Browsing by Author "Stenroos, Antti"

Distaalisen reisiluun murtumat ovat erittäin harvinaisia lasten murtumia, joihin liittyy yleisenä komplikaationa kasvulevyyn kehittyvä kasvulukko. Eritoten tällä anatomisella alueella kasvulukosta voi seurata lapselle merkittävää elämänlaadullista haittaa, sillä reisiluun distaalinen kasvulevy käsittää noin 70% koko reisiluun pituuskasvusta. Vammojen harvinaisuuden ja pienten potilassarjojen vuoksi aiheeseen liittyvä kirjallisuus on vähäistä, tilastollisten johtopäätösten tekeminen on haastavaa, eikä yksimielisyyttä kasvulukkoon vaikuttavista riskitekijöistä ole. Tavoitteenamme on tarkastella distaalisen reisiluun kasvulukon kehittymiseen vaikuttavia riskitekijöitä ja luonnehtia näiden harvinaisten murtumien väestöpohjaista epidemiologiaa. Tutkimuksessa käytettiin Kids’ Fracture Tool -rekisteriä, johon on kerätty prospektiivisesti tiedot kaikista lasten murtumista Helsingin alueelta vuodesta 2014 lähtien. Aineistoksi rajautui 70 reisiluun distaalisen kasvulevyn murtuman saanutta alle 16-vuotiasta lasta vuosien 2014-2021 väliseltä ajalta. Murtumat luokiteltiin Peterson-luokituksen mukaisesti. Vähentääksemme tilastollista vääristymää, hyödynsimme DAG-kaaviota sekoittavien muuttujien tunnistamiseksi riskitekijäanalyysissa. Tuloksissa 1/4 (16/70) lapsista kehitti kasvulevyn murtuman jälkitilana kasvulukon, joista kaikki ilmaantuivat vanhemmille lapsille 11-16 vuoden ikäluokassa. Reisiluun distaalisen kasvulevyn murtuman väestöpohjaiseksi ilmaantuvuudeksi määritettiin 6/100 000, ja tätä seuraavan kasvulukon ilmaantuvuudeksi määritettiin 1.3/100 000. Riskitekijä-analyyseissä tilastollisesti merkittäviksi kasvulukkoa ennustaviksi muuttujiksi todettiin yli 10 mm:n dislokaatio ja murtuman korkea vammaenergia, kun taas murtuman hoitolinjaa ei tulkittu itsenäiseksi riskitekijäksi. Tuloksien ja aiemman kirjallisuuden pohjalta voidaan tulkita, että kasvulukon kehittymisriskin kannalta merkittävämmässä asemassa näyttää olevan murtuman vammaenergia ja sitä kuvaava dislokaation suuruus, kuin vamman hoitolinjaus.

Suomessa operoidaan noin 2000 pertrokanteerista lonkkamurtumaa vuosittain. Nämä murtumat kuormittavat huomattavasti terveydenhuoltojärjestelmää ja murtuman saaneita yksilöitä. Nykyisten suositusten mukaan lonkkamurtuman luutumista tulisi seurata kuuden viikon välein otetuilla röntgenkuvilla, kunnes luutuminen on tapahtunut. Murtumien rutiininomaista seurantaa on kuitenkin kyseenalaistettu useammassa eri murtumatyypissä. Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää, onko intramedullaarisesti korjattujen pertrokanteeristen murtumien rutiininomaisesta seurannasta hyötyä. Analysoimme retrospektiivisesti kaikki 995 Töölön sairaalassa vuosina 2011-2016 intramedullaarisesti operoidut pertrokanteeriset murtumat. Potilaita seurattiin potilastietojärjestelmistä minimissään kaksi vuotta tai kuolemaan asti. Kaikki operaation jälkeiset lonkkamurtumaan liittyvät suunnitellut ja suunnittelemattomat käynnit analysoitiin. Aineiston potilaiden keski-ikä oli 81 vuotta ja heistä 67 % oli naisia. Potilaiden kolmen kuukauden kuolleisuus oli 14 % ja kahden vuoden 35 %. Kaikkiaan 9 potilaalla (0,9 %) suunniteltu seurantakäynti johti muutokseen potilaan hoitolinjassa. Näistä 6 johtui mekaanisista komplikaatioista, 2 murtuman luutumattomuudesta ja 1 periproteettisesta murtumasta. 64 potilaalla (6,4 %) tehtiin hoitolinjan muutos suunnittelemattoman käynnin takia. Näiden potilaiden käynneistä 28 johtui infektiosta, 15 mekaanisesta komplikaatiosta, 14 periproteettista murtumasta, 6 painehaavasta ja 1 avaskulaarisesta nekroosista. Rutiininomaiset seurantakäynnit ovat rasite sekä terveydenhuoltojärjestelmälle että potilaille. Lonkkamurtumapotilaat ovat keskimäärin huonokuntoisia ja seurantakäynneille saapuminen vaatii usein erityisjärjestelyjä. Silti alle 1 % suunnitelluista seurantakäynneistä johtaa muutoksiin hoitolinjassa. Ehdotuksemme on antaa potilaille ja kuntoutuslaitoksille kattavat ohjeet hoitoon hakeutumisesta rutiininomaisen seurannan sijaan.