Browsing by Title

Objectives. Assessment of language development and differential diagnosis between typical bilingual language development and developmental language disorders in bilingual children is difficult due to lack of appropriate diagnostic tools and norms. Dynamic assessment has been proposed as a complementary method in which learning potential is assessed instead of current language skills. Graduated prompting as dynamic assessment method involves helping children with the tasks by presenting graduated prompts. The aim of the study was to add information about the dynamic assessment of language skills in preschool-age children acquiring Finnish as their second language and its applicability in the differential diagnosis. Methods. A dynamic assessment method was translated and adapted into Finnish and piloted with eight bilingual children aged between 4 to 6 years whose home language was not Finnish, Swedish or Sami language. Half of the children were typically developing bilinguals and half were bilinguals with diagnosed or suspected developmental language impairment. Children's language skills and learning of receptive and expressive vocabulary as well as sentence production were assessed. Test scores were analyzed quantitatively and compared between groups and matched pairs. The usefulness of the prompts was analyzed qualitatively. In addition, the usability and the suitability of the method for the assessment of bilingual children were examined. Results and conclusions. The typically developing children scored slightly higher in the dynamic measures of vocabulary. In the static pre- or post measures of vocabulary or in the measures of sentence production no such difference was found. The results of the vocabulary assessment were in line with previous studies stating dynamic assessment having potential as a differential diagnostic tool. Score differences were minor and the sample was small, thus the results cannot be generalized. The assessment method is short enough to be carried out in single assessment session but complicated to use and rate. The used tasks need be improved further. However, new dynamic assessment methods in Finnish can be developed based on the information gathered in the study.

Objectives: A student-athlete is a person who identifies him/herself as both an athlete and a student. Because both roles have demands, the demands overall can get high, which can predispose especially the young student-athletes to burnout symptoms. A strong identity can protect from burnout, but previous studies have had mixed results on the effect of the athletic identity to sport burnout and the association between student identity and school burnout has not yet been studied. The aim of this study was to evaluate how the strength of student and athletic identity are associated with school and sport burnout, and if there is an association between school and sport burnout in the population of student-athletes. Methods: The data used in this research were originally collected in the Winning in the Long Run-research project’s, a project studying student-athletes. The sample of this study consisted of 311 student-athletes. In this study, the information from the Winning In The Long Run- research project about the student-athletes sport burnout (SpBI-DC), school burnout (SBI), athletic identity (AIMS) and student identity (SIMS) was used. The relationships between sport burnout and athletic identity, school burnout and student identity and sport and school burnout were studied using regression analyses. Results: A stronger athletic identity was associated with fewer sport burnout symptoms, and a stronger student identity with fewer school burnout symptoms. In addition, it was observed that the more school burnout symptoms the student-athlete has, the more sport burnout symptoms she/he also experienced. Conclusions: The results suggest that a strong athletic identity might work as a protective factor from sport burnout symptoms for student-athletes and to consistently a strong student identity as a protective factor from school burnout. In the future, supporting the identity construction could be considered one way to prevent the student-athletes’ burnout symptoms in sport and school contexts. Because school and sport burnout were associated in this study, and studying and sports strongly intertwine in the lives of student-athletes, it raises a question of how possible it is for the student-athletes to distinguish the source of their burnout. In the future, it might be most beneficial to focus on supporting the student-athletes’ overall wellbeing in ensuring that there is enough support available for coping with the special demands of the dual career.

Pään trauman seurauksena syntyvä aivovamma on kliinisesti merkittävä invaliditeetin ja kuolleisuuden aiheuttaja maailmanlaajuisesti. Kallonmurtuman merkitys traumaattisia aivovammoja komplisoivana tekijänä on tunnettu. Samaan aikaan trendinä länsimaissa on väestön ikääntyminen, ja traumaattisen aivovamman saaneiden potilaiden kohdalla iän tiedetään olevan itsenäinen ennustetta heikentävä tekijä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella täysi-ikäisistä kallonmurtumapotilaista koostuvaa aineistoa. Tutkimuksessa verrattiin miten ikääntyneemmät potilaat eroavat nuoremmasta vertailuryhmästä aivovammojen ja muiden liitännäisvammojen osalta. Lisäksi vertailtiin eri vammamekanismien ja muiden taustatekijöiden eroavaisuuksia ryhmien välillä. Tutkimuksen aineisto koottiin retrospektiivisenä potilasasiakirjatutkimuksena Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) traumakeskuksessa, Töölön tapaturma-asemalla, vuosina 2013-2018 hoidetuista potilaista, joilla oli diagnosoitu kallonmurtuma. Aineisto käsitti 526 potilasta. Potilaiden keski-ikä oli 51,4 vuotta. Miesten osuus oli 78,5 %. 60-vuotiaita ja tätä vanhempia oli 37,3 % potilaista, 41,0 % aivovamman saaneista, ja 66,7 % menehtyneistä. Potilaista 420:lla todettiin myös kallonsisäinen vamma, ja näistä 60 menehtyi. Kallonmurtuma ilman kallonsisäistä vammaa oli 106 henkilöllä, ja tässä ryhmässä kuolleita ei ollut. Vammamekanismien osalta samalla tasolla kaatuminen oli selvästi yliedustettuna iäkkäämpien vertailuryhmässä. Vaikka näihin assosioitui ampumavammoja lukuun ottamatta suurin kallonsisäisen vamman esiintyvyys, oli kuolleisuus portaissa kaatuneiden ja liikenneonnettomuudessa loukkaantuneiden keskuudessa yleisempää. Tämän pääteltiin johtuvan kliinisesti merkittävistä muista liitännäisvammoista, jotka komplisoivat potilaan hoitoa ja heikentävät ennustetta. Tämän tutkimuksen perusteella erityisesti aivovamman esiintymistä kallonmurtuman yhteydessä voidaan pitää kliinisesti merkittävänä kuolleisuuden aiheuttajana pään trauman saaneilla potilailla. Traumapotilaiden huolellinen diagnostiikka pään vammojen osalta, vammamekanismista riippumatta, on tärkeässä roolissa osana moniammatillista työskentelyä.

Sydänpysähdykset ovat huomattava kuolinsyy sairaalaan ulkopuolella. Sydänpysähdyksen saaneista potilaista parhaat selviytymismahdollisuudet ovat niillä, joiden sydän on elottomuuden jälkeen iskettävässä rytmissä, useimmiten kammiovärinässä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sairaalan ulkopuolella sydänpysähdyksen saaneiden potilaiden selviytymistä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) eri sairaanhoitoalueilla, ja tarkastella paikallisten hoitoprotokollien vaikutuksia selviytymiseen. Helsingin osalta selvitys on tehty jo aiemmin, joten se rajattiin aineiston ulkopuolelle. Tutkimuksessa kerättiin vuoden 2015 ensihoitokertomuksista elottomat potilaat, joiden lähtörytmi oli iskettävä. Suurin osa potilaista löytyi merkityn lähtörytmin perusteella, mutta osa löytyi kuljetuskoodin perusteella. Tutkimuksissa sydänpysähdyspotilaat on tapana raportoida Utsteinin mallin mukaan. Ensihoito- ja potilaskertomuksista kerättiin tietoa potilaista mallin mukaisesti demografiasta, ensihoitotoimenpiteistä, sairaalahoidosta ja selviytymisestä. Potilaita oli 87. Maallikkoelvytystä heistä sai 78,3 %. Ensihoidon tavoittamisviiveen mediaani oli 7:59 min hätäpuhelun alusta. Enemmistöllä (53,6 %) potilaista lopullisena ilmatienhallintavälineenä oli intubaatio. Sairaalassa viilennyshoitoa sai 65,1 % sinne selviytyneistä. Kaikkiaan 25 potilasta (28,7 %) kotiutui sairaalasta hyvällä neurologisella toimintakyvyllä. Tutkimuksesta saadut luvut olivat linjassa aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa, kun tarkasteltiin koko sairaanhoitopiirin aluetta. Potilasmäärän vähyyden vuoksi sairaanhoitoalueiden välillä ei voitu tehdä havaintoja. Lisätutkimusta tarvittaisiin elvytyslääkkeiden käytöstä, jotta lääkkeidenannon viiveen vaikutus potilaan ennusteeseen selviäisi.

Tässä työssä tutkittiin vuonna 2014 oikeuslääketieteellisessä kuolinsyynselvityksessä todettuja kannabislöydöksiä. Tutkimusaineistona käytettiin oikeuslääketieteellisiin kuolemansyynselvityksiin liittyvää dokumentaatiota: kuolintodistuksia sekä oikeuskemiallisia laboratoriotuloksia. Tutkimusaineisto käsitti kaikki vuoden 2014 aikana tehdyt oikeuslääketieteelliset kuolemansyynselvitykset, joissa havaittiin oikeuskemiallisissa laboratoriotutkimuksissa kannabiksen psykoaktiivista yhdistettä tetrahydrokannabinolia (THC) veressä, tai sen pääasiallista metaboliatuotetta 11-nor-9-karboksi-THC:a (THC-COOH) virtsassa. Aineisto sisälsi yhteensä 141 vainajan tiedot. Kuolinhetkellä heistä 88:lla oli THC:a veressä. Loput 53 vainajaa eivät olleet enää akuutisti kannabiksen vaikutuksen alaisia, mutta heillä oli metaboliatuotetta virtsassa. Aineistoa tarkasteltiin kannabiksen käytön lisäksi vainajien iän, sukupuolen, kuolinsyyn ja -luokan sekä muiden huumausainelöydösten ja kuolintodistusten lisätietojen osalta. Aineiston kaikkia kannabiksen käyttäjiä pidetään päihdekäyttäjinä, sillä lääkkeellistä käyttöä ei tullut ilmi yhdessäkään tapauksessa. Vainajien keskimääräinen elinikä oli 31,0 vuotta (vaihteluväli 17-66). Miesten osuus oli 90,0 %. Yleisin kuolinsyy oli tapaturmainen myrkytys lääkkeen, huumeen tai alkoholin aiheuttamana. Yhdenkään vainajan ensisijaisena kuolinsyynä ei ollut kannabinoidit, mutta kolmessa tapauksessa ne olivat mainittuna osallisena kuolemaan. Buprenorfiini oli THC:n jälkeen yleisin psykoaktiivinen ainelöydös myrkytystapauksissa (n=30). Itsemurhaan kuolleet olivat nuorimpia ja sairauteen kuolleet vanhimpia, ero näiden ryhmien välillä oli tilastollisesti merkitsevä. Aineisto ei kuvasta keskimääräistä suomalaista kannabiksen käyttäjää, vaan kannabista käyttänyttä ja tämän jälkeen muutamien tuntien – viikkojen jälkeen menehtynyttä käyttäjää. Aineisto sisältää vain kannabista käyttäneet, kuolemansa jälkeen oikeuskemialliseen ruumiinavaukseen päätyneet henkilöt.

Perinnöllisissä sydänlihassairauksissa geeniteknologian ja bioinformatiikan kehityksen myötä uuden sukupolven sekvensointi on mahdollistanut laaja-alaisten geenipaneeleiden käytön rutiininomaisesti diagnostisena apuvälineenä ja kliinisen sairauden perinnöllisen etiologian selvittelyssä. Selvitimme Meilahden sairaalan perinnöllisten sydänlihassairauksien poliklinikan geenitutkimusten käyttöä, tuloksia laajojen geenipaneelien aikakauden alkuvuosilta ja varianttien luokittelumuutoksia seuranta-aikana. Kliiniset löydökset ja geenitulokset kerättiin perinnöllisten sydänlihassairauksien poliklinikan kautta indeksipotilailta ja sukulaisilta. Eri tautiryhmien osuudet kokonaisaineistosta vastasivat hyvin eurooppalaisessa kirjallisuudessa esitettyjä lukuja. Geenipaneeleiden käyttö oli selvästi suosituin geenitestauksen muoto. Kliinisesti merkittävien, eli patogeenisten tai todennäköisesti patogeenisten, geenivarianttien löytymisosuus kaikista indeksipotilaiden geeninäytteistä oli ryhmäkohtaisesti HCM:ssä 36%, DCM:ssä 31%, ARVC:ssä 14% ja LVNC:ssä 10%. HCM-potilaiden patogeenisista mutaatiolöydöksistä suomalaisten valtamutaatioiden osuus oli 54%, ja ne selittivät 14% HCM-indeksipotilaiden tautietiologiasta toisin kuin FinHCM-tutkimuksessa, jossa nämä mutaatiot kattoivat neljänneksen tautitapauksista. Mutaatioiden luokitteluissa nähtiin muutoksia geenitutkimus- ja nykyhetken välillä. Kasvua oli nähtävissä patogeenisten varianttien ja harmittomien varianttien luokissa. Laskua todettiin todennäköisesti patogeenisissa ja merkitykseltään tuntemattomissa varianteissa. Varianttien luokitteluiden polarisoituminen klassifikaation ääripäihin kuvaa geneettisen tiedon yhtenäistymisen kautta tapahtuvaa epävarmojen varianttien varmistumista jompaankumpaan suuntaan. Suuri muutosten määrä luokituksissa heijastelee alalla tapahtuvaa nopeaa kehitystä geenitiedon siirtyessä avoimiin laajoihin referenssitietokantoihin sekä niin diagnostisten laboratorioiden kuin tutkimuslaboratorioiden varianttitietokantoihin.

Tämän syventävän tutkielman tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus karieksen hallintaan käytetyistä menetelmistä aikuisilla hammaslääkärin vastaanotolla sekä selvittää, onko näiden menetelmien käytön hyödyistä näyttöä aikuisilla. Aineistoksi valittiin artikkeleita PubMed -tietokannasta. Hakusanoina käytettiin seuraavia: dental caries, caries risk assessment, caries prevention, caries management ja adults. Materiaaleina toimivat lisäksi Karies (hallinta) Käypä hoito -suositus, 2020 sekä oppikirja Caries Management – Science and Clinical Practice, 2013. Karies on yleinen biofilmivälitteinen sairaus, joka aiheuttaa hampaan kovakudosten vaurioita. Suomessa todetaan joka viidennellä yli 30-vuotiaalla ainakin yksi karieksen vuoksi hoitoa vaativa hammas. Karieksen hallitsemiseksi täytyisi määrittää potilaan kariesriski haastattelun ja kliinisen tutkimuksen yhteydessä ilmenevien kariesta aiheuttavien tekijöiden perusteella. Karieksen hallinnassa tulee kiinnittää huomiota yksilöllisesti reikiintymistä aiheuttaviin syihin ja määrittää yksilöllinen hoitoväli ja -suunnitelma potilaan kariesriski huomioiden. Huomiota tulee kiinnittää myös potilaan omahoitoon, mutta tämä jätetään tämän katsauksen ulkopuolelle. Vastaanotoilla käytettäviä karieksen ehkäisymenetelmiä ovat erilaiset fluorikäsittelyt, molaarien ja premolaarien pinnoitukset sekä uudempana menetelmänä resiini-infiltraatio. Kirjallisuuden mukaan vastaanotoilla tehdyistä fluorikäsittelyistä sekä pinnoitteiden ja approksimaalisen resiini-infiltraation käytöstä on todettu olevan hyötyä karieksen hallinnassa myös aikuisilla. Klooriheksidiinin rutiinin käytön ei katsota olevan toimivaa karieksen ehkäisyssä tai pysäytyshoidossa.

Kariesriskin arviointityökaluihin kohdistuu monta vaatimusta niin tehokkuuden, tarkkuuden kuin käytettävyyden suhteen. Yhdysvalloissa alle kouluikäisten karieksen hallintaan kehitetyn CAMBRA 0–5 -työkalupakin sisältämässä kariesriskin arviointilomakkeessa nähtiin potentiaalia. Tässä työssä tutkittiin sen soveltuvuutta alle kouluikäisten helsinkiläislasten määräaikaisissa hammastarkastuksissa. Tutkimukseen otettiin myös työkalupakettiin kuuluva kotihoitotavoitteet-kuvasarja. Kyselytutkimuksella kerättiin hammashoitajilta ja lapsipotilaiden vanhemmilta kokemuksia, mielipiteitä ja parannusehdotuksia materiaalista. Tulosten perusteella todettiin, että tutkimuksessa käytetty CAMBRA 0–5 -materiaali soveltuisi pienin muokkauksin alle kouluikäisten hammastarkastuksiin. Tutkimukseen osallistuneilta hammashoitajilta tuli hyviä, rakentavia muutosehdotuksia koskien kariesriskin arviointilomakkeen sisältöä. Heidän arvionsa materiaalista oli kohtalainen. Lapsipotilaiden vanhempien vastauksista selvisi, että materiaali oli tehokkain niiden lasten kohdalla, joiden vanhemmilla oli alhainen koulutus- ja tietotaso reikiintymisestä. Lähes kaikkien vanhempien mielestä riskinarviointilomakkeen haastattelu paransi heidän käsityksiään kariekseen vaikuttavista tekijöistä, ja heille selvisi hyvin mitä riskitekijöitä heidän lapsillaan oli. Kotihoitotavoitteet-kuvasarja sai kaikilta myönteistä palautetta. Vanhemmat pitivät annettuja kotihoitotavoitteita tärkeinä ja aikovat kannustaa lapsiaan niiden toteuttamisessa.

Sairastuvuus syöpätauteihin lisääntyy maailmassa jatkuvasti. Kolorektaalisyöpä eli paksu- ja peräsuolen syöpä on maailman kolmanneksi yleisin syöpä ja sen yksi voimakkaasti yleistymässä olevista syövistä. Sen esiintyvyys on vahvasti kytköksissä moderneihin länsimaisiin elintapoihin. Kolorektaalisyöpiä ja syöpiä ylipäätään on tavattu luokitella syövän levinneisyyden ja syöpäkasvaimen ominaisuuksien mukaisesti. Huomiota on kiinnitetty kasvaimen mutaatioprofiiliin ja histologisiin ominaisuuksiin. Viime aikoina on alettu enenevissä määrin kiinnittää huomiota myös kasvaimen mikroympäristön ja erityisesti sen immuunikontekstuurin merkitykseen. On kehitetty uusia ja lupaavia immuno-onkologisia syöpälääkkeitä, jotka valjastavat elimistön omat puolustussolut toimimaan syöpäsoluja vastaan. Immunoscore-luokittelu on menetelmä, jolla pisteytetään luokkiin 0-4 immuunipuolustuksen T- solujen tiheyttä syöpäkasvaimen alueella sen mukaan, kuinka paljon kasvaimesta löytyy CD3+- T-soluja ja sytotoksisia CD8+-T-soluja. Korkeampi Immunoscore-luokka merkitsee suurempaa T- solutiheyttä syöpäkasvaimen alueella. Tutkielmassani olen kartoittanut 236 suomalaiselta kolorektaalisyöpäpotilaalta kerätyistä näytteistä, miten Immunoscore-luokka assosioituu potilaan syövän kliiniseen ja molekyyligeneettiseen kuvaan. Korkeamman Immunoscore-luokan nähtiin olevan yhteydessä potilaan parempaan tautispesifiseen selviytymiseen, mutta toisaalta kun otettiin huomioon myös muut potilaan ennusteeseen vaikuttavat muuttujat, jäi yksin Immunoscore-luokan ennustevaikutus heikoksi. Immunoscore-luokka 4 ennusti tällöin lähes tilastollisesti merkitsevästi parempaa tautispesifistä selviytymistä. MSS-tyyppisten näytteiden yhteydessä nähtiin korkeamman Immunoscore-luokan olevan yhteydessä suurempaan mutaatiomäärään. Tulokset aikaisempien tutkimusten viitekehyksessä viittaavat siihen, että Immunoscore-luokitellulla voisi olla kliinistä annettavaa tuomaan tietoa kasvaimen immunologisista piirteistä, ainakin korkeimpien ja matalimpien Immunoscore-arvojen osalta. Lisää tutkimuksia kaivataan kartoittamaan, kuinka kasvainten immuunikontekstuuria voidaan luokitella niin, että pystyttäisiin seulomaan immuno-onkologisista lääkkeistä eniten hyötyviä potilaita.

Abstract Objectives of the study. Humans are adapted to recognize faces. Turning faces upside down causes an inversion effect that makes it much harder to recognize them. According to previous research, conflicting results have been obtained regarding which facial features are used the most in face recognition and short-term memory, and how turning the face upside down affects the use of features. It has also been unclear how turning the face upside down affects the use of these features. The aim of this thesis was to investigate, using a perceptual psychology experiment and a visual working memory task, whether different facial features are used to different extents in recognition and remembering and whether the facial features used differ in terms of whether the face is presented upright or upside down. Methods. The thesis used a new type of change detection test based on morphing. The material of the thesis consisted of ten students at the University of Helsinki. 40 neutral-looking faces from the Chicago Face Database served as face stimuli. Female and male face pairs were formed from the faces, whose facial features were morphed independently and randomly from 0–20% or 0–80% from the first identity to the second identity. The subject's task was to answer whether faces separated during the memory period, presented upright or upside down, were of the same or different identity. By comparing the number of morphs and the test subjects' answers with each other using a generalized linear model, weighting coefficients were obtained for each facial feature, which told how much the test subjects had used each feature in the test task. The weighting coefficients were normalized, after which they were subjected to a two-way analysis of variance of repeated measures, which was used to examine whether the use of features differed between the upright and upside down situations. In addition, possible differences in face recognition accuracy between upright and upside down situations were investigated using the discriminability index d'. Results and conclusions. According to the results, facial features differed in terms of how much they were used in the working memory task. However, the relative importance of different facial features was similar regardless of whether the face was presented upright or upside down. In line with previous findings, this study also found that the eyes are particularly significant in terms of face recognition and short-term memory. However, in the case of faces presented upside down, the identity recognition accuracy was weaker, which was reflected in a higher number of errors in the test task. In conclusion, turning faces upside down does not affect which facial features are stored in working memory. However, turning faces upside down weakens face recognition and short-term memory.