Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka vakavien mielenterveyshäiriöiden hoito toteutui Helsingin kaupungin psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa vuosina 2008-2009. Satunnaisesti valitun 168:n helsinkiläisen masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastavan potilaan sairauskertomusmerkinnät käytiin läpi. Potilaiden sosiodemografiset tekijät (siviilisääty, koulutus, yksin asuminen ja työssäkäynti) selvitettiin. Hoidon sisältöä verrattiin voimassa olleisiin "Käypä-hoito"-suosituksiin (KH). Potilaat jakaantuivat kutakuinkin tasan eri diagnoosiryhmien kesken. Tutkimuksessa pyrittiin myös selvittämään oliko hoitokäytännöillä eroja kaupungin viidellä psykiatrisella poliklinikalla ja vaikuttiko potilaan asuinalue ja sosioekonominen asema mahdollisesti hänen saamaansa hoitoon. Spesifien ei-lääkkeellisten hoitomenetelmien (psykoedukaatio, psykoterapia, ECT=electric convulsive treatment, aivojen sähköhoito) ja erilaisten kyselykaavakkeiden ja oiremittareiden käyttö oli alueilla kirjavaa ja kaiken kaikkiaan sangen vähäistä. Noin kolmella potilaalla neljästä (73.2%) oli voimassa oleva kirjallinen hoitosuunnitelma. Lääkehoito toteutui KH-suositusten mukaisesti noin kahdella potilaalla kolmesta (66.1%). Potilaille määrättiin kaikissa diagnoosiryhmissä useimmiten (78 kpl, 46.4%) 3-5 eri psyykenlääkettä. Neljällä masennuspotilaalla (7.3%:lla masennuspotilaista) ei ollut mitään lääkitystä. Lääkärikäyntien lukumäärä oli keskimärin 4.8 käyntiä tutkimusjakson aikana. Kuusi potilasta (3.6%) ei tavannut lääkäriä kertaakaan. Depressiodiagnoosilla psykiatrian poliklinikoilla hoidossa olleista tarvitsi seuranta-aikana ainakin kerran sairaalahoitoa 7.2%, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista 22.2.% ja skitsofreniapotilaista 62.7%. Koko aineistossa vähiten sairaalahoitoa tarvitsivat korkeasti koulutetut (akateemiset) potilaat (13.7%). Vain peruskoulun käyneistä lähes joka toinen (48.6%) päätyi ainakin kerran sairaalahoitoon, noin joka viides (22.1%) keskiasteen koulutuksen saaneista ja opiskelijoista (21.5%). Voimassa olevan hoitosuunnitelman puuttuminen noin joka neljänneltä potilaalta, psykiatristen arviointiasteikoiden vähäinen ja alueiden sisälläkin epäyhtenäinen käyttö sekä lääkehoidon epäasianmukaisuus merkittävällä osalla potilaita olivat suurimmat puutteet. Asuinalue ei pääsääntöisesti vaikuttanut potilaiden saamaan hoitoon. Kuitenkin alueiden välillä oli joidenkin muuttujien kohdalla tilastollisesti merkitseviä eroja (puuttuva hoitosuunnitelma, oireenhallintakurssien käyttö, lääkäreiden puhelinvastaanottotoiminta, korkeasti koulutettujen osuus poliklinikan potilaista). Korkeammin koulutetut joutuivat harvemmin sairaalahoitoon kuin vähemmän koulutetut. Yksin asuvat joutuivat useammin (yksi neljästä) sairaalahoitoon kuin ei-yksin asuvat (yksi kolmesta). Kansalliset hoitosuositukset (KH) suosittavat psykiatristen arviointiasteikkojen käyttöä ja näiden osuutta hoidossa tulisi lisätä ja yhdenmukaistaa eri alueilla ja työntekijöillä. Hoitosuunnitelma tulisi olla kirjattuna potilaskertomukseen. Lääkehoidossa olisi pyrittävä hoitosuositusten mukaisiin vaikuttaviksi osoitettuihin annoksiin.

X-rays of hands are used to evaluate a child's bone age. The BoneXpert program has automated bone age evaluation. BoneXpert has been validated in several different populations and for different races. The purpose of this study is to validate BoneXpert bone age rating for the Finnish majority population. A sampling of 400 hand x-rays of healthy Finnish children was collected. The chronological age of these children was compared to the Greulich and Pyle bone age given by BoneXpert for these images. The mean difference of these values was 0.079 years, for females 0.13, for males 0.028. These values are smaller than previous studies have found that have validated BoneXpert. In conclusion BoneXpert gives valid values for Finnish children's bone age.

Tausta ja tavoitteet. Selektiivinen mutismi, eli valikoiva puhumattomuus on usein lapsuudessa alkava häiriö, jonka pääoireena on kyvyttömyys puhua tietyissä tilanteissa, vaikka toisissa puhuminen onnistuu. Häiriö asettuu lasten psykiatrian ja logopedian rajapintaan, mutta aihetta ei vielä ole Suomessa tutkittu puheterapian kontekstissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää: 1. Kuinka paljon suomalaiset puheterapeutit kohtaavat valikoivasti puhumattomia henkilöitä työssään? 2. Minkälaisia menetelmiä suomalaiset puheterapeutit käyttävät valikoivasti puhumattomien henkilöiden arvioinnissa ja kuntoutuksessa? 3. Minkälaista on valikoivan puhumattomuuden puheterapeuttisen kuntoutuksen tuloksellisuus Suomessa? 4. Mikä on puheterapeuttien kokemus omasta osaamisestaan valikoivan puhumattomuuden kuntoutuksessa? Menetelmät. Tutkimus oli kyselytutkimus. Lomake laadittiin tätä tutkimusta varten Helsingin yliopiston E-lomake -ohjelmalla ja levitettiin 23.8.2016 sähköpostitse Puheterapeuttiliiton kautta kaikille liiton varsinaisille jäsenille (n=1207). Lopullinen vastausprosentti oli 12,1 %. Aineiston analyysiin käytettiin tilastollisia menetelmiä, ja se toteutettiin IBM SPSS Statistics 23 -ohjelmalla. Tulokset ja johtopäätökset. Arvioitujen valikoivasti puhumattomien asiakkaiden esiintyvyys aineistossa oli 0,94 % ja kuntoutettujen 0,80 %. Arviointimenetelmistä suosituimpia olivat vapaa havainnointi ja strukturoimaton haastattelu, harvinaisin taas strukturoitu haastattelu. Myös logopedisiä testejä oli käytetty. Kuntoutusmenetelmistä suosituimpia olivat vanhempien sekä päiväkodin tai koulun henkilökunnan ohjaaminen, vähiten suosittuja kognitiiviset menetelmät. Kuntoutuksessa oli käytetty myös puhetta tukevia ja korvaavia menetelmiä (AAC). Selkeää hoitoketjua näille asiakkaille ei vaikuttanut olevan. Tässä aineistossa puheterapeuttien antama kuntoutus vaikutti tulokselliselta, sillä valtaosa valikoivasti puhumattomista asiakkaista oli alkanut puhua kuntouttaneelle puheterapeutille, sukulaisilleen sekä päiväkodin tai koulun edustajille. Keskimäärin aineiston puheterapeutit kokivat valikoivan puhumattomuuden arvioinnissa ja kuntoutuksessa parhaimmaksi teoriatietonsa aiheesta. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että valikoivasti puhumattomia asiakkaita esiintyy suomalaisten puheterapeuttien vastaanotoilla, ja että he kuntouttavat näitä asiakkaita tuloksellisin keinoin.

Synnytyksen jälkeinen verenvuoto on suurin äitikuolleisuutta ja sairastavuutta aiheuttava synnytyskomplikaatio. Sen esiintyvyys on kasvussa myös kehittyneissä maissa huolimatta lääketieteen kehittymisestä. Merkittävimmät synnytyksen jälkeisen vuodon aiheuttajat ovat kohdun supistusheikkous, synnytyskanavan repeämät, raskauskudoksen jääminen kohtuun sekä verenvuotohäiriöt. Vuodoille altistaviin riskitekijöihin kuuluvat ensisynnyttäjyys, lihavuus, synnyttäjän korkea ikä (≥35-vuotta), aiempi keisarileikkaus sekä käynnistetty ja pitkittynyt synnytys. Tutkimuksen tarkoitus oli kartoittaa synnytyksen jälkeisen vuodon yleisyyttä, aiheuttajia ja hoidon toteutumista alatiesynnytyksissä. Tutkimusaineisto kattoi HUS Naistenklinikan ja Espoon sairaalan alatiesynnytykset vuoden 2021 marraskuulta. Apotti- potilastietojärjestelmästä kerättiin synnyttäjien tiedot, synnytyksen kulku ja annetut hoidot. Aineisto analysoitiin SPSS-taulukkolaskentaohjelman avulla. Tutkimuksessa todettiin merkittävä verenvuoto (>1000 ml) joka viidennellä synnyttäjällä, ensisynnyttäjillä useammin, kuin uudelleensynnyttäjillä. Ensisynnyttäjät tarvitsivat useammin oksitosiinia synnytyksen aikana, episiotomiaa sekä imukuppiavusteista ulosauttoa. Heille tuli myös enemmän vaikeita repeämiä kuin uudelleensynnyttäjille. Käynnistetyissä synnytyksissä oli enemmän vuotoja kuin spontaanisti käynnistyneissä ja niiden osuus oli suurempi lihavien synnytyksissä kuin ei-lihavien. Tutkimusaineistossa ei havaittu iän tai lihavuuden yhteyttä synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon, kuten aiemmissa tutkimuksissa. Yhteenvetona voidaan todeta, että synnytyksen jälkeinen verenvuoto on yleinen synnytyksen komplikaatio. Tutkimuksessamme vuotoon liittyvät riskitekijät olivat ensisynnyttäjyys sekä synnytystoimenpiteet, kuten synnytyksen käynnistäminen ja episiotomia. Verenvuodon korvaushoito toteutui hoitoprotokollan mukaisesti osoituksena synnytyssairaaloiden asianmukaisesta toiminnasta.

Aims and materials: The purpose of this thesis was to conduct a literature review about awake bruxism and its prevalence, etiology, and treatment and it consists of information about the prevalence, associated factors, treatment, and diagnosis of awake bruxism. Literature was searched on PubMed-database. Results: Awake bruxism is defined as repetitive masticatory muscle activity such as thrusting the mandible or clenching the teeth. Awake bruxism should not be considered pathological in otherwise healthy individuals. The prevalence of awake bruxism varies between 5.0 – 62.5 % according to literature. The variety in prevalence may be due to until recently lacking consensus of diagnosis. In addition, the prevalence of awake bruxism has been researched in restricted population such as patients seeking treatment for temporomandibular disorders (TMD) or dentistry students. Conclusions: The etiology of awake bruxism is multi-dimensional and not fully understood. According to literature, however, stress and anxiety are risk factors for awake bruxism. Temporomandibular disorders and awake bruxism are associated. At present there is no national or international clinical practice guideline to treatment for awake bruxism. Suggested treatment options for awake bruxism are to bring awake bruxism to the attention of the patient and biofeedback-training.

Krooniset tulehdukselliset suolistosairaudet, eli Crohnin tauti ja haavainen paksusuolentulehdus, ovat perinteisesti olleet nuorten ihmisten sairauksia. Viime aikoina tieteellisessä yhteisössä ja kliinisessä työssä on kuitenkin havaittu taudin puhkeamisen yleistyneen myös vanhemmalla iällä. Ensimmäiset tutkimukset aihepiiristä ehdottivat vanhuksilla lievempää taudinkuvaa, mutta tuoreimpien meta-analyysien mukaan taudinkuva on vähintään yhtä vakava kuin nuoremmilla. Uudet biologiset lääkehoidot ovat merkittävästi tehostaneet sairauksien hoitoa, mutta tutkimustulokset lääkkeiden tehosta ja turvallisuudesta vanhusväestöllä ovat hyvin vähäisiä. Tehokkaampien eli immunomoduloivien ja biologisten lääkkeiden käyttö vanhemmissa ikäryhmissä on ollut selvästi nuorempia vähäisempää, mutta tutkimuksissa vanhuksilla sairauden on yhtä usein tai jopa useammin todettu johtavan leikkaukseen ja sairaalahoitoon leikkauskomplikaatioiden ollessa vanhusväestöllä korostuneempia ja vakavampia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarjota suomalaiseen väestöön perustuvaa tietoa vanhuusiällä puhjenneiden tulehduksellisten suolistosairauksien diagnostiikasta, taudinkulusta sekä käytettyjen hoitomuotojen eroista ja yhtäläisyyksistä nuorempaan väestöön verrattuna. Tutkimuksessa havaittiin Suomessa diagnostiikan olevan tehokasta, sillä diagnoosiviive ei vanhusväestöllä ollut nuoria pidempi. Tauti oli diagnoosihetkellä ikäryhmien välillä pitkälti samanlainen laboratorioparametreihin ja taudin vakavuusluokitukseen perustuen. Vanhuksilla Crohnin taudissa suoliston ulkopuolisia oireita oli nuoria ikäryhmiä vähemmän ja haavaisessa koliitissa ripulia todettiin vanhemmilla nuoria harvemmin. Ensilinjan hoito oli ikäryhmien välillä pitkälti samankaltaista. Seurannassa sairaalahoitojen määrässä tai kestossa ei havaittu eroja, mutta Crohnin taudissa vanhusväestöllä tauti johti leikkaukseen selvästi useammin. Kortikosteroidien ja 5-ASA valmisteiden käyttö oli yhtäläistä, mutta vanhusväestössä käytettiin selvästi vähemmän immunomoduloivia sekä biologisia lääkkeitä.

Tavoitteet. Sosiaalinen ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat yksi merkittävimmistä lapsuus- ja nuoruusiässä tavattavista mielenterveyden häiriöistä. Aiemmissa tutkimuksissa sosiaalisen ahdistuksen taustalta on voitu tunnistaa myös vanhemmuuteen liittyviä tekijöitä. Tässä tutkielmassa pyrittiin lisäämään tietoa vanhemmuuden ja sosiaalisen ahdistuksen yhteydestä tarkastelemalla, onko vanhemmalta mitattu aikuisuuden kiintymyssuhde yhteydessä lapsen sosiaaliseen ahdistukseen. Tutkielmassa tarkasteltiin erikseen äidin ja isän kiintymyssuhteen yhteyttä, sekä mahdollisia sukupuolieroja kiintymyssuhteen ja sosiaalisen ahdistuksen välillä. Menetelmät. Tutkimuksessa käytetty otos oli osa Glycyrrhizin in Licorice (GLAKU) –seurantatutkimukseen osallistuneista lapsista vanhempineen. Otos koostui yhteensä 208 lapsesta, joilta lapsen osalta oli arvioitu sosiaaliseen ahdistukseen liittyvää oireilua 11–12 vuotiaana, ja toisen tai kummankin vanhemman osalta aikuisuuden kiintymyssuhdetta lapsen ollessa n. 5,5 –vuotias. Sosiaalisen ahdistuksen arviointiin käytettiin Social Phobia & Anxiety Inventory for Children –itsearviointikyselyä (SPAI-C), ja aikuisuuden kiintymyssuhteen arviointiin Experiences in Close Relationships –kyselyä (ECR). Tulokset ja johtopäätökset. Tutkimuksessa ei löydetty tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä tarkastelun kohteina olleiden tekijöiden väliltä. Vanhemman arvioidun kiintymyssuhdetyypin ja lapsen sosiaalisen ahdistuksen välillä ei ollut havaittavissa yhteyttä kummankaan vanhemman osalta, tai tarkasteltaessa erikseen tyttöjä ja poikia. Tulosten perusteella vanhemman kiintymyssuhdetyypillä ei ole suoraa vaikutusta lapsen sosiaaliseen ahdistukseen 11–12 vuoden iässä, vaikka vanhemmuuden ja sosiaalisen ahdistuksen välillä yhteyksiä on voitu aiemmissa tutkimuksissa havaita. Yksi mahdollinen selittäjä tälle voi olla kiintymyssuhdetyyppien epätarkkuus suhteessa vanhemman käyttäytymiseen. Yhteyden löytyminen olisi voinut vaatia tarkempaa tietoa siitä, millä tavoin tietty kiintymyssuhde ilmenee vanhemman käyttäytymisessä varsinkin verraten uusissa sosiaalisissa tilanteissa.

Meningen med denna litteraturöversikt var att granska om föräldrarnas stress påverkar på barnens beteendestörningar. Som material användes resultat av 16 studier, som samlades från Pubmed, Cinahl, Medline och Google Scholar. I alla av dessa studier ansågs föräldrarnas stress leda direkt eller indirekt till barnens beteendestörningar. I vissa undersökningar såg man också det motsatta, där barnens beteendestörningar också för sin del ledde till ökad stress hos föräldrarna, som i sin tur förvärrar barnens beteendestörningar. Detta nu välkända förhållande mellan föräldrarnas stress och barnens beteendestörningar borde fungera som ett kliniskt arbetsredskap. I framtiden vore det viktigt att förbättra olika screenings-metoder för att i tid hitta barn i riskgrupper. Barnens beteendestörningar kräver inte heller tidigare psykopatologi, utan de kan förekomma också hos annars friska barn, om föräldrarnas agerande är svagt. Förutom tidig igenkännande borde man också rikta mera interventions program mot föräldrastress och lära föräldrar att kontrollera sin stress och ändra sitt beteende mot det bättre. I en del av undersökningarna kunde man också bevisa, att det enda som minska barnens beteende störningar, var om föräldrastressen minskade. Det vore också viktigt att vidare arbeta på dagens beteendestörningars vård. Intervention i tidigt skede är essentiellt och det skall riktas mot föräldrarnas stress och deras beteende, samt mot att vårda barnens beteendestörningar.

Tavoitteet: Vanhemmuusstressillä on havaittu olevan yhteyksiä niin vanhemman, lapsen kuin koko perheen hyvinvointiin. Aiempi tutkimus vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välisestä yhteydestä on kuitenkin puutteellista ja osittain ristiriitaista. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella äitien vanhemmuusstressin yhteyttä tavanomaisesti kehittyvien 1–2-vuotiaiden lasten itsesäätelyn haasteisiin. Lisäksi tavoitteena oli tutkia selittääkö tai muokkaako äidin parisuhdetyytyväisyys yhteyttä vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välillä. Menetelmät: Aineisto on osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) ja Helsingin yliopiston yhteistyössä toteuttamaa prospektiivista InTraUterine sampling in early pregnancy (ITU) -kohorttitutkimusta. Otos koostuu 502 äiti-lapsi-parista, jotka osallistuivat tutkimuksen ensimmäiseen seurantavaiheeseen lapsen ollessa 1–2 vuoden ikäinen. Vanhemmuusstressin kolmea osa-aluetta (vanhemmuudesta aiheutuva stressi, vanhempi- lapsi-vuorovaikutuksen haasteet ja lapsen haastavuus) ja kokonaispisteitä mitattiin äidin arvioimana Parenting Stress Index-Short From (PSI-SF) -kyselyllä, lapsen itsesäätelyn haasteita äidin arvioimana The Infant-Toddler Social and Emotional Assessment (ITSEA) -kyselyllä ja parisuhdetyytyväisyyttä äidin arvioimana Dyadic Adjustment Scale (DAS) -kyselyllä. Vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välistä yhteyttä ja parisuhdetyytyväisyyttä yhteyttä selittävänä ja muokkaavana tekijänä tarkasteltiin erillisillä lineaarisilla regressioanalyyseillä. Analyyseissä kontrolloitiin lapsen ikä, lapsen sukupuoli, äidin koulutus, äidin mielenterveyden häiriöt, lapsen päivähoito ja ITU-tutkimusasetelman seulontaryhmä. Tulokset ja johtopäätökset: Kaikilla kolmella osa-alueella korkeampi vanhemmuusstressi oli yhteydessä lapsen suurempiin itsesäätelyn haasteisiin lapsen ollessa 1–2-vuotias. Parisuhdetyytyväisyys selitti vain pienen osan vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välisestä yhteydestä. Parisuhdetyytyväisyys ei muokannut vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välistä yhteyttä. Tulokset olivat samansuuntaisia, mutta tarkensivat aiempaa tutkimusnäyttöä, jossa on havaittu yhteys vanhemmuusstressin ja lapsen itsesäätelyn haasteiden välillä varhaislapsuudessa. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää vanhemmuuden tukitoimien suunnittelussa.

Parents are young child’s most important communication partners. When parents use rich and diverse language it enhances child’s language development. The aim of this study was to examine if using a different kind of supporting forms (shared book reading, storytelling and singing) by parents enhances typically developed (2;6–3;6 years) children’s receptive vocabulary, receptive language and/or expressive vocabulary. Research data consists of 50 typically developed monolingual Finnish-speaking children, a sub-group of participants of LEINIKKI Study. Parent’s usage of language supporting forms was examined by Supporting children’s language development at home -form. Children’s receptive vocabulary skills were assessed by Wechsler Preschool and Primary Scale of Intelligence III (WPPSI-III) subtest of Receptive Vocabulary. Children’s receptive language skills were assessed by the receptive part of the Reynell Developmental Language Scales III. Children’s expressive vocabulary were assessed by WPPSI-III subtest of Picture Naming and LEINIKKI -method’s vocabulary section. The data was analysed statistically. Methods included independent samples t-tests, Mann-Whitney U-tests and linear regression analysis. In this research children, whose parents read books often with child, got statistically significantly higher scores in tests of receptive vocabulary, receptive language, and expressive vocabulary than children, whose parents read books seldom with child. Children, whose parents tell stories often, got statistically significantly higher scores of expressive vocabulary measured by LEINIKKI meth-od’s vocabulary section than children, whose parents tell stories seldom. There were no group differences in language skills between children, whose parents sing often or seldom. Shared book reading and storytelling develops child’s language skills. These research findings can be utilized when encouraged parents to read aloud books and telling stories to the child. It is important to research this topic more with larger data to get more information about connection of parent’s language supporting forms to preschool age child’s language skills.