Browsing by Title

Follikulaarinen lymfooma on Suomen yleisimpiä lymfaattisia maligniteetteja. Toisin kuin aggressiiviset lymfoomat, follikulaarinen lymfooma harvoin koituu potilaan kuolemaksi, ja oireettomien potilaiden hoidosta ei ole hyötyä. Sen hoidossa tavoitteena onkin oireiden minimoiminen ja hoidon mahdollisimman pienet haitat, sekä mahdollisimman pitkä remissio. Hoito pohjautuu B-soluvasta-aine rituksimabiin, jota voidaan tarvittaessa yhdistää solunsalpaajiin. Myös sädehoitoa käytetään paikallisten lymfoomien hoitoon, sekä levinneessä taudissa palliatiivisesti. Follikulaarisen lymfooman hoitolinjaukset ovat muuttuneet useita kertoja 2000-luvulla. Tutkimuksemme seuranta-aikana 2011-2015 nähtiin siirtymä hoidon painottuessa entistä enemmän oireettomien seurantaan ja raskaiden hoitojen välttämiseen, sekä aikaisemmin paljon käytetyn rituksimabi-CHOP-yhdistelmän vaihtuminen rituksimabin ja bendamustiinin yhdistelmään. Tutkimuksemme tavoite oli seurata retrospektiivisesti follikulaarisen lymfooman muuttuneiden hoitolinjojen toteutumista HUS-alueella, sekä analysoida erilaisten potilaisiin liittyvien sekä hoidollisten tekijöiden yhteyttä heidän ennusteeseensa. Koska kyseessä oli retrospektiivinen tutkimus, jossa potilaita seurattiin eripituinen aika, johtopäätöksiä eri tekijöiden ennusteellisesta vaikutuksesta oli vaikea tehdä. Tärkein ennusteellinen tekijä oli taudin transformaatio eli muuttuminen aggressiiviseksi lymfoomaksi. Pelkkään seurantaan valikoituneet potilaat joutuivat usein jossain vaiheessa aktiivihoitojen pariin, mutta heidän lymfoomakuolleisuutensa ei ollut merkittävästi suurempaa. Tulevaisuudessa follikulaarisen lymfooman hoitosuositukset muuttunevat edelleen uusien hoitojen kehittyessä. Hoidon painopiste pysynee jatkossakin oireiden lievityksessä ja hoitojen haittojen välttämisessä

Staphylococcus aureus on bakteeri, joka voi aiheuttaa vakavia bakteremioita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, parantaako infektiotautien erikoislääkärin kirjallinen konsultaatio potilaan pitkän aikavälin ennustetta metisilliinille herkän Staphylococcus aureuksen (MS-SA) aiheuttamassa bakteremiassa verrattuna infektiolääkärin puhelinkonsultaatioon tai konsultaation puutteeseen. Aiemmin on osoitettu, että infektiolääkärin kirjallinen konsultaatio parantaa potilaan lyhyen aikavälin ennustetta, mutta pidemmän aikavälin seurantatutkimuksia tästä ei ole saatavilla. Tutkimuksessa seurattiin 10 vuoden ajan sairaskertomuksista ja väestörekisteristä HUS-alueen potilaita vuosilta 1999-2002 ja 2006-2007, jotka olivat sairastaneet MS-SA -bakteremian. Potilaita oli yhteensä 440. Potilaat, jotka kuolivat ensimmäisen 90 päivän aikana (73) poissuljettiin, jotta tapaukset eivät sekoittaisi pitkän aikavälin tuloksia. Infektio hoidettiin infektiolääkärin kirjallisen konsultaation ohjein 304 potilaalla (83%) ja epävirallisella konsultaatiolla tai ilman konsultaatiota 63 potilaalla (17%). Potilaille, jotka saivat infektiolääkärin kirjallisen konsultaation, tehtiin muun muassa enemmän radiologisia tutkimuksia ja heidän infektiotaan hoidettiin useammin kapeakirjoisella penisilliinillä sekä rifampisiinilla ja harvemmin kefalosporiineilla, vankomysiinillä, klindamysiinillä ja karbapeneemeillä verrattuna kontrolliryhmään. Tutkimuksessa selvisi, että infektiolääkärin kirjallinen konsultaatio paransi potilaan ennustetta vielä 1, 3 ja 10 vuoden kohdalla verrattuna epäviralliseen konsultaatioon tai ilman konsultaatiota hoidettuihin potilaisiin. 1 ja 3 vuoden kohdalla kirjallisen konsultaation saaneilla potilailla riski menehtyä oli 4-5 kertaa pienempi ja 10 vuoden kohdalla riski oli 2 kertaa pienempi kuin verrokeilla. Kirjallinen konsultaatio vähensi myös uuden bakteremian riskiä 10 vuoden seurantajakson aikana: 1 ja 3 vuoden kohdalla riski oli 3 kertaa pienempi ja 10 vuoden kohdalla 2 kertaa pienempi kuin verrokeilla.

Aivoverenvuotojen diagnosointi pään tietokonetomografia (TT) –kuvista on kokeneellekin radiologille ajoittain haastava tehtävä. TT-kuvan tulkintaan vaikuttavat muun muassa aivoverenvuodosta kulunut aika, kuvanlaatu, potilaan liikehdintä kuvauksen aikana, sekä mahdollisesti potilaalle ennen kuvantamista suoritettujen kirurgisten toimenpiteiden yhteydessä kudoksiin jätettyjen röntgensäteitä läpäisemättömien materiaalien (metallit) aiheuttamat häiriöt, eli artefaktat. Kuvantamistutkimusten määrä kasvaa vuosittain samaan aikaan kun radiologien määrä ei pysy kasvuvauhdin asettaman tarpeen mukana. Tekoälyalgoritmeja tarvitaan helpottamaan lisääntyvistä kuvantamismääristä johtuvaa työkuormaa, sekä auttamaan mahdollisten virhediagnoosien tunnistamisessa, sillä diagnosoimatta jäänyt aivoverenvuoto voi pahimmassa tapauksessa johtaa potilaan kuolemaan. Aivoverenvuotoja tunnistavan tekoälyalgoritmin kehittämisessä tarvitaan kuvadataa, johon aivoverenvuodot on piirretty, eli segmentoitu, mahdollisimman tarkasti. Segmentoinnin perimmäinen tarkoitus on pyrkiä merkitsemään jokaiseen kuvaan jokainen pikseli, joka edustaa sitä löydöstä, jota tekoälyalgoritmin halutaan kuvasta oppivan tunnistamaan. Se, että segmentointi on tehty mahdollisimman korkeaa laatua ja tarkkuutta noudattaen on ensiarvoisen tärkeä osa aivoverenvuotoja tunnistavan tekoälyalgoritmin kehitysprosessissa, sillä mikäli segmentointi on tehty huonolla tarkkuudella ja sisältää esimerkiksi pikseleitä, jotka eivät edusta haluttua löydöstä, ei tekoälyalgoritmi opi tunnistamaan haluttua löydöstä riittävän hyvin. Eri aivoverenvuototyypit näyttäytyvät TT-kuvassa usein varsin eri näköisinä, tämän vuoksi kullekin aivoverenvuototyypille tulee valita sille parhaiten sopiva segmentointitekniikka. Segmentoinnissa voi tapauksesta riippuen hyödyntää automaattisia ja puoliautomaattisia työkaluja, jotka parhaimmassa tapauksessa nopeuttavat segmentointiin kuluvaa aikaa kymmenillä minuuteilla yhtä tapausta kohden. Tässä artikkelissa käymme läpi kokonaisvaltaisesti sen, mitä vaaditaan laadukkaaseen TT-kuvadatan käsittelyyn, kun tavoitteena on kehittää aivoverenvuotoja tunnistava tekoälyalgoritmi.

Forkhead box G1 protein (FOXG1) is a transcription repressor that participates in multiple signaling pathways. FOXG1 formerly known as Brain factor 1 (BF1) is known for its effects on neurogenesis. FOXG1 is also expressed in the neural crest cells (NCC’s), specifically in the facial NCC’s that form the craniofacial structures. The aim of this study was to investigate the role of FOXG1 in the craniofacial bone development in mice and this was conducted by using a mouse strain with the Foxg1-gene targeted by Cre-recombinase (Cre), which represents Foxg1 null allele. Using a combination of mouse genetics, gene expression analysis and skeletal analysis was used and a difference was seen between mutated Foxg1cre/cre-embryos (MT) and wild type Foxg1+/+-embryos (WT). Abnormalities were found in the frontal region of the skull and in the nasal bones of the Foxg1cre/cre-embryos. The frontal suture was seen to be star shaped and wider in the mutants and the suture persisted after the WT suture narrowed. The frontal bones and the nasal bones were narrower, and the skulls were smaller in the MT – embryos compared to WT littermates. To analyze whether alteration in cell proliferation could account for these malformations, EDU-stainings at key stages of calvarial development were performed, but no abnormalities were found. Foxg1-mRNA was detected in the forebrain but not in the developing frontal bone mesenchyme. This might indicate that the phenotype is caused due to abnormalities possible in forebrain – calvarial mesenchyme tissue-tissue interactions or earlier due to abnormalities in the NCC’s. Between embryonic ages 9.5-12.5 (E9.5-E12.5), abnormalities in the distribution of the NCC marker HNK1 were noted in the Foxg1cre/cre mutant mice compared to Foxg1+/+ wild type. The differences may go some way to explain the craniofacial phenotype in these mice.

Pään ja kaulan alueen karsinoomat ovat ominaisuuksiltaan vaihteleva joukko pahanlaatuisia kasvaimia, jotka tyypillisesti leviävät kaulan imusolmukkeisiin. Näiden syöpien hoito on kirurgia, johon yhdistetään säde- ja lääkehoito, jos epäillään syövän levinneen. Tutkijat kehittävät jatkuvasti lääkkeitä, ja tässä keskeisessä roolissa on yksilöllinen lääketestaus potilaista otetuilla syöpäkudosnäytteillä. Fragmenttikasvatuksessa potilaasta kerätty kudosnäyte käsitellään pienemmiksi kudospaloiksi eli fragmenteiksi, joita voidaan laboratorio-olosuhteissa kasvattaa ja tutkia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kehittää fragmenttikasvatusta syöpänäytteiden tutkimusmenetelmänä sekä selvittää kahden eri kasvatusmatriisin potentiaalia syöpänäytteiden kasvatuksessa ja lopulta lääketestauksessa. Tavoitteena oli systemaattisesti tutkia potilailta kerätyt syöpänäytteet ja vertailla kahta kasvatusmatriisia keskenään. Kasvatuksista analysoitiin sekä makro- että mikroskooppisia ominaisuuksia eri aikapisteissä. Analyysissa värjättiin useita erilaisia proteiinimerkkiaineita, joiden on todettu ilmentyvän pään ja kaulan alueen karsinoomissa. Ki67 on solukierron mitoosiin liittyvä proteiinimerkkiaine, jota käytettiin osoittamaan kasvatuksissa tapahtuvaa solujakautumista. BMI-1 puolestaan on sikiökauden soluissa ilmenevä proteiini, jonka on kuvattu ilmenevän myös suusyövissä. TUNEL-entsyymivärjäyksellä pyrittiin näyttämään solukuoleman määrää ja sijaintia. Kasvatusten käsittely- ja värjäysprotokollat kehittyivät merkittävästi jo tutkimuksen aikana. Lisäksi värjäystuloksista saatiin mielenkiintoisia viitteitä kasvatusmatriisien ominaisuuksista. Keskeisimmät tulokset olivat BMI-1-positiivisten solujen löytyminen fragmenttikasvatuksista, sekä solukuoleman ja –jakautumisen samankaltaisuus kasvatuksissa ja alkuperäisessä syöpäkudoksessa. Tutkimuksessa verrattiin myös kudoksensäilöntäliuoksessa yön yli säilöttyä syöpäkudosnäytettä välittömästi analysoituun näytteeseen, ja alustavien tulosten mukaan ensin mainitussa kuolevien solujen osuus oli merkittävästi suurempi.

Tiivistelmä Merkelin solun syöpä (MSS) on aggressiivisesti käyttäytyvä neuroendokriininen ihosyöpä, joka kasvaa nopeasti, ja lähettää etäpesäkkeitä hyvin aikaisessa vaiheessa. Suomessa todetaan vuosittain alle kymmenen uutta MSS –tapausta, joten kyseessä on hyvin harvinen tauti. MSS -potilaiden keski-ikä on diagnoosihetkellä 75 vuotta, ja merkittävin riskitekijä MSS:lle onkin potilaan korkea ikä. Muita MSS:lle altistavia tekijöitä ovat UV-altistus ja polyoomavirusinfektio. Potilaiden ennusteeseen vaikuttaa eniten kasvaimen koko ja syövän levinneisyys taudin toteamishetkellä. Kirjallisuuden perusteella MSS lähettää etäpesäkkeitä tavallisimmin paikallisiin imusolmukkeisiin, mutta MSSn leviäminen muihin elimiin tunnetaan huonosti. Tässä tutkimuksessa analysoimme kaikki Suomessa vuosina 1999-2012 hoidetut MSS-potilaat, joilla todettiin syöpätaudin systeeminen metastasointi. Näitä potilaita löytyi Suomesta yhteensä 30 kappaletta. Selvitimme potilaiden kliiniset tiedot, sekä analysoimme yhteensä 187 radiologista tutkimusta sisältäen tietokone-, magneetti-, ja PET-kuvia sekä potilaiden luustokartat. Kuvantamistutkimusten perusteella selvitimme, mihin elimiin ja kudoksiin MSS todennäköisimmin lähettää etäpesäkkeitä sairauden eri vaiheessa. Lisäksi analysoimme, muodostuuko MSS - taudissa etäpesäkkeitä kerralla aina useampi, vai ilmestyvätkö etäpesäkkeet yksittäisinä muutoksina. Aineiston avulla tutkimme myös sitä, millä viiveellä etäpesäkkeet ilmestyvät taudin toteamisen jälkeen, ja mikä on etäpesäkkeiden merkitys potilaiden elinajan ennusteseen. Tutkimuksemme perusteella maksa ja keuhkot ovat yleisimmät elimet, joihin MSS lähettää etäpesäkkeitä. Yli puolella potilaista todetaan etäpesäkkeitä systeemisissä imusolmukkeissa. Mielenkiintoinen löydös on se, että jopa 63%:ssa tapauksista etäpesäkkeitä löytyy vähintään kahdesta elimestä yhtäaikaisesti. Tutkimus osoitti, että etäpesäkke ilmestyy keskimäärin 2 vuotta taudin toteamisen jälkeen, ja että potilaat elävät keskimäärin vain kymmenen kuukautta etäpesäkkeen toteamisen jälkeen. Tutkimuksemme merkittävin löydös on se, että yleisimmät kohde-elimet MSS – taudin epäpesäkkeille ovat maksa ja keuhkot. Toinen hyvin tärkeä löydös on se, että MSS lähettää etäpesäkkeitä kohdee-elimiin jopa puolella potilaista jo kahden vuoden sisällä taudin toteamishetkestä. Tutkimustyömme perusteella MSS-potilaiden hoitoprotokollia ja seuranta-aikoja tulisi tarkentaa.

Recently, our research group together with the Hematology Research Unit Helsinki, found that 31 of 77 patients (40%) with T-cell large granular lymphocytic leukemia have somatic point mutations in the Src Homology 2 (SH2) domain of the STAT3 gene. LGL leukemia is a rare and indolent disease characterized by the clonal expansion of large granular lymphocytes of unknown etiology. The aim of this master's thesis study was to elucidate whether the identified Y640F and D661V mutations can cause hyperactivity of the STAT3 protein and excessive proliferation of T-cells. STAT3 is a transcription factor that is known to have a key role in cell proliferation and apoptosis, and which is activated by the phosphorylation of receptor-associated kinases. The phosphorylation of tyrosine residue 705 in STAT3 induces dimerization and localization of the STAT3 dimer to the nucleus. In several cancers STAT3 protein has been reported to be constitutively active. Furthermore, previously published data strongly support our hypothesis that the mutations identified in LGL patients might cause STAT3 to be hyperactive resulting in inhibition of apoptotic pathways in cytotoxic T cells. In order to evaluate the function of the novel mutations, expression constructs of STAT3 containing the D661V and Y640F mutations were generated. In addition, lentiviral vectors were produced to establish a T-cell line (Jurkat) with stable expression of mutant STAT3. After the successful generation of STAT3 constructs and cell line models, several functional assays were performed. Transcriptional activity of STAT3 was measured by luciferase reporter assay and immunocytochemistry was used to determine whether the mutations promote nuclear localization of STAT3. STAT3 phosphorylation was examined by immunoblotting. In addition, quantitative RT-PCR was used to detect differential expression of five STAT3 target genes from patient samples. The results, particularly the luciferase reporter assay, indicated a significant difference between the mutant and wild type STAT3 providing strong evidence that the STAT3 mutants are transcriptionally more active. The localization assay, imaged by fluorescence microscopy, showed more STAT3 D661V and Y640F protein present in the nucleus when compared to wild type STAT3. However, the proliferation rate of mutant STAT3 expressing Jurkat cells was not increased. In addition, STAT3 target gene expression levels of two patient samples did not show large differences when compared to healthy LGL cells. As a result of these findings, it can be strongly hypothesized that aberrant STAT3 signaling underlies the cause of T-cell LGL leukemia. Understanding the molecular basis of LGL leukemia is important in order to develop diagnostic and therapeutic strategies for patients suffering from the disease. Since constitutively active STAT3 is common amongst many cancers and autoimmune disorders, activating mutations could possibly be found in these diseases. More careful sequencing studies of STAT3 upstream molecules are warranted as well, and will be performed in the future from leukemic LGL samples.

The dissertation focus on new pharmaceutical Parkinson disease treatments which are in phase III and II. Most of the development projects in phase III have the same mode-of-action as the current available products, hence the only major difference is their administration routes. The aim of the different administrations routes and times is to ease patients’ daily life by making dosing more convenient and/or reducing the well-known and common adverse effects. Most of these phase III projects are not revolutionary or do not offer fair or a proper solution for unmet clinical needs which are related to current available medication. One of the phase III compounds may have potential to change the treatment of Parkinson’s disease if it manages to demonstrate its neuroprotective impact. Phase II compounds differ notably by their mode-of-actions from the current products. They also have more variable molecule type range. The most interesting treatments in phase II are concentrated on stopping or slowing down the progression of Parkinson disease with neuroprotective and neurorestorative effects. All the molecules under the development have demonstrated good safety and tolerability. However, more clinical trials and data are needed before these products can be taken onto common use. With new hypothesis about Parkinson’s disease and its offset, the future treatments may also focus on another target organs like gut bacteria in order to prevent the off set of Parkinson disease.

Ponnistusvirtsankarkailu on naisilla yleinen ja kiusallinen vaiva. Sen ensilinjan hoito on fysioterapia, jonka tehon esitetään kirjallisuudessa olevan 50 %:n luokkaa. Tässä tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää HUS Naistensairaalan tarjoaman fysioterapian vaikuttavuutta tarkastelemalla fysioterapiassa käyneiden potilaiden tyytyväisyyttä ja päätymistä virtsankarkailutoimenpiteeseen. Potilasaineisto käsittää 156 naista ja se on kerätty takautuvasti HUS Naistensairaalassa vuonna 2012 ponnistusvirtsankarkailun tai ponnistusvoittoisen sekamuotoisen virtsankarkailun takia fysioterapiassa käyneistä. Taustatiedoiltaan potilaat olivat keskimäärin hieman alle 50-vuotiaita, premenopausaalisia, normaalipainoindeksin ylärajalla ja kärsivät melko puhtaasta ponnistusvirtsankarkailusta. Tulokset analysoitiin SPSS-tilastointiohjelmalla. Päätulosmuuttujana käytettiin virtsankarkailutoimenpiteeseen päätyvien osuutta ja lopulta useampi kuin joka kolmas potilaista päätyi toimenpiteeseen. Valtaosa potilaista koki kuitenkin hyötyneensä fysioterapiasta ainakin jonkin verran. Riskitekijöiksi fysioterapian epäonnistumiselle nousivat vaikea-asteinen virtsankarkailu, aiempi epäonnistunut fysioterapia ja tupakointi. Kokonaisuudessaan tutkimuksen perusteella vaikuttaisi siltä, että fysioterapiaan lähetettävät potilaat tulisi valikoida entistä harkitummin potilaan ponnistusvirtsankarkailun vaikeusaste ja motivaatio huomioiden, jotta fysioterapian niukat resurssit voitaisiin kohdentaa vain sitä objektiivisesti tarvitseville. Myös fysioterapeutin ja hoitavan lääkärin yhteistyötä tulisi mahdollisesti lisätä.

Vähäinen fyysinen aktiivisuus lisää ylipainon ja useiden siihen liittyvien sairauksien, kuten tyypin 2 diabeteksen ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Fyysisen aktiivisuuden mittaus mahdollistaa aktiivisuuden ja terveyden välisen yhteyden tutkimisen sekä entistä tehokkaampien liikuntainterventioiden kehittämisen. Tämän tutkielman tavoitteena oli perehtyä liikunnan mittausmenetelmiin ja pystyttää kaksi menetelmää tutkimusryhmän käyttöön. Yleisimpiä fyysisen aktiivisuuden mittausmenetelmiä ovat kyselykaavakkeet, kaksoismerkattu vesi, kiihtyvyysmittari, askelmittari, sykemittari ja gyroskooppi. Näistä kyselykaavake on laajasti kliinisessä käytössä sen käytön helppouden ja edullisuuden ansiosta, ja se soveltuu hyvin käytettäväksi isoissa tutkimusryhmissä. Sen heikkouksia ovat epätarkkuus ja subjektiivisen raportoinnin epävarmuus. Objektiiviset menetelmät, kuten kaksoismerkattu vesi, askel- ja kiihtyvyysmittari sekä gyroskooppi, mahdollistavat tarkemmat ja luotettavammat mittaustulokset, mutta ovat kalliimpia ja tulosten saaminen hitaampaa. Tutkielmassa hyvin validoitu Aktiivisuuskyselylomake (Modifiable Activity Questionnaire) suomennettiin ja sen käyttöä testattiin haastattelemalla se kymmenellä koehenkilöllä. Lisäksi otettiin käyttöön aktiivisuusmittari ActiGraph wGT3X-BT samassa tutkimusryhmässä, ja kokeiltiin sen käyttöä samoilla koehenkilöillä. Pystytettyjä menetelmiä tullaan käyttämään rasvamaksatutkimukseen osallistuvilla potilailla HUS Kliinisen tutkimuksen rasvamaksatutkimusyksikössä.