Browsing by discipline "Neurosurgery"

The role of decompressive craniectomy as a cure in traumatic brain injuries has been widely been discussed. Therefore our aim was to assess the independent effect of decompressive craniectomy the outcome and mortality of the patient. We conducted an open-cohort retrospective study on adult blunt TBI patients. Patients were divided into three groups; conservative treatment, acute craniotomy and mass lesion evacuation (craniotomy) and decompressive craniectomy. Outcome was assessed using Glasgow Outcome Scale and overall mortality six months after the operation. The adjusted multivariate analysis did not show an independent association between decompressive craniectomy and mortality. Decompressive craniectomy prooved to be an independent risk factor for poor neurological outcome with an OR of 3.06. In conclusion, operating TBI patients with decompressive craniectomy was found to be a life-saving intervention for patients who in other cases were destined to die. For stronger evidence this subject needs more research of a prospective type.

Vestibulaarischwannoomaleikkauksen aikana tehtävän neuromonitoroinnin keskeinen tavoite on säilyttää facialis-hermon toiminta. Tähän tarkoitukseen on kehitetty elektromyografia-signaaliin (EMG) perustuvia monitorointimenetelmiä. A-sarjaksi nimetyn EMG-ilmiön on raportoitu ennustavan leikkauksenjälkeistä facialis- hermon halvausta. Tutkimuksessa pyrittiin omalla potilasaineistolla selvittämään, ennustaako A-sarjojen kesto pysyvää facialis-hermon vauriota ja toimiiko kirjallisuudessa esitelty A-sarjan 10 s kynnysarvo turvarajana hermovaurion syntymisen suhteen. Lisäksi halusimme selvittää, liittyykö B-sarjaksi nimetty EMG-ilmiö leikkauksenjälkeiseen facialis-vaurioon. Aineistossamme oli 59 potilasta, joille tehtiin vestibulaarischwannoomaleikkaus intraoperatiivista monitorointia apuna käyttäen ja joiden facialis-hermon kliininen toiminta määritettiin kontrollikäynnillä 3 kk leikkauksen jälkeen. Leikkauksenaikaisen A-sarjan kestolla ei ollut merkitsevää korrelaatiota facialis-hermon vaurioon (r=–0,11, p=0.40). Myöskään A- ja B-sarjojen yhteiskesto ei korreloinut facialis-vaurion kanssa (r=–0.23, p=0.07). Oireita saaneiden ja oireettomien ryhmien välillä ei ollut merkittävää eroa A-sarjan kestossa (403 s vs. 578 s, p=0.52). Lisäksi todettiin, että kirjallisuudessa aiemmin raportoitu 10 s kynnysarvo ei erotellut potilaita facialis-vaurion suhteen. Tuloksemme osoittavat, että leikkauksenaikaisen A-sarjan tai B-sarjan kestoa ei voida käyttää ennustamaan pysyvää facialis-hermon vauriota. Lisäksi totesimme, että kirjallisuudessa esitetty A-sarjan keston kynnysarvo ei ollut käyttökelpoinen, joten aiemmin esitettyihin turvarajoihin on suhtauduttava varauksella.

Tämän kirjallisuuskatsauksen aiheena on selkäytimen sähköinen stimulaatio kivunhoitomenetelmänä. Työssä kuvaillaan tämän menetelmän kehitystä, teoreettista taustaa ja tärkeimpien kliinisten tutkimusten tuloksia. Katsauksessa käsitellään myös lyhyesti nykyisiä stimulaatiolaitteita, niiden asennusta ja käyttöä. Selkäytimen sähköistä stimulaatiota käytetään pääasiassa vaikean pitkään kestäneen hermoperäisen kivun hoitoon. Tärkeimpiä tällaisia käyttöaiheita ovat selkäleikkauksien jälkeen jatkuneet raaja- ja/tai selkäkivut ja erilaisten ääreishermovaurioiden aiheuttamien kiputilojen lievittäminen. Yksi yleisimmistä muista käyttöaiheista on valtimoverenkiertohäiriöiden aiheuttaman kivun hoito. Stimulaatiohoitolaitteisto koostuu sähköisestä, yleensä akkukäyttöisestä stimulaattorista ja elektrodista. Elektrodi asennetaan potilaan selkäydinkanavaan ja stimulaattori ihon alle, ja ne yhdistetään toisiinsa johdoilla. Potilaalla on lisäksi ohjain, jolla voidaan säätää stimulaation voimakkuutta sopivan kivunlievityksen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Maailmassa asennetaan vuosittain kymmeniätuhansia stimulaattoreita. Suomessa hoito on keskitetty pääasiassa yliopistollista sairaaloiden neurokirurgian klinikoihin ja kipupoliklinikoiden anestesiologisiin yksiköihin. Potilaat valikoituvat hoitoon yleensä monialaisen kipupoliklinikan tai jonkin yksittäisen erikoisalan lääkärin arvion perusteella. Ennen stimulaatiohoitoon päätymistä potilaiden kivut ovat kestäneet keskimäärin useita vuosia syyn mukaisista hoidoista tai kipulääkityksestä huolimatta. Aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta voidaan päätellä, että asianmukaisesti toteutetulla selkäytimen sähköisellä stimulaatiolla voidaan lievittää selvästi useimpien potilaiden kipua, ja hoitovaikutuksen voidaan odottaa säilyvän vuosien ajan. Kirjallisuuskatsauksesta käy ilmi, että hyvin suoritettuja näyttöön perustuvan lääketieteen arviointiperusteet täyttäviä tutkimuksia tämän hoitomenetelmän tehosta ja taloudellisesta vaikutuksesta on vähän. Uusia aikaisempaa laajempia tutkimuksia on valmisteilla ja käynnissä.

Aims: The overall purpose of this study was to evaluate the health-related quality of life (HRQoL) and cost-effectiveness of the treatment of severely, acutely ill neurosurgical patients. The majority of the study illnesses and conditions are known to have a relatively high mortality or an otherwise poor outcome but, they are also known to be highly resource-demanding. Since the economics of health care is attracting more and more interest, it will become more important to evaluate the cost-effectiveness of treatment so that it can be demonstrated that the resource allocation is justified. Methods: The patients (n=620) for these four separate studies were treated in the Department of Neurosurgery of Helsinki University Central Hospital between 1998 and 2006. The first of these four studies was a Step-Down Unit study in which we evaluated a group of patients (n=346) who underwent a major neurosurgical operation and were treated in the neurosurgical intensive care unit (NICU) and, due to a poor prognosis, were then discharged from the NICU to the step-down unit, still depending on life support devices. The following two studies evaluated patients who underwent a decompressive craniectomy (DC) for intractable intracranial pressure. The first of these, the DC after SAH study, concerned patients (n=42) with subarachnoid haemorrhage (SAH) or other neurological emergencies, and the second one, the DC after TBI study, evaluated patients (n=54) with traumatic brain injury (TBI). The fourth study, the SAH study (n=178), evaluated the long-term outcome, HRQoL and cost-effectiveness of the treatment of the SAH patients. Results: The mortality in the Step-Down Unit study and both of the DC studies was high and moderate in the SAH study, 59%, 53%, 41%, and 24% respectively. The median follow-up times were 5, 3, 5.6 and 10.8 years. The health-related quality of life was assessed with the EuroQol EQ5D instrument and the median HRQoL index was compared to the median index of the Finnish reference population (0.85). The indices were 0.71, 0.41, 0.85 and 1.00. The outcome was also evaluated on the Glasgow outcome scale (GOS), and 49%, 25%, 69% and 75% of the patients achieved a good outcome (GOS 1-2). An important measure of well-being is the ability to live at home, and 49%, 50%, 78% and 88% of the study patients were able to live at home. The direct costs of the neurosurgical treatment per quality adjusted life year (QALY) were 2521€, 5000€, 2400€ and 1700€. Conclusions: For the total of 620 severely ill neurosurgical patients treated in the Helsinki Department of Neurosurgery between 1998 and 2006, we found the treatment to be cost-effective, and it resulted in health-related quality of life that varied from acceptable to good when compared to the reference population. We found no evidence of unnecessary prolongation of human suffering when death was inevitable. The worst state of health-related quality of life did not occur among the survivors. In summary, these studies indicate that current healthcare resources are utilized cost-effectively to achieve a life that is meaningful. Allocation of healthcare resources to the severely ill neurosurgical patients seems to be justified.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää työssäkäyvien lievän tai keskivaikean traumaattisen aivovamman saaneiden potilaiden työhönpaluun ajankohtaa ja sairausloman pituuteen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksessa pyrittiin löytämään odotettua hitaamman toipumisen ennustetekijöitä. Aineistona tutkimuksessa on HYKSin Aivovammapoliklinikan vuoden 2013 potilaiden potilasasiakirjamerkinnät. Tutkimusaineiston potilaat olivat työssäkäyviä työikäisiä tai opiskelijoita, jotka olivat saaneet uuden traumaattisen aivovamman välillä 6/2012-12/2013 (n=256). Tulokseksi saatiin, että lievän ja keskivaikean aivovamman ennuste on hyvä ja suurin osa potilaista palaa työelämään. Potilaista 35,2% palasi töihin viikon sisällä vammasta. Kuukauden kohdalla töihin oli palannut 57,4% potilaista, 2kk kohdalla 70,3% ja vuoden sisällä 80,9%. Nopeaa paranemista ennustivat nuori ikä, negatiiviset kallonsisäiset kuvantamistutkimukset ja vähäiset muut vammat. Potilaan kokema päänsärky ja väsymysoire ensimmäisellä vastaanottokäynnillä olivat yhteydessä hitaampaan toipumiseen. Tutkimuksen tulokset voivat auttaa tarjolla olevien hoitojen ja kuntoutustoimenpiteiden kohdentamista paremmin niitä tarvitsevalle potilasjoukolle.

Uuteen neurokirurgiseen toimenpiteeseen johtava postoperatiivinen hematooma (POH) on harvinainen mutta vakava toimenpiteen jälkeinen komplikaatio, joka liittyy selvästi lisääntyneeseen morbiditeettiin ja mortaliteettiin. Kirjallisuudessa postoperatiivisten hematoomien esiintyvyys on vaihdellut eri toimenpideyksiköiden välillä, antaen keskimääräiseksi esiintyvyydeksi 1.1%-2.2%. Tutkimuksessamme on retrospektiivinen asiakirjatutkimus, tavoitteenamme oli selvittää HUS:n neurokirurgian yksikön uuteen toimenpiteeseen johtavien postoperatiivisten hematoomien esiintyvyys eri neurokirurgisissa toimenpidetyypeissä vuosina 2010-2012. POH todettiin 0.64%:lla kaikista potilaista. Kraniotomioissa POH:n esiintyvyydeksi saimme 0.55% (n=26/4726) ja spinaalikirurgiassa 1.05% (n=30/2870). Eniten postoperatiivisia vuotoja havaittiin dekompressoiduissa kraniektomioissa (7.87%) ja kranioplastioissa (3.57%). Spinaalikirurgiassa POH:n esiintyvyys oli 1.1% kaularanganalueen ja 2.1% rintaranganalueen toimenpiteissä. Postoperatiivista hypertensiota havaittiin 64%:lla kaikista POH:n saaneista potilasta ja 85%:lla kraniotomiapotilaista. Kaikista potilaista, joilla todettiin intrakraniaalinen hematooma, 41%:lla evakuaatioleikkauksen jälkeinen lopputulos oli huono (GOS 1-3) ja 22% potilaista menehtyi kuuden kuukauden seurannan aikana. Neurokirurgian haastavuudesta huolimatta postoperatiivinen hematooma on harvinainen komplikaatio, jonka ehkäisemiseksi on oleellista tunnistaa suuremman riskin toimenpidetyypit ja mahdolliset vielä tuntemattomat verenvuodon riskitekijät