osa-alueiden tapauksessa. Lisää tutkimusta etävastaanotoista kuitenkin tarvitaan.

Eteisvärinä on yleisin pitkäkestoinen rytmihäiriö, jota sairastaa yli 10 % yli 75-vuotiaista suomalaisista. Jatkossa eteisvärinän esiintyvyyden on ennustettu kasvavan väestön vanhenemisen vuoksi. Eteisvärinä kuormittaa ensihoitoa ja päivystystä akuuttien eteisvärinäkohtausten muodossa. Yleensä eteisvärinä käännetään sähköisesti takaisin sydämen normaaliin sinusrytmiin. Käännön voi tehdä vain, mikäli potilaalla on käytössä antikoagulaatiolääkitys, tai eteisvärinäkohtaus on kestänyt alle 48 tuntia. Sähköinen rytminsiirto vaatii kevyen anestesian, joka vaatii telemetriaseurannan ja lisäksi rytminsiirron jälkeen muutaman tunnin seurannan sairaalassa. Tämän retrospektiivisen rekisteritutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä oireita eteisvärinäpotilaat valittavat ensihoitajille, onko potilaiden verenkierto vakaata, toteuttaako ensihoito hoitotoimia ja kuljettaako ensihoito potilaat päivystykseen. Taustalla on ajatus, voisiko osan eteisvärinäpotilaista jättää kuljettamatta ilta- ja yöaikaan ja pyytää saapumaan päivystykseen virka-aikana. Aineistona oli 1.3.2018-31.3.2018 HUS ensihoidon Helsinki, Jorvi ja Peijas -alueiden hälytykset. Kuukauden aikana ensihoito kohtasi 282 eteisvärinäpotilasta, mikä oli 2,5 % saman ajanjakson kaikista hälytyksistä. Epävakaa hemodynamiikka oli 8 % potilaista. Hälytykset jakaantuivat melko tasaisesti ympäri vuorokauden, aamupäivä oli kiireisintä. Lähes kaikki potilaat kuljetettiin päivystykseen. Yleisin oire oli rytmihäiriötuntemukset, jota valitti lähes puolet potilaista. Noin kolmanneksella oli oireena rintakipua tai huimausta tai heikotusta ja hieman harvemmalla hengenahdistusta. Tutkimuspopulaatiossa 10 % potilaista oli vähäiset oireet, antikoagulaatiolääkitys käytössä ja maltillinen syke. Tämän tutkimuksen valossa nämä potilaat voisi mahdollisesti jättää kuljettamatta yöaikaan. Ennen linjauksia aihe vaatii vielä tarkempia tutkimuksia, tämä tutkielma oli vasta aihetta raapaiseva katsaus.

Intracerebral blödning under graviditet eller puerperium (pICH) är en av de främsta orsakerna till mödradödlighet. Trots det är den tillgängliga epidemiologiska informationen gällande etiologin och utfall för pICH bristfällig. Därmed utförde vi en retrospektiv, riksomfattande studie och en kapslad fall-kontrollstudie med etiologin i fokus. Vi identifierade patienter som drabbats av pICH under tidsperioden 1987–2016 i Finland från Registret över födda barn och Registret över sjukhusutskrivningar. Klinisk information samlades från patientjournaler. För varje fall valdes tre matchade kontroller med en graviditet utan stroke. Vi använde SMASH-U klassifikationssystemet för att klassificera fallen enligt etiologi. Totalt identifierades 49 fall av pICH, varav hälften drabbades under graviditet och hälften under peripartum eller puerperium. Majoriteten av patienterna (35,4%) hade en systemisk sjukdom som etiologi. Preeklampsi, eklampsi och HELLP-syndrom var de mest förekommande systemiska sjukdomarna. En kärlmissbildning var etiologin för 31,3% och för 31,3% förblev etiologin oklar. En patient hade kronisk hypertension som etiologi. Viktigaste riskfaktorn var hypertensiva tillstånd under graviditet, som diagnostiserades hos 31%. Patienterna med systemisk sjukdom hade sämst prognos. Mödradödligheten var 12,5%. Enligt vår kännedom är vår studie den första riksomfattande studien gällande etiologin för pICH i Europa. pICH kopplas till hög dödlighet och har allvarliga konsekvenser även för patienter i Finland. Därmed är tidig identifiering och vård av hypertensiva tillstånd under graviditet viktigt för att förebygga denna allvarliga graviditetskomplikation.

Background: The Finnish registry for Inflammatory Bowel Diseases (IBDs) was established in 2016. Currently it covers approximately 25 % of IBD patients in Finland. Aim: To review the Finnish IBD registry, compare it to existing IBD registries and to evaluate the reliability of the registry in clinical and research settings. Methods: A cohort of 921 patients was selected to evaluate the feasibility of the registry in research use. The cohort was analyzed to determine the relationship between clinical activity and fecal calprotectin (fCal), a surrogate biomarker of inflammation in the gut. Results: The strengths of the Finnish IBD registry include automatic transfer of parameters from electronic health records to the registry, possibility to use in daily clinical practice, and various parameters which can be utilized in quality control and research. However, there are several challenges for the future, notably the inaccuracy of data in registry parameters, most prominently in medications. In our cohort study, most patients had good disease control based on symptoms and fCal, including patients on either conventional or advanced therapies. Moreover, patients with a high fCal (≥ 100 µg/g) had significantly (p < 0.001) worse symptom control than those with a normal fCal (< 100 µg/g). This indicates the symptom questionnaire used was suggestive of disease activity in our cohort.