Browsing by Title

Viimeisen vuosikymmenen aikana on perinteisen laskimoteitse asennettavan rytmihäiriötahdistimen (TV-ICD) rinnalle kehitetty rintaontelon ulkopuolelle asennettava ihonalainen rytmihäiriötahdistin (S-ICD). S-ICD kehitettiin TV-ICD:n tavanomaisten johto- ja infektiokomplikaatioiden ehkäisemiseksi. S-ICD on laskimoteitse asennettavaan rytmihäiriötahdistimeen verrattuna yhtä tehokas sydämen kammioperäisten rytmihäiriöiden hoidossa. S-ICD:n on aiemmin italialaisessa tutkimuksessa todettu soveltuvan suurimmalle osalle rytmihäiriötahdistimen asennuksen indikaatiot täyttävistä potilaista. S-ICD ei sovellu potilaille, joilla on tarvetta sydämen vajaatoimintatahdistukselle, hidaslyöntisyystahdistukselle tai yhdenmuotoisen kammiotakykardian ylitahdistukselle. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää suomalaista potilasaineistoa käyttäen, kuinka moni ICD:n saanut potilas olisi mahdollisesti ollut soveltuva S-ICD:lle. Tutkimuksemme on toteutettu potilasrekisteritutkimuksena, jossa aineiston muodostivat 218 ICD:n ensiasennuksessa saanutta potilasta, joilla ei ollut tarvetta vajaatoimintatahdistukselle. Aineiston potilaista 7 sai S-ICD:n ja 211 TV-ICD:n. S-ICD:n asennuksen ikäkriteerin ollessa < 65 vuotta, olisi aineiston potilaista 69 (31 %) ollut potentiaalisesti soveltuvia S-ICD:lle ja vielä suurempi osuus (93 potilasta, 42,7 %) jos ikäkriteeri olisi < 80 vuotta, kuten laitteen valmistaja suosittelee. Aineistomme yleisin rytmihäiriötahdistimen asennusindikaatio oli iskeeminen kardiomyopatia 91 (41,7 %) potilaalla, joka on ollut myös muissa tutkimuksissa yleisin rytmihäiriötahdistimen asennusindikaatio.

Tämän päivän Suomessa ikääntyneiden suunterveydessä ja terveystottumuksissa on parannettavaa, ja hammashoidon tarve ikäihmisillä on korkea. Monet ikäihmiset kuuluvat suu- ja hammassairauksien riskiryhmään ja suusairaudet yleistyvät ikääntyneen väestön keskuudessa. Jatkossa ikääntyneille tulee järjestää entistä enemmän ja monipuolisempia suunterveydenhuollon palveluja ja painottaa entistä enemmän suusairauksien ennaltaehkäisyä ja varhaishoitoa. Tämän tutkielman tavoitteena oli tuottaa opas ikääntyneiden suunhoidosta. Tutkielmaan sisällytettiin myös kirjallisuuskatsaus ikääntyneiden suunterveydestä, jonka tarkoituksena oli luoda teoreettista pohjaa tuotettavaa opasta varten. Kirjallisuuskatsaus vastaa pääosin tavoiteltuihin kysymyksiin. Sisällöllisesti myös tuotettu opas vastaa asetettuihin tavoitteisiin. Opas tarjoaa tietoa ikääntymisen tuomista muutoksista suunterveyteen ja antaa käytännön ohjeita ikäihmisen suun omahoitoon. Opas on tarkoitettu sekä ikäihmisen itsensä että hänen hoitoonsa osallistuvien kotihoidon- tai muun hoitohenkilökunnan käyttöön. Tutkielman valmistumishetkellä oppaan julkaisufoorumi jää vielä avoimeksi, ja näin ollen on mahdollista, ettei opas tavoita kohderyhmäänsä.

Helios (IKZF2) on yksi Ikaros-perheen transkriptiotekijöihin kuuluva geeni, jonka roolia T-soluissa, etenkin regulatorisissa T-soluissa, on tutkittu. Helioksella vaikuttaa olevan rooli regulatoristen T-solujen stabiloijana voimakkaissa tulehdusvasteissa ja autoimmuniteetin estäjänä. MAIT-soluista on myös löytynyt Helioksen ilmentymistä, mutta sen roolia näissä soluissa ei vielä tiedetä. Tässä tutkimuksessa analysoitiin kahden loss of function –mutaation Helios-geenissä kantavan potilaan näytteitä. Tutkimuksessa haluttiin selvittää tämän mutaation vaikutus potilaiden T-solujen immunofenotyyppiin. Lisäksi haluttiin saada yleiskatsaus Helioksen ilmentymisestä T-solupopulaatioissa. Tutkimuksessa kerättiin laskimoverinäytteitä näiden kahden potilaan lisäksi kymmeneltä terveeltä henkilöltä, joista muodostettiin ikä- ja sukupuolivakioidut verrokkiryhmät molemmille potilaille. Tutkimusta varten suunniteltiin kaksi vasta-ainepaneelia, joista toinen oli erityisesti regulatoristen T-solujen ja toinen MAIT-solujen tutkimista varten muodostettu. Värjätyt näytteet tutkittiin virtaussytometrialla ja tulokset analysoitiin FlowJo-ohjelmalla ja Windows Excelillä. Tutkimuksen keskeisimmät tulokset liittyvät MAIT-soluihin. Potilailla oli selvästi vähemmän MAIT-soluja ja vain 17-32 % potilaiden MAIT-soluista ilmensi Heliosta. Verrokeilla osuus oli 73-80 %. Kuitenkin Helioksen ilmentymistaso (MFI) oli samaa tasoa niin potilailla kuin verrokeilla. Regulatorisista T-soluista suurin osa ilmensi Heliosta sekä potilailla että verrokeilla, mutta Helioksen ilmentymistaso oli selvästi alentunut potilailla. Tulosten perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että Helioksella on jonkinlainen rooli MAIT-soluissa. Helioksen rooli regulatorisissa T-soluissa ei vaikuta korvaamattomalta, eikä potilailla olekaan todettu vakavia immuunipuutostauteja. Tämän tutkimuksen perusteella Helios-tutkimusta tulisikin suunnata jatkossa tutkimaan Helioksen roolia MAIT-soluissa.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka suunterveys on huomioitu kansallisissa imetyssuosituksissa eri puolella maailmaa ja kuinka imetys on huomioitu lapsen suunterveyteen liittyvissä suosituksissa. Guidelines International Network (GIN) -tietokannasta haettiin artikkelit hakusanalla ”caries” ja tämän jälkeen näistä hakutuloksista käytiin läpi, onko artikkeleissa mainittu jotakin imetyksestä. Toinen haku tehtiin käyttäen hakusanaa ”child nutrition”. Näistä hakutuloksista käytiin läpi, onko niissä mainittu jotakin suunterveydestä (hakusanat: caries, occlusion, oral, dental). Dynamed Plus -tietokannasta etsittiin ja käytiin läpi vastaavasti tulokset hakusanoilla ”breastfeeding” ja ”caries”. Tutkimusaineistoa analysoitiin kvantitatiivisin ja kvalitatiivisin menetelmin. Haun tuloksista mukaan otettiin vain englannin- ja suomenkieliset artikkelit, joihin on lukuoikeudet Helsingin yliopiston kautta. Tutkimukseen soveltuvia artikkeleita oli GIN-tietokannassa kariekseen liittyen 12 kappaletta. Näistä vain neljässä mainittiin imetys. Lasten ravitsemusta käsitteleviä tutkimukseen soveltuvia artikkeleita oli 40, joista kuudessa mainittiin suunterveys. Dynamed Plus -tietokannasta löytyvistä karieksen hallinta -suosituksista (51 kappaletta) Suomen Käypä Hoito -suosituksen lisäksi imetykseen oli otettu kantaa kymmenessä suosituksessa. Imetyssuosituksia, joissa on käsitelty suunterveyttä, löytyi kahdeksan. Yhteensä tietokannassa oli 79 suositusta liittyen imetykseen. Suosituksissa mainittiin imetyksen vähentävän lapsen riskiä kariekseen ja purentavirheisiin. Kuitenkin, jos imetys jatkuu pitkään lapsentahtisesti tai jos lasta ruokitaan yöaikaan, todettiin imetyksellä olevan negatiivinen vaikutus suunterveyteen. Lapsen ruokavaliolla todettiin olevan suuri merkitys karieksen hallinnassa. Lisäksi estämällä mutans streptokokkien kolonisoituminen lapsen suuhun varhaislapsuudessa voidaan vaikuttaa positiivisesti myös lapsen myöhempään suunterveyteen. Imetystä ja lapsen ravitsemusta koskeviin suosituksiin tulisi jatkossa kattavammin sisällyttää suunterveyteen liittyvää tietoutta.

Nethertonin syndrooma (NS) on harvinainen, henkeä uhkaava peittyvästi periytyvä ihotauti. Mutaatiot SPINK5-geenissä johtavat LEKTI-proteiinin puutokseen ihon orvaskedessä, mikä johtaa vakavaan ihon läpäisyesteen häiriöön. NS-potilailla on toistuvia bakteeri-infektioita, jotka ovat erityisen vaikeita vastasyntyneillä. Heillä on atooppisen ihottuman kaltainen ihon tulehdus, useita vaikeita allergioita ja astmaa. NS:ään ei ole parantavaa hoitoa vaan hoito on oireenmukainen. Tämän tutkimuksen tavoite oli selvittää aiempaa tarkemmin mahdollisia puutoksia ja toiminnallisia muutoksia NS-potilaiden (n=11) lymfosyyttien alaluokissa. Lisäksi selvitin muutosten yhteyttä potilaiden infektioiden määrään ja antibioottikuurien tarpeeseen. Selvitimme myös suonensisäisesti annetun immunoglobuliinihoidon (IVIG) vaikutusta potilaiden oireisiin sekä lymfosyyttien alaluokkiin. Koska LEKTI-proteiini ilmentyy myös kateenkorvassa, selvitimme sen ja elimistön immuunivasteen kannalta keskeisen AIRE-proteiinin keskinäistä ilmentymistä normaalissa kateenkorvassa. Potilailla oli useita poikkeavuuksia lymfosyyttien alaluokkien ilmiasuissa sekä toiminnassa. Osa näistä poikkeavuuksista korreloi infektioiden ja antibioottikuurien määrän kanssa. IVIG-hoito korjasi osaa näistä poikkeavuuksista ja lisäksi helpotti ihon kutinaa ja punoitusta, allergisia oireita, ruokatorven refluksisairautta sekä lisäsi hiustenkasvua. LEKTI ilmeni terveillä verrokeilla kateenkorvassa lähellä AIRE-positiivisia epiteliaalisia soluja, mikä viittaa siihen, että proteiinilla voisi olla rooli T-solujen kypsymisessä kateenkorvassa. Tutkimus vahvistaa NS-potilaiden runsaiden infektioiden liittyvän immuunipuutokseen sekä potilaiden hyötyvän IVIG-hoidosta.

Lung cancer is the number one cause of cancer-related deaths in the world every year. Of all non-small cell lung cancers, lung adenocarcinoma is the most prevalent subtype. There is a great need for better treatment options for lung cancer, of which cancer immunotherapy is an attractive option due to the high mutational burden of lung tumors. Patient-derived lung cancer organoids (lung PDTOs) could provide a new testing platform for these studies as the 3D models better represent the original tumor and its microenvironment compared to often used 2D cell lines. One interesting field is immunopeptidomics, which focuses on discovering tumor peptides presented in the HLA-I molecule on the tumor surface that could elicit an immune response. Using lung adenocarcinoma PDTOs, this study aimed to analyze the immunopeptidome of five PDTOs to discover tumor-specific and immunogenic peptides using PeptiCHIP purification and LC-MS analysis. These findings could be used in PeptiCRAd, a novel cancer vaccine comprised of an oncolytic adenovirus coated with tumor peptides. To elucidate the applicability of PDTOs for virotherapy, three oncolytic adenoviruses, D102, Ad5/3Δ24 and Ad5Δ24-RFP, and their ability to infect, kill, and replicate in lung PDTOs was studied. PDTOs were characterized as epithelial, as they presented epithelial cytokeratin and epithelial layer structures, as indicated by cytoskeletal F-actin staining. The three oncolytic adenoviruses were studied by infecting PDTOs and a difference in killing capacity of the three viruses was shown, potentially due to differences in receptor interactions and expressed transgenes. In addition, D102 and Ad5Δ24-RFP were shown to replicate in PDTOs, which is necessary to induce a strong enough immune response against the virus for immunotherapy efficiency. HLA-I expression was high in all tested models, which indicated that antigens could be presented in the tumor cells. Immunopeptidome analysis did not result in a high yield of peptides, likely due to challenges in sample preparation and patient material being scarce. As the HLA-type of each patient was unknown during this study, more data analyses still need to be done to determine the best immunogenic peptides, which could then be further studied in vitro. However, peptides overexpressed in lung cancer and with cancer benefiting properties were found from PDTOs, which already gives promising results. In conclusion, though additional immunopeptidome studies with an increased yield of peptides are needed to select tumor-relevant immunogenic targets for therapeutical use, as well as additional testing on the optimal oncolytic virus for lung cancer targeted PeptiCRAd immunotherapy, this study proved that oncolytic viruses can infect and kill lung PDTOs, and that HLA-I expressed tumor peptides can be identified from them. This is also one step towards finding better and patient-specific research models for testing therapies and discovering and developing personalized cancer treatments.

Background: Emergency response centers use different systems for emergency medical dispatch, which generally can be divided into two main types: criteria-based dispatch (CBD) and medical priority dispatch systems (MPDS). In Finland, the National Emergency Response Centre Agency used a CBD system until 2019, when it switched to an MPDS based system. Our aim was to compare identification of sudden cardiac arrest before and after the change of systems. A secondary aim was to compare response times for these missions. Methods: We collected data from the electronic patient charting system 6-months before and after the switch of dispatch systems and compared the dispatch codes to the EMS crew reported outcomes at scene. We calculated positive predictive value (PPV) and sensitivity for correct identification and compared response times using relevant timestamps. Results: We identified a total of 1216 missions dispatched as sudden cardiac arrest during the two periods, 580 before and 636 after the reform. The PPV for cardiac arrest during the CBD period was 54.5%, while that for the MPDS period was 45.8% (p=0.003). The sensitivity was 83.0% and 82.2%, respectively (p=0.724). The median time from the beginning of the phone call to dispatch was 87 seconds during CBD, and 98 seconds with MPDS (p<0.001). The corresponding times from dispatch to arrival at the scene were 394 and 356 seconds (p=0.001), while those from the beginning of the call to arrival at scene were 487.5 and 465 seconds, respectively (p=0.042). Conclusions: Our study shows that the change of dispatch system led to an increased overtriage of cardiac arrest calls, but the sensitivity to identify cardiac arrest remained unchanged. The time from beginning of the phone call to dispatch increased, whereas the time from dispatch to arrival decreased with in the new system. This would suggest that the interview took longer, but the time lost was made up by better allocation of EMS units to missions.

Nitai Peled1, Miao Zefeng1, Tuija Tapaninen1,2, Pertti J. Neuvonen1,2 and Mikko Niemi1,2 1Department of Clinical Pharmacology, University of Helsinki, Finland 2HUSLAB, Helsinki University Central Hospital, Helsinki, Finland Rifampicin is a broad spectrum antibiotic used in the treatment of tuberculosis and staphylococcal infections. Through activation of pregnane X receptor (PXR), rifampicin induces the expression of several drug metabolizing enzymes and drug transporters. Previous studies suggest that rifampicin can induce the expression of certain drug transporters (e.g., ABCB1) in blood. Our aim was to investigate possible effects of rifampicin on drug transporter gene expression in whole blood. In a randomized crossover study, 12 healthy volunteers took 600 mg rifampicin or placebo once daily for 5 days (Tapaninen et al 2010). On the morning of day 6, a venous blood RNA sample was collected from each participant into a PaxGene® tube. The expression of 18 ABC, 24 SLC and 10 SLCO transporters was investigated using reverse transcription quantitative real-time PCR (RT-qPCR) with OpenArray® technology on a QuantStudio™ 12 K Flex Real-Time PCR system (Life Technologies, Paisley, UK). FPGS, TRAP1, DECR1 and PPIB served as reference genes. A total of 16 ABC transporters, 18 SLC transporters and 4 SLCO transporters were expressed above the quantification limit in most samples. Rifampicin had no significant effect on the expression of any transporter. However, SLC5A6 (sodium-dependent multivitamin transporter, SMVT) and ABCB4 (multidrug resistance protein 3, MDR3) expression tended to be increased by rifampicin (by 19% and 18%; P=0.066 and P=0.096, respectively). In conclusion, multiple drug transporter genes are expressed in whole blood, but rifampicin has limited effects on their expression. References: Tapaninen T, Neuvonen PJ, Niemi M. Rifampicin reduces the plasma concentrations and the renin-inhibiting effect of aliskiren. Eur J Clin Pharmacol 2010;66:497-502.

Dystoniat ovat ryhmä harvinaisia liikehäiriötä, joihin kuuluu lihasten tahaton pitkäkestoinen tai ajoittainen supistuminen, mikä puolestaan johtaa epänormaaleihin, usein toistuviin, liikkeisiin ja kehon asentoihin. Dystoniat voivat esiintyä isoloituina, mutta voivat myös liittyä muihin häiriöihin, kuten parkinsonismiin tai myoklonukseen. Etiologiset tekijät dystonioiden taustalla ovat monimutkaisia ja osin tuntemattomia. Tunnistetut geneettistä dystoniaa aiheuttavat geenit vaikuttavat moniin eri biologisiin prosesseihin, kuten esimerkiksi välittäjäaine dopamiinin signalointiin. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmien myötä dystonioiden taustalla olevien geenimuutosten kartoittaminen on edistynyt merkittävästi ja uusia dystoniageenejä on löydetty runsaasti. Tästä huolimatta useilla geneettistä dystoniaa sairastavilla potilailla ei ole vielä tarkkaa geneettistä diagnoosia. Raportoimme suuren suomalaisen vallitsevasti periytyvää nuoruusiässä alkavaa dystonia-vapina-häiriötä sairastavan perheen geneettisen taustan. Koko eksomin sekvensoinnilla löysimme heterotsygoottisen inosiinimonofosfaattidehydrogenaasi (IMPDH) proteiinia koodaavan IMPDH2-geenin nonsense-mutaation, jonka Sanger sekvensoinnilla vahvistimme segregoituvan perheessä. Tutkimalla potilaiden ihokoepaloista peräisin olevia fibroblasteja, indusoituja pluripotentteja kantasoluja sekä neuronisuuntaan erilaistettuja soluja, totesimme IMPDH2 transkriptin sekä IMPDH proteiinimäärän aleneman. IMPDH on ensimmäinen ja reaktionopeutta rajoittava entsyymi guaniininukleotidien de novo synteesissä. Guaniininukleotideista valmistetaan tetrahydrobiopteriinia (BH4), joka puolestaan toimii tärkeänä kofaktorina dopamiinin biosynteesissä. Kyseinen metaboliareitti on aikaisemminkin liitetty lapsuudessa tai nuoruudessa alkavaan dystoniaan. IMPDH2 on uusi geeni nuoruusiässä alkavien dystonioiden muodostamaan tautikokonaisuuteen. Tulokset alleviivaavat guaniinimetabolian, dopamiinin ja dystonian välistä yhteyttä.

The risk for a very preterm child to develop cerebral palsy is significantly higher than for child born at term or later than 32 weeks of gestation. Doyle et al. published an updated systematic review of five RCT's in 2009 in which they proved, that antenatal magnesium sulfate administration markedly decreased the risk of cerebral palsy and substantial gross motor dysfunction in preterm infants. In a research of Magee et al. it was noted, that the NNT to prevent 1 CP or death was 43 and NNT to prevent one CP only was 50 at 32 weeks of gestation. The use of antenatal magnesium sulfate for fetal neuroprotection was launched in HUCH on June 7 th, 2012. After the pilot period of approximately two months, the implementation was evaluated and the decision to set-up the upper gestational age of 31+6 weeks for the fetal neuroprotection has been done (August 21st, 2012). Our main objective was to compare the implementation of antenatal magnesium sulfate for fetal neuroprotection, the proximity of the magnesium exposure to delivery and the determination of the delivery-related blood loss in those that received MgSO4 compared to the cohort of the same gestational age that have not received MgSO4. Pregnancy characteristics and fetal neuroprotection data were collected retrospectively and retrieved from the hospital records. The overall implementation rate during both periods was 83,7%. The rate of 86.2% in period 2012-2016 was higher than expected with an increase of 8,56% compared to the period A. To determine the accurate implementation rate (83,0%) we excluded those with elective CS. The implementation rate was found very successful and higher than that in any of the previous published study. Mean duration of magnesium administration was 7,13 hours and mean dose of MgSO4 was 17,61g. There was a decrease of 33% in women who did not receive magnesium sulfate even though indicated from period A to period B. The decrease of 77,9% from period A to period B with those who did not receive magnesium sulfate for an unknown reason is a huge accomplishment. We found the proximity of the magnesium exposure to delivery to be on a very satisfying level. Altogether 68,0% of women gave birth <12 hours after the exposure to MgSO4 had ceased, and as much as 58,4% delivered <6 hours after the exposure to magnesium. With 29,6% of those eligible for magnesium treatment, magnesium administration time was miscalculated (maintenance dose shorter 30 minutes). This non-adherence to the local guidelines has been noted and an auditing with midwives will be made. In conclusion, MgSO4 administration for fetal neuroprotection has been successfully and safely implemented in our institution.