Browsing by Title

Odontogeeniset eli hammasperäiset kasvaimet ovat leukaluissa esiintyviä muutoksia, jotka koostuvat hammasta muodostavasta kudoksesta. Odontogeeniset kasvaimet eivät välttämättä aiheuta potilaalle oireita. Näissä tapauksissa nämä kasvaimet havaitaan sattumalöydöksinä rutiininomaisesta kuvantamistutkimuksesta. Osassa tapauksissa ilmenee oireilua, kuten särkyä, hampaiden liikkumista ja leukaluun laajenemista. Odontogeeniset kasvaimet jaotellaan pahanlaatuisiin eli maligneihin sekä hyvänlaatuisiin eli benigneihin kasvaimiin, joista benignit kasvaimet ovat huomattavasti yleisempiä kuin malignit. Benignit kasvaimet jaotellaan kolmeen eri ryhmään niiden kudosalkuperän mukaan; Epiteliaaliset, mesenkymaaliset ja sekamuotoiset kasvaimet. Syventävä tutkielma toteutettiin kirjallisuuskatsauksena. Tutkielmassa käsitellään vain benignejä odontogeenisiä kasvaimia ja panoraama-, tietokonetomografia-, kartiokeilatomografia-, magneetti- sekä ultraäänitutkimusten hyötyä kasvaimien diagnostiikassa. Kirjallisuuskatsauksen aineisto kerättiin PubMed-tietokannasta kesällä 2021. Lisäksi lähteenä käytettiin alan kirjallisuutta, lähinnä teoksia Pharoah, M, White, S. Oral Radiology (2009) sekä El-Naggar, AK. et al. WHO Classification of Head and Neck Tumours (2017). PubMed-haussa rajattiin aineisto vuosien 2016–2021 katsausartikkeleihin, tapausraportteihin sekä vuosina 2000–2021 julkaistuihin kuviin. Kirjallisuuskatsauksen tutkimuskysymyksinä ovat 1) Miten eri benignit odontogeeniset kasvaimet ilmentyvät eri kuvantamismenetelmin 2) Miten eri kuvantamismenetelmiä voi hyödyntää diagnosoidessa odontogeenisia kasvaimia. Katsauksen tuloksena todetaan, että hammaslääketieteessä hyödynnettäviä kuvausmenetelmiä on nykypäivänä monia, mutta edelleen valtaosa diagnostiikasta toteutetaan perinteisin röntgentutkimuksin kuten panoraama- tai intraoraalikuvauksin. Täten monien harvinaisten kasvaimien osalta muiden kuvantamismenetelmien hyödystä diagnostiikassa ei ole näyttöä. Useat odontogeeniset kasvaimet kuvautuvat hyvin samankaltaisesti, joten erotusdiagnostisia vaihtoehtoja on useita. Lopulliseen diagnoosiin tarvitaankin aina histologinen tutkimus muutoksesta.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsitellään liitukariekseen liittyvää tutkimusta, esiintyvyyttä, ehkäisymenetelmiä sekä hoitokeinoja. Aineisto on haettu ortodontian oppikirjoista sekä Pubmedistä hakusanoilla: white spot lesion, fixed appliances, orthodontics, fluoride, demineralization. Liitukaries on vaalea kiillemuutos, joka voi esiintyä millä tahansa hampaan pinnalla ja se voi kehittyä normaalia kariesleesiota nopeammin. Kiinteän oikomishoidon potilailla ilmenee usein liitukariesta, sillä hampaita on vaikeampi puhdistaa brakettien ja kaarilangan takia, ja plakkia kerääntyy helposti ienrajaan aiheuttaen alkavia kariesleesioita esteettisille alueille, joille niitä ei tavanomaisesti synny. Esiintyvyyttä on haastava määrittää, sillä eri tutkimusmenelmien tarkkuus vaihtelee suuresti. Tarkimmilla kuvantamismenetelmillä havaitaan leesiot jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Nykykäsityksen mukaan fluorilakkaus kuuden viikon välein ehkäisee tehokkaasti liitukarieksen syntyä. Vaihtoehtoisesti voidaan suositella oikomishoidon ajaksi väliaikaisesti käytettäväksi korkeapitoista fluorihammastahnaa (5000 ppm) tai 0,05% NaF-suuhuuhdetta. Aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta. Liitukariesleesiot saattavat parantua itsestään oikomishoidon jälkeen. Jos leesiot jäävät haittaamaan potilasta, voidaan harkita hampaiden valkaisua, jolloin vaaleat leesiot naamioituvat. Vakavien liitukariesleesioiden tapauksissa voidaan joutua turvautumaan korjaavaan hoitoon tai protetiikkaan.

Natriumhypokloriitti (NaOCl) on juurikanavan huuhteluaine, jota käytetään juurihoidon kemomekaanisessa preparoinnissa. NaOCl:lla on sekä antimikrobisia että orgaanista ainesta liuottavia ominaisuuksia. NaOCl:n tehtävä juurihoidossa on tappaa juurikanavan mikrobeja sekä liuottaa tulehtunut tai nekroottinen pulpakudos juurikanavasta. Päästessään juurikanavan ulkopuolelle NaOCl voi aiheuttaa komplikaatioita, joista voi pahimmillaan aiheutua potilaalle pysyviä haittoja. Kirjallisuuskatsauksen tutkimuskysymyksinä ovat 1) millaisia komplikaatioita NaOCl aiheuttaa juurihoidossa, 2) kuinka yleisiä komplikaatiot ovat, 3) miten komplikaatioita hoidetaan ja 4) mitkä tekijät johtavat komplikaatioihin ja miten niiltä voisi välttyä. Syventävä tutkielma toteutettiin kirjallisuuskatsauksena. Kirjallisuushaussa käytettiin PubMed- ja Ovid Medline -tietokantoja sekä Suomen Hammaslääkärilehtiä. Haut rajattiin suomen- ja englanninkielisiin artikkeleihin, joista oli saatavilla koko teksti elektronisena julkaisuna ja jotka olivat julkaistu aikavälillä 01/01/2000-31/08/2018. Lisäksi tietoa hankittiin hampaan juurihoidon Käypä Hoito -suosituksesta sekä endodontian oppikirjoista Käytännön juurihoito ja Endodontic Treatment, Retreatment, and Surgery. NaOCl-komplikaatiot voidaan jakaa NaOCl:n käsittelystä aiheutuviin komplikaatioihin, joita ovat materiaalivahingot, iho- ja limakalvovauriot, silmävauriot ja allergiset reaktiot, sekä komplikaatioihin, jotka johtuvat NaOCl:n pääsystä juurikanavan ulkopuolelle. Tehtävien juurihoitojen määrään verrattuna NaOCl-komplikaatiot näyttävät olevan melko harvinaisia. Suurin osa NaOCl-komplikaatioista johtuu iatrogeenisista syistä ja olisi vältettävissä hyviä hoitokäytänteitä noudattamalla. Kirjallisuudessa esitetyt NaOCl-komplikaatioiden hoito-ohjeet ovat pitkälti kokemusperäisiä ja perustuvat potilaiden oireiden mukaiseen hoitoon.

Purennan korotuksen tarkoituksena on palauttaa purentakorkeus alkuperäiselle korkeudelle. Hampaiden karioituminen, purentaelimistön dysfunktiot ja erilaiset sairaudet kuten happorefluksitauti voivat aiheuttaa hampaiden kulumista ja siten osaltaan lisätä purentakorkeuden madaltumista. Kuluneen hampaiston alkuperäisen korkeuden määritykseen on esitetty useita erilaisia tekniikoita kuten vapaavälin mittaus, kefalometrinen analyysi sekä kasvojen mittasuhteiden arviointi. Etenkin hampaattoman potilaan hoidossa purentakorkeuden määritys voi olla erittäin haastavaa. Ei ole olemassa tarkkaa ja yksiselitteistä ohjeistusta purennan korotuksen indikaatioista ja kontraindikaatioista tai käytetyistä menetelmistä sekä materiaaleista, vaan viime kädessä hammaslääkärin tulisi tehdä päätös hoidon tarpeellisuudesta ja hoitomuodoista yhdessä potilaan kanssa.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kirjallisuuskatsauksella selvittää julkaistujen rinta- ja lannerangan murtumien hoitoalgoritmien sisältö ja näytön aste, sekä se miten niitä on julkaisuhetkellä ja sen jälkeen validoitu. Hoitoalgoritmeja käsitellään kahta: TLICS ja TL AOSIS. Lisäksi Deniksen selkärankamurtumien kolmipilarimalli esitellään sen historiallisen arvon vuoksi vaikka se ei varsinainen hoitoalgoritmi olekaan. TLICS on julkaistu vuonna 2005 ja sillä on maailmanlaajuisesti melko vakiintunut asema kliinikoiden keskuudessa. Se on tarkoitettu ohjaamaan selkärankatraumojen hoitoa kolmimuuttujamalliin perustuvan pisteytyksen avulla. Muuttujina järjestelmässä ovat kuvantamistutkimuksiin perustuva murtuman morfologia, kliininen neurologinen status sekä selkärangan posteriorisen ligamenttikompleksin eheys. TL AOSIS on tuore, vuonna 2016 ilmestynyt hoitoalgoritmi. Se on myös pisteytysjärjestelmä, joka perustuu tietokonetomografialla kuvannettuun murtumamorfologiaan, kliiniseen neurologian arvioon ja potilaskohtaiseen lisämuuttujaan. TLICS on algoritmeista kattavammin tutkittu ja sen luotettavuus ja toistettavuus vaikuttavat olevan kliinikoiden käytössä kohtalaisia, joskin posteriorisen ligamenttikompleksin arviointi on haastavaa. Prospektiivisia tutkimuksia löytyi vain yksi, jonka valossa se näyttää olevan neurologisen toipumisen kannalta turvallinen. TL AOSIS vaikuttaa myös alustavien tutkimusten valossa luotettavalta ja toistettavalta tutkijoiden välillä. Prospektiiviset tutkimukset TL AOSIS-järjestelmästä puuttuvat. Molemmissa hoitoalgoritmeissa on sama pääkirjoittaja ja molempien luomisprosessi koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja kansainvälisen asiantuntijaryhmän yhteistyöstä. Hoitosuositukset algoritmeissa ovat käytännössä moniin asiantuntijamielipiteisiin pohjautuvia, joten vaikka niiden luotettavuus kliinikoiden käytössä on hyvä, tarvitaan prospektiivisia tutkimuksia niiden käytöstä niiden validoimiseksi potilastyössä.

Tavoitteet. Tämän pro-gradu tutkielman tarkoituksena oli luoda katsaus siihen, millaisia kuntoutusasetelmia- ja harjoitteita on käytetty sosiaalisen kognition kuntoutuksessa virtuaalitodellisuudessa ja voiko virtuaalitodellisuus tuoda lisäarvoa kuntoutukseen. Tavoitteena oli selvittää virtuaalitodellisuudessa tehtävien kuntoutusharjoitteiden vaikuttavuutta sosiaaliseen kognitioon henkilöillä, joilla on autismikirjon häiriö ja kuinka vaikuttavuutta on mitattu. Lisäksi pyrittiin selvittämään yleistyvätkö nämä tulokset interventioiden ulkopuolelle. Menetelmät. Tutkimus toteutettiin integroivana kirjallisuuskatsauksena, jonka aineisto on koostettu tieteellisistä artikkeleista. Artikkelit ovat valikoituneet hakulausekkeen perusteella. Hakulausekkeeni ovat: (virtual* OR augmented* OR mixed* vr OR hmd* OR headset OR “head mounted” OR head-mounted* OR helmet OR glasses OR goggles OR ve OR immersive OR im-mersion OR 3d OR head-worn OR “head worn”) AND (autism* OR autism spectrum disorder* OR high functioning au-tism* OR HFA* OR Asperger* OR pervasive disorder*) AND (intervention* OR rehab* OR rehabilitation* OR therap*) AND (“social gaze” OR “social cognition” OR communic* OR social* OR gaze*) Tulokset ja johtopäätökset. Aineiston perusteella voidaan todeta, että virtuaalitodellisuudella voidaan menestyksekkäästi toteuttaa sosiaalisen kognition kuntoutusta henkilöillä, joilla on autismikirjon häiriö, tietyin reunaehdoin. Aineiston perusteella kuntoutuksessa saavutettiin paras vaikuttavuus, kun kuntoutusharjoitteena oli suora vuorovaikutusharjoitus, kun otoksena kuntoutettavia, joilla mitattu ÄO oli >70. Lisäksi nähtiin kuntoutuksen tulosten yleistymistä niissä tutkimuksissa, joissa kontrolli oli järjestetty. Virtuaalitodellisuudella voidaan tuoda lisäarvoa kuntoutukseen, sillä laitteet voidaan viedä kuntoutujan arkeen ja näin mahdollisesti taata kuntoutuksen systemaattisuus ja riittävä intensiteetti sekä säästää terapiaresursseja.

Takrolimuusivoide on kalsineuriinin estäjien lääkeaineryhmään kuuluva paikallisvalmiste, joka tuli atooppisen ekseeman hoitovalikoimaan 2000-luvun alussa. Se on hyväksytty käytettäväksi yli 2-vuotiailla potilailla. Lääkeaineen immunosuppressiivinen luonne on herättänyt huolta haittavaikutuksista, etenkin mahdollisesta maligniteettiriskistä. Tutkielman tarkoituksena oli kirjallisuuskatsauksen kautta selvittää, millaista näyttöä takrolimuusivoiteen turvallisuudesta on alle 2-vuotiaiden pikkulasten atooppisessa ekseemassa, ja muodostaa sen pohjalta johtopäätöksiä voiteen käyttöpotentiaalista kyseisellä ikäryhmällä. Aineisto hankittiin PubMed-tietokannan aineistohakuna systemaattisen tiedonhaun menetelmiin pohjautuen. Katsaukseen hyväksyttiin ne aihetta käsittelevät englanninkieliset tutkimukset, joissa oli mukana alle 2-vuotiaita takrolimuusivoiteelle altistuneita lapsia. Mukaan valikoitui yhteensä 12 tutkimusta. Kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkielmaa varten konsultoitiin HUS:n kliinisen farmakologian yksikköä heidän suosituksistaan takrolimuusivoiteen käytöstä alle 2-vuotiailla potilailla. Takrolimuusivoiteen käyttö ei pääsääntöisesti yhdistynyt suurempaan syöpäriskiin pitkäaikaistutkimuksissa, jotka tarkastelivat koko pediatrista ikäryhmää joko pelkästään tai yhdessä aikuispopulaation kanssa. Joitakin yksittäisiä kohonneeseen riskiin viittaavia tuloksia saatiin tiettyjen hematologisten syöpien kohdalla, mutta tulosten luotettavuutta heikentää syöpätapausten erittäin vähäinen määrä. Voiteen aiheuttama systeeminen takrolimuusialtistus todettiin alle 2-vuotiailla minimaaliseksi, mikä tukee turvallisuutta puoltavaa tutkimusnäyttöä. Takrolimuusivoiteella ei havaittu yhteyttä alle 2-vuotiaiden lisääntyneeseen infektioriskiin, kasvuhäiriöihin, patologisiin rokotevasteisiin tai muihin kliinisesti merkittäviin laboratoriopoikkeamiin. Alkuvaiheen lievää kuumotusta ja kutinaa hoitoalueella ilmeni isompia potilaita vastaavasti. Katsauksen perusteella takrolimuusivoide on alle 2-vuotiailla hyvin siedetty ja turvallinen hoitovaihtoehto. Pitkäaikaisturvallisuudesta yksinomaan pikkulapsilla voitaisiin saada vieläkin vahvempaa näyttöä rajaamalla tutkimuspopulaatio alle 2-vuotiaana altistuneisiin, mutta olemassaoleva tutkimusnäyttö puhuu jo vahvasti voiteen turvallisuuden puolesta myös tässä ikäluokassa. Takrolimuusivoidetta voidaankin suositella alle 2-vuotiaille muiden hoitovaihtoehtojen ollessa riittämättömiä, mutta hoitavan lääkärin potilaskohtainen tilannearvio on kuitenkin aina tarpeen. (231 sanaa)

I Finland konstateras årligen cirka 400 sköldkörtelcancerfall, varav majoriteten är differentierad sköldkörtelcancer. Dessa differentierade cancerceller producerar likt normal sköldkörtelvävnad tyreoglobulin, som är ett sköldkörtelspecifikt protein. Normalt används tyreoglobulin som tumörmarkör i uppföljningen av differentierad sköldkörtelcancer. Ifall tyreoglobulinantikroppar förekommer går dock inte tyreoglobulimätningens resultat att fullständigt lita på eftersom antikropparna korsreagerar med tyreoglobulinet. Även om en stigande nivå av serumets tyreoglobulinantikroppar under uppföljningen har associerats med kvarvarande cancer och relaps, är antikropparnas prognostiska betydelse fortfarande oklar. Genom att granska redan befintlig forskning inom ämnet, var denna litteraturöversikts mål att få en bättre bild av tyreoglobulinantikropparnas prognostiska betydelse vid differentierad sköldkörtelcancer. Litteraturöversikten behandlar 19 olika studier, vars resultat, betydelse och begränsningar analyseras och jämförs sinsemellan. I allmänhet var kohorterna i forskningarna små och uppföljningstiderna korta, vilket gjorde att antikropparnas inverkan på helhetsprognosen förblev oklar. Användningen av olika laboratoriemetoder vid analysen av tyreoglobulinantikropparna gjorde att forskningarna dessutom var svåra att jämföra sinsemellan. Fastän resultaten till en viss mån var motsägande, verkade det som att en sjunkande nivå av antikroppar hade en gynnsam prognostisk påverkan, medan en ökande eller en stabilt positiv nivå kunde indicera kvarvarande cancer eller relaps. Mer forskning med längre uppföljningstider och framför allt större kohorter skulle krävas för att få en ännu klarare uppfattning om tyreoglobulinantikropparnas betydelse inom differentierad sköldkörtelcancer, så att vården skulle kunna riktas rätt och därmed både spara individen från överdriven vård samt samhället från onödiga kostnader. Suomessa todetaan vuosittain noin 400 kilpirauhassyöpätapausta, joista suurin osa on hyvin erilaistunutta kilpirauhassyöpätyyppiä. Nämä erilaistuneet syöpäsolut tuottavat normaalin kilpirauhaskudoksen tapaan tyreoglobuliinia, joka on kilpirauhasspesifi proteiini. Tavallisesti tyreoglobuliinia käytetään erilaistuneen syövän seurannassa. Mikäli tyreoglobuliinivasta-aineita esiintyy, ei kuitenkaan tyreoglobuliinin mittaustuloksiin voi täysin luottaa tyreoglobuliinivasta-aineiden ristireagoidessa tyreoglobuliinin kanssa. Vaikka seurannassa nousevaa tyreoglobuliinivasta-ainetasoa on pidetty jäännöstaudin tai uusiutuman merkkinä, on vasta-aineiden tarkka ennusteellinen merkitys vielä epäselvä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen ja tavoitteena oli saada parempi kuva tyreoglobuliinivasta-aineiden ennusteellisesta merkityksestä erilaistuneessa kilpirauhassyövässä. Katsaus koostuu 19 eri tutkimuksesta, joiden tuloksia, merkitystä sekä rajoituksia tarkastellaan ja verrataan keskenään. Yleisesti ottaen kohortit tutkimuksissa olivat pieniä ja seuranta-ajat lyhyitä, johtaen epäselvään vaikutukseen kokonaisennusteessa. Lisäksi tutkimuksissa käytettiin erilaisia laboratoriomenetelmiä tyreoglobuliinivasta-aineiden mittaamiseen, mikä hankaloitti tutkimusten keskinäistä vertailua. Vaikka tulokset osittain olivat ristiriitaiset, laskevalla tyreoglobuliinivasta-ainetasolla vaikutti olevan suotuisa vaikutus ennusteeseen, kun taas laskeva tai stabiilisti koholla oleva taso vaikutti ennakoivan mahdollista jäännöstautia tai uusiutumaa. Lisää tutkimuksia pidemmillä seuranta-ajoilla ja isommilla kohorteilla tarvittaisiin, jotta saataisiin kokonaisvaltainen kuva tyreoglobuliinivasta-aineiden tarkasta merkityksestä hyvin erilaistuneessa kilpirauhassyövässä. Olisi tärkeää osata kohdentaa hoito sitä oikeasti hyötyville, jotta vältyttäisiin mahdollisesti turhilta hoidoilta ja kustannuksilta.

Pohjukaissuolen syövät asettavat kirurgiselle hoidolle erityisiä haasteita pohjukaissuolen ollessa anatomialtaan muusta ohutsuolesta selkeästi poikkeava. Pohjukaissuoli on kaikista ohutsuolen osista ympäristöönsä kiinnittynein ja se sijaitsee haiman ja sappitiejärjestelmän välittömässä läheisyydessä. Gastrointestinaaliset stroomatuumorit (GIST) ja neuroendokriiniset neoplasiat (NEN) ovat harvinaisia eikä niiden pahanlaatuisuuden arviointi ole suoraviivaista. Pahanlaatuisuuden arviointiin on kehitetty erilaisia kasvaimen luokittelujärjestelmiä, joissa kasvaimen eri ominaisuuksia kuten sen koko ja solujakautumisaktiivisuus huomioidaan. Pohjukaissuolen neuroendokriinisten kasvainten erikoisuus on niiden alkuperä hormoneja erittävistä soluista. Pahanlaatuisina NE-kasvaimet voivat tuottaa liiallisen määrän hormonia, mikä aiheuttaa oireita. Pohjukaissuolen NE-kasvainten tunnetuin hormoniylimäärästä johtuva oireyhtymä on Zollinger-Ellison oireyhtymä, joka voi aiheuttaa poikkeuksellisen vaikeita refluksitaudin oireita ja mahahaavoja kasvaimen erittäessä mahahappojen eritystä kiihdyttävää gastriinihormonia. Leikkaushoito on ainoa parantava hoito pahanlaatuisissa GIST:ssä tai NE- kasvaimissa. Hoitoon käytetyt leikkaukset vaihtelevat suolen paikallisista kasvaimen poistoleikkauksista laajoihin useaa elintä koskeviin leikkauksiin, kuten pankreatoduodenektomiaan. Laajempiin leikkauksiin liittyy yleisesti ottaen enemmän leikkauskomplikaatioita ja mahdollisesti heikentävä vaikutus elämänlaatuun, joten toimenpiteen laajuus on tarkoin harkittava. Onkologisilla hoidoilla on myös keskeinen rooli varsinkin laajalle levinneiden GIST- ja NEN-syöpien hoidossa. Tässä työssä esitämme HUS Vatsakeskuksessa vuonna 2000–2018 leikattujen GIST- ja NEN-potilaiden tietoja deskriptiivisesti. Tietoja kerättiin potilaista, kasvaintyypeistä, leikkaushoidoista ja leikkausten mahdollisista komplikaatioista. Tarkastelun alaiseksi päätyi 26 potilasta.

Tutkimuksemme kohteena oli BTB-KELCH proteiiniperheeseen kuuluva KLHL6-proteiini. Aiemmin julkaistuissa tutkimuksissa on havaittu KLHL6-geenin mutaatioita diffuusin suurisoluisen B-solulymfooman (engl. diffuse large B-cell lymphoma, DLBCL) yhteydessä. Lisäksi aiemmin on kuvattu, että KLHL6-geenin inaktivaatio edistää diffuusin suurisoluisen B-solulymfooman syöpäsolulinjojen kasvua ja selviytymistä, ja vähäisempi KLHL6-geenin ilmentyminen on yhteydessä huonompaan ennusteeseen diffuusin suurisoluisen B- solulymfooman aktivoituneen B-solun kaltaisen (ABC) alatyypin potilailla. Tutkimuksessa selvitimme immunohistokemiallisen värjäyksen avulla KLHL6-proteiinin ilmentymistä diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa sairastavien potilaiden syöpäkudosnäytteissä (n=134). Totesimme KLHL6-proteiinin ilmenevän valtaosassa tuumorisoluja. Havaitsimme, että kuitenkin vain osa tuumorisoluista ilmentää KLHL6- proteiinia erityisellä, Golgin kaltaisella immunoreaktiivisuudella. Totesimme, että KLHL6- proteiinin ilmentyminen painottuu itukeskussolun kaltaisen (GCB) alatyypin lymfoomiin etenkin Golgin kaltaisen värjäytymisen osalta. Lisäksi havaitsimme, että ABC-alatyypin lymfoomissa KLHL6 Golgin kaltaista immunoreaktiivisuutta ilmentämättömien potilaiden ennuste on KLHL6-proteiinia Golgin kaltaisesti ilmentävien potilaiden ennustetta huonompi (p= 0.033). Tutkimuksen perusteella KLHL6-proteiinin Golgin kaltaisen värjäytymisen arviointi lienee mielekkäämpää, kuin kaiken KLHL6-proteiiniekspression arviointi. Golgin kaltainen värjäytyminen näyttää erottelevan määrittelemättömän diffuusin suurisoluisen B-solulymfooman alatyyppejä toisistaan sytoplasmista värjäytymistä paremmin ja korreloivan paremmin KLHL6 RNA-tasojen kanssa. Tämän perusteella KLHL6-proteiinia voidaan pitää mahdollisena tulevaisuuden merkkiaineena kehitettäessä diffuusien suurisoluisten B- solulymfoomien tarkempaa diagnostiikkaa, alaryhmien luokittelua ja kohdennettuja hoitoja potilaiden ennusteen parantamiseksi.