Browsing by Title

Aim. People who cannot communicate by speech the way they want to, need augmentative and alternative communication systems, AAC. Aided communicators are often characterized as passive in interactions involving aided communication. However, conversations are always co-constructed, and all conversational partners impact on them with their own actions. The aim of this study was to identify and describe how conversations are co-constructed in these situations. Moreover, the aim was to describe which communication moves, pragmatic functions, and modes of communication were utilized across three different dyads. Method. The thesis used mixed methods research, where the phenomena were examined mainly with qualitative methods. In addition, quantitative methods were used for comparison between pairs. The participants of the study were 8-year-old Sara and her three conversation partners: a mother, a teacher, and a peer. Sara communicated with a communication book, and using gaze, gestures, and single words. The data was part of an international research project Becoming an aided communicator (BAC): Aided language skills in children aged 5–15 years – a multi-site and cross-cultural investigation. The data consisted of videoed and transcribed material from video event description tasks. Six video event descriptions from each Sara-conversation partner-dyad, 18 in total, were chosen for analyses. The data analysis followed the analysis method used by Pennington and McConachie (2001). The data were analyzed to identify how conversations are structured using structure of move, pragmatic functions, and mode of communication. Results and conclusions. The study showed that communicative moves and pragmatic functions were distributed similarly between different dyads. Sara’s communication partners differed in how they used the modes of communication with Sara. The teacher used the communication aids more than the peer or the mother. The study highlights Sara’s active role in all interactions. She contributed to the progress of the conversations with her own actions and initiatives. The study reinforces observations from previous studies concluding that aided conversations are often constructed by question-and-answer sequences. However, in part, it challenges previous studies indicating that the aided communicator would always have a passive role and the speaking partner would dominate interaction situations.

Tavoitteet: Aikaisemmissa tutkimuksissa korkea avoimuus on ollut yhteydessä korkeampaan määrään paranormaaleja uskomuksia, sovinnollisuus ja tunnollisuus eivät pääsääntöisesti ole olleet yhteydessä paranormaaleihin uskomuksiin. Neuroottisuuden sekä ulospäinsuuntautuneisuuden yhteydet paranormaaleihin uskomuksiin ovat olleet ristiriitaiset. Aiempi tutkimusnäyttö on kuitenkin perustunut poikittaistutkimuksiin, painottuen opiskelijaotoksiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten persoonallisuuden viisi suurta piirrettä ovat yhteydessä paranormaalien uskomusten kehityskulkuun 15 vuoden seurannassa verrattain laajassa väestöpohjaisessa aineistossa. Menetelmät: Tutkimuksen aineisto (N = 948–1362) on kerätty väestöpohjaisesta LASERI-seurantatutkimuksesta, jossa on tutkittu kuutta eri ikäkohorttia, jotka syntyivät 1962–1977 välillä. Paranormaaleja uskomuksia mitattiin Temperament and Character Inventory -kyselyn henkisyyden alaskaalalla (The spiritual acceptance vs. rational materialism) vuosina 1997, 2001 ja 2012, jolloin tutkittavat olivat 20–50-vuotiatia. Persoonallisuuspiirteitä mitattiin NEO Five-Factor Inventory -kyselyllä vuosina 2007 ja 2012. Persoonallisuuspiirteiden yhteyttä paranormaalien uskomusten kehityskulkuun tutkittiin pitkittäisesti monitasomallilla ja poikittaisesti regressioanalyysillä. Analyyseissä kontrolloitiin ikä, sukupuoli sekä sosioekonomisia tekijöitä. Tulokset ja johtopäätökset: Korkea avoimuus, korkea neuroottisuus ja korkea ekstraversio olivat yhteydessä korkeampaan paranormaalien uskomusten kehityskulkuun 15 vuoden seurannassa. Tunnollisuus ja sovinnollisuus eivät olleet yhteydessä paranormaalien uskomusten kehityskulkuun. Vastaavat persoonallisuuspiirteiden ja paranormaalien uskomusten yhteydet havaittiin myös poikittaistutkimuksessa. Tutkimustulokset antoivat ainutlaatuista uutta tutkimustietoa siitä, miten persoonallisuuden piirteet ovat yhteydessä paranormaalien uskomusten kehityskulkuun pitkässä seurannassa. Tutkimustulos tarjoaa yhden mahdollisen selityksen sille, miksi paranormaaleja uskomuksia esiintyy väestössä kouluttautumisesta ja tiedon lisäämisestä huolimatta, sillä paranormaalit uskomukset vaikuttavat olevan osittain sidoksissa persoonallisuuden rakenteisiin.

Viisaudenhampaat aiheuttavat monenlaisia ongelmia ja siksi niiden poisto koskettaa lähes jokaista suomalaista. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää viisaudenhampaiden poistoihin johtavien diagnoosien yleisyyttä, poistotapaa, potilaan ikää poistohetkellä ja sukupuolten välisiä eroja. Tutkimuksen aineistona oli Helsingin kaupungin terveyskeskuksen potilastietojärjestelmästä Efficasta aikaväliltä 1.1.2013 - 8.12.2014 viisaudenhampaiden poistoihin liittyvät tiedot: hampaan numero Dd.18, 28, 38, 48, ICD-10 tautiluokituksen mukainen poistodiagnoosi, EBA-alkuinen toimenpidekoodi, potilaan ikä poistohetkellä ja sukupuoli. Tutkimusaineisto koostui 8436 poistetusta viisaudenhampaasta (51 % miesten hampaita, ikähajonta 10-99 vuotta). Aineisto analysoitiin Excelissä. Ryhmien välisten erojen tilastollista merkitsevyyttä testattiin Khi toiseen -testillä. Yleisimmät poistodiagnoosit jakautuivat seuraaviin luokkiin: K05 Hampaiden kiinnityskudosten sairaudet (23 %), K04 Hammasytimen ja hampaan juuren kärkeä ympäröivien kudosten sairaudet (20 %) sekä K02 Hammaskaries (18 %). Leikkaamalla poistettiin vain 27 % kaikista viisaudenhampaista, joista 81 % oli alaleuan hampaita ja joiden yleisimpänä poistodiagnoosina oli pitkäaikainen perikoroniitti (16 %). Yleisin poistoikä oli 20-29 vuotta (34 %). Miehiltä poistettiin viisaudenhampaita keskimäärin 38 vuoden ikäisenä ja naisilta 35,3-vuotiaina. Johtopäätöksenä todetaan, että viisaudenhampaita poistetaan terveyskeskuksessa yleisten biofilmisairauksien takia ja suurin osa tehdään tavanomaisina poistoina.

Viisaudenhampaat aiheuttavat runsaasti hoidontarvetta nuorille aikuisille. Hammas on vaikea puhdistettava distaalisen sijainnin, osittaisen puhkeamisen sekä virheasentojen takia. Siksi hammas voi reikiintyä helposti pian puhkeamisen jälkeen. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää viisaudenhampaiden esiintyvyyttä, puhkeamista sekä reikiintymisen nopeutta 21 ̶ 24-vuotiailla. Tutkimuksessa käytettiin osaa valmiista Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöllä (YTHS) Helsingissä kerätystä seuranta-aineistosta vuosina 2002 ja 2005 (Ventä ja Turtola 2008). Aineisto koostui 192 opiskelijasta, joiden keski-ikä oli alussa 20,7 (± 0,6) ja lopussa 23,7 (± 0,6) vuotta ja 79 % olivat naisia ja 21 % miehiä. Viisaudenhampaiden puhkeamisaste sekä niiden reikiintyminen analysoitiin alussa kliinisesti ja panoraamatomografiasta ja lopussa kliinisesti. Muuttujien välisten tilastollisesti merkitsevien erojen testaamiseen käytettiin khiin neliö -testiä. Aineisto analysoitiin Excelin avulla. Tutkimuksen alussa lähes kaikilla oli ainakin yksi viisaudenhammas ja 6 %:lla ei ollut yhtäkään. Tutkimuksen alussa 40 %:lla oli neljä puhkeamatonta tai osittain puhjennutta viisaudenhammasta. Kolmen vuoden seurannan lopussa osuus oli pudonnut 20 %:iin. Opiskelijoiden ollessa 21-vuotiaita 13 % kaikista näkyvistä viisaudenhampaista olivat reikiintyneitä tai jo paikattuja ja 24-vuotiaina vastaava luku oli 16 %. Seurannan aikana 8 %:lle opiskelijoista kehittyi karies viisaudenhampaaseen. Reikiintyminen oli yleisempää miehillä verrattuna naisiin seurannan lopussa (22 % vs. 8 %; P<0,05). Uusia kariesleesioita kehittyi seurannan aikana eniten sellaisiin viisaudenhampaisiin, jotka olivat lähtötilanteessa osittain puhjenneita. Tulokset osoittavat, että viisaudenhampaiden reikiintyminen on nopeaa heti puhkeamisen jälkeen ja etenee selvästi kolmen vuoden aikana. Miessukupuoli sekä osittainen puhkeami-nen näyttäisivät altistavan viisaudenhampaan reikiintymiselle.

Suomessa tehdään vuosittain noin 240 munuaissiirtoa. Munuaissiirtojen määrä on ollut viime vuosikymmenen aikana noususuuntainen. Munuaissiirroissa siirrettävään elimeen tulee kylmäsäilytyksen ja verenkierron avaamisen aikana vaurio, jota kutsutaan iskemia-reperfuusiovaurioksi. Tästä johtuen osalla potilaista munuaissiirteen toiminta ei käynnisty välittömästi leikkauksen jälkeen vaan potilas tarvitsee postoperatiivista dialyysihoitoa. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä viivästynyt käynnistyminen, englanniksi delayed graf function, DGF. Suomessa DGF:n yleisyys munuaissiirtopotilailla on noin 25 prosenttia. Tässä tutkielmassa on analysoitu 100 munuaissiirtopotilaan muodostama aineisto. Munuaissiirrot on tehty vuosina 2015-2016. Tutkimuksen tavoitteena selvittää mitkä tekijät munuaissiirteen vastaanottajassa, leikkauksen aikana ja seurannassa ovat yhteydessä DGF:n syntyyn. Lisäksi tarkastellaan DGF:n ja akuutin rejektion yleisyyttä ja yhteyttä aineistossamme. 29 prosenttia aineiston potilaista sai DGF:n. DGF:lle altistavia tekijöitä olivat hemodialyysi ja perioperatiivinen vuoto sekä positiivinen nestetasapaino. DGF-potilaita verratessa verrokkiryhmään huomattiin, että DGFryhmän potilaiden diureesi oli leikkauksen yhteydessä pienempi ja keskivaltimopaine sekä arteriavirtaus reperfuusion jälkeen olivat suuremmat verrattuna niihin, joilla DGF ei ilmennyt. Myös heräämö- ja kokonaissairaalahoitoaika olivat pidemmät. DGF potilaiden kreatiniiniarvot olivat 1 kuukauden ja 3 kuukauden kohdalla korkeammat kuin verrokeilla. DGF altisti selvästi akuutille rejektiolle mutta akuutteja rejektioita esiintyi myös ei-DGF –ryhmässä. Tutkimus samalla siis vahvistaa sitä käsitystä, että DGF:n syitä ja riskitekijöitä kannattaa kartoittaa ja ehkäistä, jotta munuaissiirtopotilaiden sairaalahoitoaika olisi lyhyempi ja akuutteja rejektioita tulisi vähemmän.

Tavoitteet: Määrittää suun alueen märkänäytteistä sekä veriviljelynäytteistä eristettyjen viridans- ja anginosus-ryhmän streptokokkilöydösten mikrobilääkeherkkyys ja hoitosuositusten mukaisten mikrobilääkkeiden soveltuvuus näiden kattamiseen suun infektioiden hoidossa ja mikrobilääkeprofylaksissa. Aineisto ja menetelmät: Tutkimuksen kohteena oli HUSLAB bakteriologian osastolla vuosina 2011-2015 tutkitut suun alueen märkäviljelynäytteistä ja veriviljelynäytteistä todetut viridans-ryhmän streptokokkilöydökset ja löydösten herkkyys mikrobilääkkeille. Tarkastelujakson aikana mikrobilääkeherkkyys oli tutkittu märkänäytteistä 283 viridans-ryhmän streptokokille ja 295 anginosusryhmän streptokokille. Vastaavat luvut veriviljelylöydöksistä olivat 594 ja 264. Herkkyyksien tulkinnassa oli käytetty EUCAST- ja CLSI-standardien mukaisia herkkyystulkintarajoja. Tulokset: Viridans-ryhmän streptokokeista märkänäytteissä 16 % ja veriviljelynäytteissä 8 % oli resistenttejä tai herkkyydeltään alentuneita penisilliinille, kun taas kaikki anginosus-ryhmän löydökset olivat penisilliinille herkkiä. Klindamysiinille resistenttejä tai herkkyydeltään alentuneita viridans-ryhmän kantoja oli märkänäytteissä 19 % ja veriviljelylöydöksissä 7 % löydöksistä. Vastaavat luvut anginosusryhmän streptokokeille olivat 6 % ja 4 %. Eniten resistenssiä todettiin erytromysiinille: Resistenttien ja herkkyydeltään alentuneiden löydösten määrä märkänäytteiden viridans-ryhmän löydöksistä oli 50 % ja veriviljelylöydöksistä 28 % sekä anginosus-ryhmän löydöksille vastaavat luvut olivat 10 % ja 6 %. Johtopäätökset: Viridans-ryhmän ja anginosus-ryhmän streptokokkien herkkyys penisilliinille on edelleen hyvä, kuten myös anginosus-ryhmän streptokokkien herkkyys klindamysiinille ja erytromysiinille. Viridans-ryhmän streptokokeilla todettiin klindamysiiniresistenssiä märkänäytteissä huomattavasti enemmän kuin veriviljelynäytteissä. Tämä voi mahdollisesti selittyä sillä, että suun alueen märkänäytteissä on eri streptokokkilajeja kuin veriviljelylöydöksissä. On olemassa myös pieni mahdollisuus, että osa märkänäytteiden streptokokeista on tunnistunut fenotyyppiin perustuvassa tunnistuksessa väärin tai viljelmä ei ole ollut herkkyystutkimuksessa täysin puhdas muista bakteereista. Vastaava ilmiö todettiin selvästi myös erityisesti viridans-ryhmän streptokokin erytromysiiniherkkyydessä sekä pienemmässä määrin kaikissa muissakin tutkituissa herkkyyksissä. Tutkimustulosten valossa voidaan todeta, että nykyisten mikrobilääkehoitosuositusten mukaisesti viridans-ryhmän streptokokkien sekä anginosusryhmän bakteerien hoitoon hammasperäisissä infektioissa ja mikrobilääkeprofylaksissa soveltuu parhaiten penisilliiniryhmän lääke. Klindamysiiniherkkyys oli hyvä veriviljelykannoilla, mutta märkänäytteissä todettu resistenttien kantojen osuus löydöksistä antaa aiheen seurata klindamysiiniherkkyyttä tarkkaan jatkossa. Erytromysiini tai muut makrolidiryhmän mikrobilääkkeet eivät tulosten perusteella sovellu suun viridans-streptokokkien hoitoon anginosus-ryhmän streptokokkeja lukuunottamatta. Tämä olisi tärkeää huomioida etenkin endokardiittiprofylaksiohjeistuksissa.

Akuutti nielutulehdus on kaikkialla maailmassa yleinen infektiotauti, jota aiheuttavat niin virukset kuin bakteeritkin. Tärkein tautia aiheuttava bakteeri on A-tyypin beetahemolyyttinen streptokokki, mutta myös muita antibioottihoitoa vaativia aiheuttajia on. Suun ja nielun alueella tiedetään olevan runsas ja monipuolinen bakteeristo, jonka ajatellaan olevan monimutkaisessa vuorovaikutuksessa sekä keskenään että isäntäelimistön kanssa. Sylkeen on ajateltu kertyvän suun ja nielun eri alueilla ja pinnoilla eläviä bakteereita niin, että syljen bakteeristoa tarkastelemalla saadaan informaatiota eri bakteeripopulaatioiden muodostamasta kokonaisuudesta. Tässä tutkimuksessa analysoitiin akuuttia nielutulehdusta sairastavien potilaiden ja terveiden kontrollihenkilöiden syljen sisältämiä bakteereita. Tavoitteena oli tutkia tonsilliittia sairastavien potilaiden ja terveiden kontrollien syljen bakteerien välisiä eroja sekä selvittää, voiko akuutin nielutulehduksen aiheuttajaa selvittää sylkinäytteestä. Tutkimuksessa käytettiin analyysimenetelmänä virtaussytometriaa, jota on käytetty paljon esimerkiksi hematologian alalla. Lääketieteellisessä mikrobiologiassa sitä on käytetty hyvin niukasti, ja yhtenä tutkimuksen tavoitteista oli selvittää menetelmän soveltuvuutta tälle alalle. Tutkimuksessa havaittiin tonsilliittipotilaiden syljessä olevan merkittävästi enemmän eri streptokokkilajeja kuin terveillä kontrolleilla. Muitakin tutkittuja bakteereita vaikutti esiintyvän tonsilliittipotilailla enemmän kuin kontrollihenkilöillä, mutta löydökset olivat tilastollisesti merkityksettömiä. Koehenkilöiden bakteerimäärissä oli erittäin suurta vaihtelua, mikä voi johtua sekä tutkimusmenetelmän ongelmista että yksilöllisistä eroista ihmisten välillä. Sylkinäytteen bakteereita tutkimalla ei voitu päätellä tonsilliitin aiheuttajabakteeria. Virtaussytometriaan menetelmänä liittyy vielä ongelmia, mutta se on lupaava menetelmä suurten bakteerimäärien laskemiseen ja identifioimiseen.

Tavoitteet. Tämä tutkimus on esiselvitys sosiaalisen katseen kehittämiseen tarkoitetun Satuhetki-virtuaalitodellisuusharjoituksen soveltuvuudesta tutkimukseen osallistuneille 4–10-vuotiaille lapsille. Lisäksi tutkimuksessa kerätään lasten käyttökokemuksia virtuaalitodellisuusharjoituksesta sekä virtuaalitodellisuusteknologiasta. Virtuaalitodellisuus tuo uusia mahdollisuuksia logopediseen arviointiin ja kuntoutukseen. Aikaisempaa tutkimustietoa on vasta vähän ja se on pääosin keskittynyt autismikirjon sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Tarvitaan lisää tieteellistä näyttöä, jotta teknologisia ratkaisuja voidaan hyödyntää kuntoutuksessa mahdollisimman tehokkaasti. Menetelmät. Monitapaustutkimukseen valikoitui kahdeksan lasta, jotka olivat tutkimushetkellä 4–10-vuotiaita. Koko tutkimusasetelma koostui kielellis-kognitiivisista arvioista, virtuaalitodellisuusharjoituksesta, strukturoidusta haastattelusta, kyselylomakkeista sekä videotallenteista. Tutkimusaineistosta analysoitiin määrällisesti tilastollisin menetelmin virtuaalitodellisuusharjoituksen tulokset (kokonaistulos, keskeytykset, keskeytyksiin kulunut aika ja katseen ja kohteen välinen kulma). Haastatteluaineistoa analysoitiin sekä tilastollisesti että laadullisesti. Tulokset ja johtopäätökset. Tutkittavien suoriutuminen Satuhetki-harjoituksesta oli vaihtelevaa. Tämän tutkimuksen tuloksiin tulee suhtautua suuntaa antavina pienen aineiston vuoksi, joten tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. 6-vuotias tutkittava suoriutui parhaiten ja hänen suoriutumiseensa saattoi vaikuttaa hyvä keskittymiskyky sekä aikaisempi kokemus virtuaalilasien käytöstä. 4-vuotias tutkittava suoriutui muuhun tutkimusryhmään verrattuna heikoiten ja hänen suoriutumiseensa saattoi vaikuttaa vahva uppoutuminen virtuaalitodellisuuteen. Lisäksi tutkittavien suoriutumiseen saattoi vaikuttaa virtuaalilasien istuvuus ja asettelu. 9-vuotias tutkittava koki ajoittaista päänsärkyä ja huimausta harjoittelun aikana, mutta osallistui mielellään harjoitteluun uudelleen. Tulokset tukevat aikaisempia tutkimustuloksia, joiden mukaan vaihtelevan suoriutumisen selittävät yksilölliset tekijät. Tutkittavat kokivat Satuhetki-harjoituksen helpoksi ja halusivat käyttää virtuaalilaseja mielellään uudelleen. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että virtuaalitodellisuusteknologian avulla voidaan kerätä tarkkaa tietoa katseen käytöstä. Tuloksista saadaan tärkeää tietoa virtuaalitodellisuudessa tapahtuvan kuntoutuksen suunnitteluun.

Objectives. Attention deficit hyperactivity disorder (ADHD) is a developmental neuropsychiatric disorder with childhood-onset, characterized by inattentiveness, hyperactivity, and impulsivity. In the diagnosis of ADHD, rating scales and neuropsychological testing serve to make inferences about the impact of a given patient’s symptoms, cognitive deficits, and abilities on everyday functioning. These traditional assessment methods have their limitations, as rating scales have been criticized by the lack of objectivity, and neuropsychological testing due to the limited ecological validity. For these reasons, new objective and ecologically valid assessment methods are needed. The aim of the current study was to examine the utility of Epeli, a new virtual reality-based assessment method that simulates everyday tasks, in the assessment of ADHD in children. Methods. ADHD symptoms were assessed with Epeli by comparing the differences in gross motor activity between 37 children diagnosed with ADHD and 42 typically developing children, aged between 9 and 12 years. Linear mixed models were used to examine how the children’s gross motor activity and distractors presented in the virtual environment affected groups performance in Epeli. Furthermore, it was investigated whether the motor activity variables of Epeli were correlated with the scores in traditional ADHD assessment methods: the continuous performance test (CPT), and ADHD Rating Scale IV (ADHD-RS-IV). Results and conclusions. Children diagnosed with ADHD made more movements of the hand using the game controller and controller clicks than the control group, and thus expressed more gross motor activity during Epeli. This gross motor activity measured from controller movements and clicks was associated with Epeli performance along with the distractors, weakening the performance in children with ADHD more than in typically developing children. Furthermore, the motor activity correlated with ADHD symptoms assessed with ADHD-RS-IV but only marginally with CPT measures. Head movements during Epeli did not reveal differences between the groups and were not associated with Epeli performance. The results suggest that Epeli offers new possibilities to assess children’s ADHD in an objective and ecologically valid way.

Visuaalinen asiantuntijuus on keskeistä monella lääketieteen osa-alueella, mutta ymmärrys sen kehittymisestä on puutteellista. Dermatologia eli ihotautioppi on lääketieteen erikoisala, jossa diagnosointi tapahtuu pääasiassa näönvaraisten havaintojen perusteella. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voidaanko havainto-oppimismoduuleilla edistää ihotautien oppimista, onko oppimisvaikutus pysyvä ja koetaanko havainto-oppimismoduulit hyödyllisinä. Koehenkilöt (N = 105) olivat Helsingin yliopiston lääketieteen koulutusohjelman opiskelijoita, jotka osallistuivat vuosina 2021–2022 dermatologian kurssille. Lisäksi 33 opiskelijaa osallistui seurantaan 5–11 kk kokeen jälkeen. Kokeessa käytettiin ärsykkeenä HUSin opetuskäytössä olevia aitoja potilaskuvia ihotauteihin liittyvistä ihomuutoksista. Koehenkilöt suorittivat kaksi verkkopohjaista havainto-oppimismoduulia kolmena eri ajankohtana, eli toistoja oli kuusi. Jokaisessa niistä koehenkilöiden tehtävänä oli tunnistaa kohteena oleva ihotauti kahdeksan kuvan joukosta. Tunnistettavia ihotauteja oli yhteensä 47, ja ne esitettiin jokaisessa moduulissa kerran. Kokeessa mitattiin oikeita vastauksia, varmuutta, reaktioaikaa ja piirteitä, joihin tunnistaminen perustui. Lisäksi koehenkilöt täyttivät ennen ja jälkeen kurssin lyhyen kyselymittarin. Analyysit toteutettiin toistomittaus-ANOVINA. Seurannan ja kyselymittarin tuloksia arvioitiin laadullisesti. Koehenkilöiden suoritus parani jokaisella osa-alueella kurssin edetessä: oikeiden vastausten osuus ja varmuus vastauksista kasvoi, reaktioaika lyheni ja piirteistä primaarileesio valittiin suhteellisesti useammin kurssin lopussa kuin alussa. Oppimisvaikutus pysyi seurannassa. Lisäksi koehenkilöiden arvio visuaalisista havaintotaidoistaan ja kyvystä kuvata löydöksiä kasvoivat. Tulosten perusteella havainto-oppimismoduulien avulla voidaan edistää ihotautien oppimista, parantaa diagnostista tarkkuutta ja lisätä päätöksenteon nopeutta.