Browsing by Issue Date

Aphasia is a language disorder acquired after language learning, usually caused by a cerebrovascular accident or a stroke. The severity and type of aphasia symptoms vary individually. Naming difficulties are one of the most common and long-lasting symptoms of aphasia. Self-corrections of one's own speech are a significant part of successful interaction, and they indicate the ability to monitor speech. Aphasia symptoms may impair the ability to monitor. The aim of this master's thesis is to examine the self-repairs of participants with varying degrees of aphasia in naming tasks. The aim of the thesis is to examine the quantity, quality and success of self-corrections. The aim of the thesis is also to examine the not-corrected errors of research subjects in naming tasks. The thesis was carried out as a multi-case study. Four participants with different degrees of aphasic symptoms were selected from the existing material of the Opi Sanoja research project. The participants were selected based on their aphasia quotient determined by the WAB test. The material consisted of audio recordings of the performance of the participants in the Boston naming test, and the naming section of the research project's word learning assignment during two different research visits. Notations were formed from the data using ELAN software. The number of self-corrections and the self- correction elements used, as well as the uncorrected errors of the subjects were analysed and categorised. The data was analysed at individual level. The self-repair elements used, as well as the number of self-repair initiatives, varied between the study participants. The most commonly used self-correction element in the entire data was the interruption of the expression, most often followed by the repetition or rephrasing of a word or syllable. All subjects made successful self-corrections in the Boston naming test. Successful corrections were corrections that improved the phrase closer to the target word. In the naming section of the word learning task, two out of four participants made successful self-correction initiatives. In this study, the amounts of not-corrected errors of the participants were in the same order in both tasks. The participant with the most severe aphasia made the most not-corrected errors and the participant with the least severe aphasia made the least. Due to the small number of participants (N = 4), the generalizability of the results is weak. However, in this data, regardless of the severity of aphasia, the participants tended to correct their own expression at least when naming familiar objects, in which case the ability to monitor speech is at least partially preserved. The severity of aphasia also seems to be related to the preservation of speech monitoring ability when examining uncorrected errors.

Akuutti leukemia on alle 15-vuotiaiden lasten yleisin syöpäsairaus, johon sairastuu Suomessa keskimäärin noin 50 lasta vuodessa. Akuutin leukemian yleisin muoto on akuutti lymfoblastileukemia. Tämän tutkielman tavoitteena oli kuvata akuutin lymfoblastileukemian erilaisten kliinisten piirteiden yleisyyttä tietyssä joukossa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueen potilaita ja verrata niitä olemassa oleviin tutkimustuloksiin. Tutkimusaineistoon kuului yhteensä 39 lapsipotilasta, jotka olivat saaneet akuutin lymfoblastileukemian diagnoosin vuosien 1994–2017 välillä. Poikia kerätyssä aineistossa oli 23 ja tyttöjä 16. Lähes kaikilla potilailla havaittiin diagnoosihetkellä verenkuvassa yhden tai useamman solulinjan poikkeavuuksia sekä verisolujen nuoruusmuotoja blasteja. Anemia, trombosytopenia ja neutropenia sekä normaalista poikkeavat leukosyyttimäärät olivat tyypillisiä löydöksiä. Perimäaineksen muutoksista potilailla esiintyi useimmin hyperdiploidinen karyotyyppi sekä TEL-AML1-fuusiogeeni. Neljällä potilaista oli Downin syndrooma. Suurimmalla osalla potilaista tautia ei esiintynyt keskushermostossa tai muualla luuytimen ulkopuolella. Suurentunut perna todettiin hieman yli kolmasosalla. Kaikki saavuttivat ensimmäisen remission. Potilaista viisi kuoli leukemian seurauksena. Neljällä kuolinsyy oli relapsi, yhdellä tautia seurannut sekundäärinen myelooinen leukemia. Kokonaisuudessaan aineiston potilaiden kliiniset piirteet olivat hyvin samankaltaisia kuin aiemmissakin tutkimuksissa on havaittu. Diagnoosivaiheen havainnot niin esimerkiksi verenkuvassa kuin geneettisessä taustassakin vastasivat aiempia tutkimuksia. Myös levinneisyyden aste sekä ennuste ja kuolinsyyt olivat samankaltaisia. Relapsien osuus oli hieman suurempi, mutta ottaen huomioon aineiston pienen koon ero ei ollut suuri. Merkittäviä eroja ei esiintynyt. (199 sanaa)

Localized delivery of drugs into an osteoarthritic cartilaginous lesion does not yet exist, which limits pharmaceutical management of osteoarthritis (OA). High-intensity focused ultrasound (HIFU) provides a means to actuate matter from a distance in a non-destructive way. In this study, we aimed to deliver methylene blue locally into bovine articular cartilage in vitro. HIFU-treated samples (n=10) were immersed in a methylene blue (MB) solution during sonication (f=2.16MHz, peak-positivepressure=3.5MPa, mechanical index=1.8, pulse repetition frequency=3.0kHz, cycles per burst: 50, duty cycle: 7%). Adjacent control 1 tissue (n=10) was frst pre-treated with HIFU followed by immersion into MB; adjacent control 2 tissue (n=10) was immersed in MB without ultrasound exposure. The MB content was higher (p<0.05) in HIFU-treated samples all the way to a depth of 600µm from AC surface when compared to controls. Chondrocyte viability and RNA expression levels associated with cartilage degeneration were not diferent in HIFU-treated samples when compared to controls (p>0.05). To conclude, HIFU delivers molecules into articular cartilage without major short-term concerns about safety. The method is a candidate for a future approach for managing OA.

Sukupuolen kehittyminen on monimutkainen prosessi ja toisinaan sikiönkehityksen aikana sukupuoli ei kehity normaalisti, jolloin lopputuloksena on sukupuolen kehityksen variaatio. Tapauksia, jossa sukupuoli jää tunnistamatta on 0,2%:ssa synnytyksiä ja näistä vain 20%:lle löydetään tarkka molekyyligeneettinen diagnoosi. Tutkittavalla potilaalla on 46,XY-DSD ja eksomisekvensoinnissa löytyi harvinainen homotsygoottinen MAML2-variantti. MAML2 on kirjallisuuden perusteella yhdistetty sukupuolen kehityksen variaatioihin, joten tämä aiheutti tarpeen lisätutkimuksiin. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää in vitro voiko löydetty MAML2-geenivariantti selittää potilaan kliinistä kuvaa. Tutkimme erityisesti MAML2-geenivariantin ja villityypin eroja Notch-ja Wnt-signalointireittien avulla, joissa MAML2 on molemmissa osallisena joko ko-aktivoivana transkriptiotekijänä tai SOX9-välitteisenä estävänä tekijänä. Lisäksi tarkastelimme proteiinin sijoittumista soluissa immunofluoresenssitekniikalla. Emme löytäneet tutkittaessa Notch-ja Wnt-signalointia eroa mutantin ja villityypin välillä, joten näiden perusteella variantti ei vaikuta haitallisesti kyseisiin signalointireitteihin. Havaitsimme kuitenkin toistuvasti MAML2-proteiiniekspressioeroja mutantin ja villityypin välillä. Mutaatio ei tutkimusten perusteella sijaitse geenin promoottorialueella, joten vaaditaan lisäselvityksiä selvittämään mikä saa aikaan tämän ekspressioeron. Mahdollista on, että proteiinien hajoamisnopeuksissa on eroa ja tästä johtuu MAML2-geenivariantin kertyminen soluihin. Toisena jatkotutkimuskohteena on variantin ja villityypin interaktioit muiden proteiinien kanssa. Kokonaisuudessaan MAML2:n rooli sikiönkehityksessä ja DSD:n etiologiassa on vielä laajalti epäselvä ja vaatii lisätutkimuksia.

Tavoitteet: Matriksin metalloproteinaasit ovat biomarkkereita, jotka osallistuvat elimistössä lukuisiin tulehdusreaktioihin ja patologisiin tiloihin. Tuolinvierustestiä aktiivisen matriksin metalloproteinaasi-8 (aMMP-8) konsentraation määrittämiseksi suuhuuhdenäytteessä voidaan käyttää täydentämään parodontiitin ja muiden systeemisten tulehduksellisten tilojen diagnostiikkaa. Pilottitutkimuksen tavoitteena oli kokeilla tuolinvierustestin käytön soveltuvuutta suu- ja leukakirurgian potilaiden hoidossa ja selvittää syljen aMMP-8-konsentraatioita eri potilasryhmissä. Materiaalit ja menetelmät: aMMP-8-näytteitä kerättiin suu- ja leukakirurgian potilailta yhden kuukauden ajan. aMMP-8-pitoisuudet analysoitiin suuhuuhteesta vieritestillä ja digitaalisen lukijan avulla. Kliinisesti merkittävät potilastiedot kerättiin ja saadut muuttujat arvioitiin. Yli 20ng/ml aMMP-8-pitoisuudet katsottiin olevan kohonneet. Tulokset: Yhteensä haastateltiin 115 potilasta, joista 112 suostui testiin (97,4%). Kohonneita aMMP-8 pitoisuuksia havaittiin 58 potilaalla (51,8%). Luukatoa todettiin 75 (67%) potilaalla, joista 47:llä (62,7%) aMMP-8-pitoisuudet olivat koholla. Potilailla, joilla oli lisääntynyt infektioriski, oli keskimäärin 35,5% korkeammat aMMP-8-arvot verrattuna potilaisiin, joilla ei ollut aiempia sairauksia. Johtopäätökset: aMMP-8-vieritestillä voidaan luotettavasti ja non-invasiivisesti mitata aMMP-8-pitoisuuksia. Tulevissa tutkimuksissa on syytä arvioida aMMP-8-pitoisuuksien yhteyttä ja kliinistä merkitystä spesifisten potilasryhmien välillä. Avainsanat: aMMP-8, metalloproteinaasi, infektio, pilottitutkimus, suu- ja leukakirurgia

Objective. Hyperglycemia and dyslipidemia are well-known risk factors for coronary artery disease (CAD) in type 1 diabetes. The impact of long-term cumulative exposure to these risk factors is less explored. We investigated the relationship between cumulative glycemic and lipid exposure and CAD in individuals with type 1 diabetes. Research Design and Methods. This longitudinal study included 3,495 adults with type 1 diabetes from the FinnDiane cohort, without end-stage kidney disease and no history of CAD or stroke at the study baseline. Total cumulative glycemic exposure (CGEtot) and cumulative hyperglycemic exposure (CGEhg), accounting only for time spent above an HbA1c of 7% (53 mmol/mol), were calculated from diabetes diagnosis. Results. During a median follow-up of 19.4 years, 534 participants had their first-ever CAD event. CGEhg (odds ratio 1.03 [95% CI 1.02-1.05], P <0.001) and cumulative exposure to LDL cholesterol, triglycerides, and non-HDL cholesterol all significantly increased the odds for incident CAD. The highest tertile of CGEhg associated with a 2-fold odds increase for incident CAD. CGEtot was not significantly associated with CAD after adjusting for cumulative lipid exposure. Conclusions. Both hyperglycemia and dyslipidemia are independently associated with CAD in type 1 diabetes. These findings emphasize the importance of reaching an HbA1c below 7% (53 mmol/mol) as well as calling on health care professionals to not settle for suboptimal glucose control, but to continue their support and encouragement towards better management of diabetes.

The infant gut microbiota maturation is central to infant health and well-being and has been suggested to have important health impacts in adulthood. While most of the previous research and description of the dynamics of the gut microbiota acquisition and maturation focused on the prokaryotic community; recent studies have suggested the importance of other microbial members in the community. Viruses, specifically bacteriophages (phages), are found in high abundances in the gut microbiota, and may influence prokaryotic composition and the microbiota’s trajectory during infancy. Phages can shape the bacterial community by killing their cellular host but also by modulating their bacterial host fitness in the ecosystem. Additionally, phages can carry genes which have no role in the viral replication machinery, but instead modulate the cellular host metabolism. These genes, termed auxiliary metabolic genes (AMGs), are largely uncharacterized in the human gut, in particular in the context of the infant gut microbiota maturation. In this thesis, we explored the diversity and persistence of AMGs in infant gut microbiota from 3 months to 2 years old and identified and characterized changes in the AMGs repertoire during the infant gut microbiota maturation. This project utilized a subset of the broader Finnish Health and Early Life Microbiota (HELMi) birth cohort study, a Finnish prospective cohort on early life microbiota and health. In this study, we leveraged whole genome shotgun metagenomes from faecal samples of 475 infants collected at four time points, as well as samples from their mothers (n = 304) and fathers (n = 123). The viral sequences in these metagenomes were then identified, annotated, and characterized, allowing us to build a large catalogue of bacteriophage sequences, called the HELMi Bacteriophage Catalogue (HBaC). Next, we assessed the presence of putative AMGs in this phage collection and determined their prevalence in the viral community and dynamics during the gut microbiota maturation. The HBaC contains 145,818 unique species-like viral OTUs (vOTUs) of which a majority are temperate phages, classified as Caudoviricetes. Notably, we observed an increase in phage diversity and richness during the infant gut microbiota maturation and an increase in relative abundance of virulent phages. Further, the viral community composition strongly associated with the observed prokaryotic faecal community types (FCTs). In our phage catalogue, 8 % of the vOTUs carried at least one putative AMGs and the Demerecviridae, Autographiviridae and Herelleviridae families proportionally carried the most. The most common metabolic pathways encoded by these putative AMGs found in HBaC were organic nitrogen metabolism, transport functions and carbon utilization. Interestingly, we observed a change in putative AMGs abundance and function during the infant gut microbiota maturation. In the future, additional analysis exploring the influence of early life exposures on phage and AMGs prevalence and dynamics could help unravel the complex interaction between phages and their bacterial host in the dynamic infant gut microbiota.

Tämä lääketieteellinen tutkielma käsittelee syövän immuno-onkologisten hoitojen biomarkkereita, tarkastellen sekä hyväksyttyjä että kokeellisia merkkiaineita. Tutkimuksen taustalla on immunologisten hoitojen, kuten anti-PD-1- ja anti-PD-L1-vasta-aineiden, merkitys kiinteiden kasvainten hoidossa. Teoreettisena taustana on syövän immunologisen syklin ymmärtäminen ja sen vaiheet, jotka ovat tärkeitä syöpähoidon kannalta. Tutkimusmetodina käytettiin systemaattista kirjallisuushakua, jossa keskityttiin erityisesti PD-L1:n ilmentymiseen, suureen syövän mutaatiotaakkaan (TMB) ja puutteelliseen DNA-vaurioiden korjaukseen (dMMR) liittyviin biomarkkereihin. Tutkielma korostaa, että nämä biomarkkerit ovat keskeisiä syövänhoidon yksilöllistämisessä, mutta niiden rooli vaihtelee eri syöpätyypeissä. Tutkimuksessa käsitellään myös uusia kokeellisia biomarkkereita, jotka tarjoavat lupaavia mahdollisuuksia syövän immuno-onkologisten hoitojen tehokkuuden ennustamisessa. Näiden uusien merkkiaineiden tai merkkiaineyhdistelmien tutkiminen voi tuoda uutta tietoa syövän biologisista mekanismeista ja auttaa kehittämään tarkempia, yksilöllisiä hoitomuotoja. Erityisesti tarkastellaan uusien kokeellisten biomarkkerien vaikutusta immuunijärjestelmän aktivaatioon ja syöpäsolujen tunnistamiseen, jotka ovat kriittisiä tekijöitä immuno-onkologisten hoitojen onnistumiselle. Biomarkkeritutkimuksella on potentiaalia myös syventää ymmärrystämme syövän biologiasta. Tutkimuksen päätelmissä korostetaan, että vaikka PD-L1 ja TMB ovat tärkeitä ennustavia biomarkkereita, niiden rinnalle tarvitaan uusia, tarkempia merkkiaineita. Tutkielma osoittaa, että syvällinen ymmärrys sekä vakiintuneista että kokeellisista biomarkkereista on olennaista tulevaisuuden syöpähoitojen kehittämisessä. Tämän ymmärryksen avulla voidaan kehittää tehokkaampia ja kohdennetumpia hoitomuotoja, jotka perustuvat potilaan yksilöllisiin ominaisuuksiin ja syövän biologiseen profiiliin.

Lentigo maligna on ihon epidermikseen rajoittuva varhaisen vaiheen melanooma. Tyypillisesti se on oireeton epätarkkarajainen vaaleanruskea muutos iäkkään ihmisen kasvoilla. Lentigo maligna kasvaa hitaasti ja leviää subkliinisesti. Se voi edetä invasiiviseksi lentigo maligna melanoomaksi. Sen ensisijainen hoito on kirurginen kokopoisto tervekudosmarginaalein. Kirurgisessa hoidossa voidaan käyttää myös Mosh-mikrokirurgiaa ja vaiheittaista kokopoistoa. Muita hoitovaihtoehtoja ovat muun muassa sädehoito ja imikimodivoide. Lentigo malignalla on uusiutumistaipumus, ja hoitomuoto vaikuttaa uusiutumisasteeseen. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää lentigo malignan uusiutumisriskiä eri hoitomuodoilla. Lisäksi tavoitteena oli arvioida riittävän leikkausmarginaalin leveyttä kirurgisessa kokopoistossa. Aineistohaku toteutettiin PubMed-tietokannan avulla. Tutkielman laajuuden rajoittamiseksi aineisto rajattiin kansainvälisissä hoitosuosituksissa olevia hoitomenetelmiä käsitteleviin artikkeleihin. Näitä ovat kirurgiset hoidot, sädehoito ja imikimodivoide. Haun lopputuloksena katsaukseen valittiin 36 artikkelia. Katsauksen perusteella suositus kokopoiston kirurgisesta marginaalista vaihteli välillä 6,5–9 mm. Pään ja kaulan alueella marginaaliksi suositeltiin jopa yli 1 cm. Lentigo malignan uusiutumisaste oli kirurgisessa kokopoistossa 5,9–13 %, vaiheittaisessa poistossa 0–4 %, Mosh-kirurgiassa 1,3–1,9 %, sädehoidossa 3–11,5 % ja imikimodivoiteella 2,3–24,5 %. Uusiutumisriskiä voitiin pienentää hoitomuotoja yhdistämällä, kuten imikimodivoide neoadjuvanttihoitona ennen kirurgista poistoa, reflektanssikonfokaalimikroskopia kirurgisen poiston yhteydessä tai Mosh-kirurgia yhdistettynä näytteen immunohistokemialliseen tutkimiseen. Yli 50 % lentigo malignan paikallisista uusiutumisista ilmaantuu vasta yli kahden vuoden kuluttua kirurgisen hoidon jälkeen, joten lentigo maligna -muutosten seuranta-ajan tulisi olla pitkä.

Meningeoomat ovat yleisimpiä kallon sisältä peräisin olevia kasvaimia. Yleensä ne ovat hyvänlaatuisia sekä oireettomia. Kuitenkin, jos meningeooma aiheuttaa potilaalle oireita, merkittävän painevaikutuksen aivokudokseen tai siinä todetaan aggressiiviseen kasvutaipumukseen viittaavia piirteitä, on hoito usein tarpeen. Ensisijainen hoitomuoto on leikkaus. Suurissa ja oireisissa meningeoomissa sädehoito toimii leikkausta täydentävänä hoitomuotona. Sädehoito voi olla ensisijainen hoitomuoto pienissä, oireettomissa kallonpohjassa sijaitsevissa meningeoomissa. Leikkaushoidon yhteydessä kerätään meningeoomasta koepala, josta voidaan määrittää kasvaimen WHO-luokitus. Luokituksen ja mahdollisen kasvainjäännöksen perusteella suunnitellaan leikkauksen jälkeinen radiologinen seuranta. Luokan 2 meningeoomien hoidossa on epäselvää, kannattaako kokonaispoiston jälkeen antaa sädehoito rutiininomaisesti vaiko vasta kasvaimen uusiessa. Tässä opinnäytetyössäni käsittelen luokan 2 meningeoomien hoitoa sekä raportoin välittömän leikkauksen jälkeisen sädehoidon tulokset ja komplikaatiot. Tutkimusaineistona on 15 HUS Neurokirurgian klinikassa leikattua ja HUS Sädehoitoklinikassa välittömän leikkauksen jälkeisen sädehoidon saanutta potilasta vuosilta 2004–2018. Potilaiden keski-ikä oli 62 vuotta (22–80), 60 % potilaista oli miehiä. 40 % meningeoomista kiinnittyi kallon konveksiteettiin ja tilavuuden mediaani oli 7 mm3 (0.4–21.9) ennen leikkausta. Potilaat pärjäsivät yleisesti hyvin seurannassa. Vakavia sädehoidon komplikaatioita todettiin vain yhdellä potilaalla (uusi epileptinen kohtausoire). Lievempiä komplikaatioita esiintyi useammin, 53 %:lla potilaista prosentilla potilaista. Potilaiden suorituskyvyssä vuosi sädehoidon jälkeen ei havaittu huononemista, toimintakyky säilyi tasaisena tai jopa parani seuranta-aikana. Yksi potilas kuoli ensimmäisen sädehoidon jälkeisen vuoden aikana meningeooman uusiutumiseen. Hoidosta huolimatta 20 %:lla potilaista todettiin kasvaimen uusiutuminen 3.9 vuoden seuranta-aikana ja heille tehtiin uusintaleikkaus. Vakavat sädehoidon komplikaatiot luokan 2 meningeoomaleikkauksen jälkeen ovat harvinaisia, mutta kasvaimen uusimisriski seurannassa merkittävä.