Browsing by study line "Animal science"

Grazing is a species-typical behavior for cows. In Finland, some dairy farms graze their cows, but grazing is decreasing as herd sizes increase. However, consumers demand more welfare to dairy cows, and many Dairies have started paying an additional price for milk if farms graze their cows. The research was carried out as part of the GRAZE-WEL project, in which the University of Helsinki and the Natural Resources Institute Finland are involved. The study viewed at the welfare of dairy cows on 15 Finnish practical dairy farms, of which 8 were freestalls and 7 were tiestalls. Of the farms in the study, all tiestalls grazed their cows in accordance with the law, and 4 freestalls grazed. A welfare assessment visit was carried out to the farms twice during the study, before and after the possible grazing season, so that the effects of grazing could be compared. During the welfare assessment visit, cow`s body condition class, cleanliness, knee and hock lesions and degree of lameness were classified. Average results were calculated and analyzed using the SAS statistical program`s generalized linear mixed model. The housing types studied were tiestall with grazing, freestall with grazing and freestall without grazing. The body condition of cows of all housing types decreased during the summer. The effect of classification time on body condition was statistically significant. Cows in both housing types with grazing were cleaner at the end of the grazing season than before the grazing season. The cleanliness of the cows was significantly affected by the time of classification. Knee and hock lesions decreased during the grazing season only in tiestall cows. The common factor of housing type and classification time had a significant effect on the classification results of knee and hock lesions of tiestall cows and non-grazed freestall cows. The lameness of cows decreased during the summer only in cows with tiestall housing. Tiestall cows benefited the most from grazing, as their welfare results improved in all areas during the summer. The welfare results of grazed freestall cows during the indoor feeding season were better than those of other housing types and remained the most consistent throughout the study.

Terve ja tuottava lypsylehmä on eettisesti, ekologisesti ja ekonomisesti kestävän maidontuotannon perusta. Suurin tuotantosairauksien riski ajoittuu poikimisen läheisyyteen, jolloin lehmä läpikäy suuria fysiologisia muutoksia ravintoaineiden ohjautuessa alkavaan maidontuotantoon. Lypsylehmän lihavuudella on havaittu olevan yhteys alkulypsykauden pidentyneeseen, voimakkaasti negatiiviseen energiataseeseen, mikä altistaa eläimen hedelmällisyysongelmille ja tuotantosairauksille. Hypoteesina oli, että edellisen lypsykauden lopussa enemmän lihovilla lehmillä on pienempi märehtimisaika laktaation alussa, pienempi 305 päivän maitotuotos, suuremmat plasman BHBA- ja NEFA-pitoisuudet sekä pienempi valkuais- ja suurempi rasvapitoisuus maidossa. Aineisto oli kerätty Viikin tutkimustilalla 1.1.2017–6.10.2021. Data koottiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, lypsyrobotin tallentamasta aineistosta, aiempien tutkimusten aineistoista, tuotosseurannan tiedoista ja aktiivisuussensorien tallentamasta aineistosta. Lehmien elopainon muutosta tarkasteltiin kahden peräkkäisen laktaation aikaväleiltä 7–49, 7–91, 49–287 ja 91–287 päivää poikimisesta. Elopainonmuutoksia saatiin yhteensä 127 lypsylehmältä ja 344 laktaatiosta. Tutkimuksessa havaittiin heikko yhteys laktaation lopun lihomisen ja seuraavan alkulaktaation laihtumisen välillä useamman kerran poikineilla lehmillä. Loppulypsykauden lihominen pienensi seuraavan laktaation maitotuotosta ja maidon valkuaispitoisuutta. Edellisen laktaation painonmuutoksilla ei havaittu olevan yhteyttä maidon rasvapitoisuuteen, alkulaktaation märehtimiseen sekä plasman NEFA- ja BHBA-pitoisuuksiin. Alkulaktaation suurempi laihtuminen nosti maitotuotosta, maidon rasvapitoisuutta sekä veren NEFA- ja BHBA-pitoisuuksia. Kahden peräkkäisen laktaation loppuvaiheen elopainon muutokset korreloivat positiivisesti keskenään. Loppulypsykauden lihominen ei ollut yhteydessä suurempaan rasvakudosten käyttöön seuraavan laktaation alussa. Pelkkä elopainon muutoksen suuruus voi kuitenkin olla riittämätön lihomisen mittari. Systemaattista kuntoluokitusta eri tuotoskauden vaiheissa tarvitaan, jotta voidaan arvioida lypsylehmän lihomista ja laihtumista.

During the lactation cycle of dairy cows, the feeding strategy can influence the milk yield and the animal's welfare. During early lactation in particular, major changes occur in the metabolism of cows. The cow's body condition score at calving affects early lactation period, as fatter cows mobilize their tissue reserves abundantly due to lower dry matter intake and thus more severe negative energy balance. Excessive mobilization of fat tissue stores can manifest as a metabolic disorder called ketosis. The well-being of the cow and successful feeding has a positive effect on the milk yield and thus also on the economic profitability of the farm. The aim of this study was to examine how concentrate feeding of dairy cows should be implemented throughout the lactation, when lower than usual proportion of concentrate is fed (about 35% of diet dry matter). In the feeding trial, the effects of the concentrate feeding schemes on milk yield of cows during the early and late lactation were investigated. The study also investigated the effects of the concentrate feeding model on the cow's energy balance and the change in live weight and body condition score. The study compared feeding a flat rate of concentrate throughout the lactation to distributing concentrate unevenly according to the lactation stage. The research was carried out in the experimental dairy barn of the Natural Resources Institute in Finland in Jokioinen as two different sub-experiments, where cows in the early and late lactation formed their own experimental groups. Both groups consisted of 20 Nordic Red dairy cows. Early lactation cows started the experiment immediately after calving, unlike cows in the late lactation, which started their experiment all at the same time (approx. 213 days after calving). All cows were fed a total mixed ratio with a concentrate content of 25% in dry matter, the concentrate proportion in the whole diet was adjusted in concentrate stations. The experimental groups were randomly divided into two different groups. The concentrate proportion in early lactation cows was 35% or 45% of the total dry matter intake, and 35% or 27% for late lactation cows. Cows in the early lactation were given 2 dl of propylene glycol per day. Timothy-meadow fescue silage from 1st cut with a D-value of 697 g/kg dry matter was used as forage in the diet. The feeding trials lasted eight weeks. During the trials, the milk yield, feed consumption and live weight of the cows were measured daily. The body condition score of all animals were determined at the beginning and end of the experiment. In addition, blood samples were taken from the cows in the early lactation at production weeks 1, 3 and 6 to determine plasma beta-hydroxybutyrate (BHB) and non-esterified fatty acids (NEFA) concentrations. Based on the current study, it was concluded that in a grass silage-based feeding model, it is the best to emphasize the feeding of concentrate at the beginning of lactation and give less concentrate in late lactation. However, there were no health benefits from a higher proportion of concentrate in terms of energy balance at early lactation when compared to a lower rate of concentrate. Emphasis on concentrate distribution at early lactation is more profitable feeding strategy compared to flat concentrate rate due to increased milk yield and financial results. In addition, the lower live weight gain achieved in the end-lactation with lowered concentrate feeding rate has advantages for the cows' next calving and the beginning of the subsequent production period.

Uusien lajikkeiden myötä maissin rehuviljely on tullut ajankohtaiseksi myös pohjoisemmilla alueilla Euroopassa. Maissisäilörehun pienen raakavalkuaispitoisuuden takia ruokinnassa käytettävän valkuaisrehun tulee mahdollistaa riittävä valkuaisen ja aminohappojen saanti ruokinnasta. Rypsin ja härkäpavun viljely on mahdollista Suomen olosuhteissa, ja ne voisivat soveltua hyvin valkuaistäydennykseksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maissisäilörehun ja kahden eri valkuaistäydennyksen vaikutusta lypsylehmien syöntiin, dieetin sulavuuteen, maitotuotokseen ja aineenvaihduntaan, kun nurmisäilörehun kuiva-aineesta 50 % korvattiin maissisäilörehulla. Ruokintakoe toteutettiin cyclic change over -koemallin mukaisesti kolmessa 21 vuorokauden jaksossa. Kokeessa oli kuusi erilaista ruokintaa ja kaksi tuotosvaiheen perusteella muodostettua kuuden eläimen blokkia. Kokeessa oli mukana 12 useamman kerran poikinutta ayrshire -rotuista lypsylehmää. Koeruokinnat muodostettiin 2 x 3 faktoriaalisesti kahdesta karkearehusta (1. sadon nurmisäilörehu vs. nurmi- ja maissisäilörehun seos (50:50)) sekä kolmesta valkuaiskoostumukseltaan erilaisesta väkirehuseoksesta. Väkirehuseoksista yksi sisälsi niukasti rypsirouheen ja härkäpavun valkuaista ja kaksi runsaammin valkuaista siten, että lisävalkuaisen lähteenä oli joko rypsirouhe tai härkäpapu. Valkuaisrehujen lisäksi seosrehujen väkirehuseos sisälsi ohraa, kauraa, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäistä. Seosrehujen karkearehu-väkirehu -suhde oli 58:42 kuiva-aineessa. Ruokinnat eivät vaikuttaneet kuiva-aineen ja orgaanisen aineen syöntiin. Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan lisäsi tärkkelyksen ja vähensi raakavalkuaisen ja neutraalidetergenttikuidun saantia sekä heikensi dieetin sulavuutta. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien maitotuotosta ja energiakorjattua maitotuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Valkuaistuotos lisääntyi, kun maissisäilörehua sisältävään ruokintaan yhdistettiin runsaampi valkuaisruokinta, kun taas nurmisäilörehua sisältävällä ruokinnalla vastaavaa ei havaittu. Härkäpapu lisävalkuaisena lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien valkuaistuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Lisävalkuainen lisäsi maidon valkuaispitoisuutta maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla. Ruokinnalla ei ollut vaikutusta maidon rasva- ja laktoosipitoisuuteen. Maidon ureapitoisuus väheni, kun lehmät saivat ruokinnassaan maissisäilörehua. Sen sijaan runsas valkuaisruokinta lisäsi maidon ureapitoisuutta niukkaan valkuaisruokintaan verrattuna. Maidon ureapitoisuus oli suurempi härkäpapua kuin rypsiä sisältävällä ruokinnalla. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien välttämättömien ja haaraketjuisten aminohappojen yhteenlaskettuja pitoisuuksia, mutta vähensi niitä nurmisäilörehua saaneiden lehmien plasmassa. Plasman aineenvaihduntatuotteiden pitoisuuksissa ei ollut suuria eroja ruokintojen välillä. Valkuaislisä lisäsi hieman plasman glukoosipitoisuutta ja vähensi NEFA-pitoisuutta. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla muuttaa lehmien ravintoaineiden saantia. Maissisäilörehun lisäämisen vaikutus maitotuotokseen tai maidon komponenttien tuotokseen riippuu valkuaisruokinnan tasosta siten, että riittävän valkuaistäydennyksen myötä maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla saavutetaan sama maitotuotostaso nurmisäilörehuun verrattuna. Tutkimuksen tulosten perusteella rypsi ja härkäpapu sopivat hyvin valkuaislisäksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan.

The importance of equine welfare has become more important in the last years. There is a need for welfare parameters, which help to define and measure the welfare of domestic horses. The importance of sleep on health and wellbeing is well-known in humans but has not yet been extensively studied in horses. It is known that horses sleep either non-REM-sleep or REM-sleep. Also, horses are able to partially sleep in a standing position. For REM-sleep they need to have muscle atony and lie down. Horses are easily disturbed while sleeping and many factors affect how much and how long horses spend sleeping. Horses are also able to postpone their REM-sleep for extensive periods of time, which directly effects their health and welfare. The aim of our study was to measure and analyze how the softness of the bedding in the lying areas affect the sleeping and resting behavior of horses. This thesis was part of the UNIHEPO initiative, which consisted of multiple studies around equine sleep. For our study we conducted a cross over study with sixteen (16) clinically healthy horses in the equine school Ylä-Savon ammattiopisto during fall 2022. The study included three treatments: the normal amount of bedding as the baseline, then thin (5 cm) bedding and thick (15 cm) of bedding. We recorded three periods: the baseline, and then two consecutive periods with half of the stalls having thick bedding and the other half thin. The duration of each treatment period was 21 days, respectively. We switched the treatments after the first period so that that each horse had both treatments. We recorded and analyzed the first two (2) and last two (2) nights of each period. The results were reported as seconds calculated from the median of the daily mean values. Only the data from the two treatments was analyzed for this thesis. The horses exhibited more resting behaviors and supported their necks longer in a sleeping position, when the bedding was thicker (p=0,002). There was no statistically significant difference between the treatments when lateral recumbency bout amounts or lying durations were analyzed, but the lying duration was longer. With thicker bedding the horses had a higher number of sternal recumbency bouts (p=0,013) and the bout duration was longer (p=0,001). Also, the total duration spent in sternal recumbency was higher on thicker bedding (p=0,002). Surprisingly we noticed rolling behavior after lying bouts almost solely on thicker bedding (p=0,004). There were also some tendencies for correlation between the height of the horses, lying bouts and bedding thickness. Our research provided us with valuable information on the factors affecting the sleeping and resting behavior of horses. At the same time the need for further research was highlighted. Still, our results reinforce the scientific knowledge, which is crucial in developing and promoting equine welfare.

Vitamin B12 is crucial for human well-being, and its intake from diet primarily comes from animal-derived products. Cow's milk is a good source of B12 for humans due to its high B12 content, and it is essential to investigate whether the vitamin concentration can be influenced, for example, by the animal's diet. The aim of the thesis was to determine the nutritional and metabolic factors influencing the B12 concentration in cow's milk. The meta-analysis dataset consisted of three experiments conducted in the Viikki Research Farm from 2019 to 2022. The study subjects were primiparous and multiparous Ayrshire cows. The average days in milk was 149 days. Proportion of concentrate in the cows' diets varied from 40 to 45 %. The dataset consisted of individual observations and contained 166 different variables, with number of observations ranging from 64 to 97. Variables included dry matter intake, nutrient intakes and digestibilities, concentrations of plasma metabolites and insulin, milk yield, and composition of milk, including fatty acids. The average vitamin B12 content of milk was 3.34 ng/g (1.33–6.77 ng/g). Relationships between the studied variables were analyzed using SAS software, employing correlation and regression analysis. The results indicated that the factors with highest correlation coefficient with milk B12 concentration were the stage of lactation, plasma insulin concentration, and milk protein, fat, and dry matter concentration. The best explanatory power (R2=0.597) was achieved with a regression model where milk B12 concentration was explained by milk fat content, plasma insulin concentration, and the stage of lactation. Contrary to the hypothesis, no significant relationships were observed between dietary fiber and starch contents and milk B12 vitamin concentration. Results might have been influenced by the small size of the dataset and relatively small variation in the compositions of the diets. Due to the limited variation in diet compositions, the dataset might not have been ideally suited for the study of nutritional factors. The meta-analysis did not reveal clear nutritional strategies to increase the B12 vitamin concentration in milk. However, the study highlighted the plasma insulin concentration, which positively correlated with the milk B12 vitamin concentration. The relationship between plasma insulin and milk B12 vitamin concentration presents an interesting subject for further research.

Puna-apila (Trifolium pratense) on yksi tärkeimmistä nurmipalkokasveista Pohjois-Euroopassa. Puna-apilan viljelyssä kiinnostusta herättää sen juuriston bakteerien kyky sitoa ilmakehän typpeä kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Puna-apila sisältää tyypillisesti heinäkasveja vähemmän kuitua, mikä saattaa vähentää pötsin metaanin tuotantoa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella puna-apilan vaikutusta lypsylehmien metaanintuotantoon, maitotuotokseen ja maidon koostumukseen. Tutkimus tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilan pihattonavetassa keväällä 2022. Tutkimukseen osallistui 19 ayshirelehmää, joista 11 lehmää oli intensiivisemmässä näytteenotossa. Intensiivilehmiltä kerättiin sontanäytteitä, joista määritettiin ravintoaineiden sulavuus, lisäksi niiltä määritettiin maidon rasvahappojen koostumus. Tutkimus toteutettiin käyttäen switchback -mallia. Lehmät ruokittiin ensimmäiset neljä viikkoa nurmisäilörehuun (Phleum pratense – Festuca pratensis, 1. sato, D-arvo 675 g/kg ka) pohjautuvalla seosrehulla, seuraavat neljä viikkoa puna-apila-nurmipohjaisella seosrehulla, jossa puna-apilasäilörehun osuus oli 2/3 karkearehun kuiva-aineesta. Puna-apila-nurmisäilörehuseos oli sekoitus ensimmäisen koejakson puhdasta nurmisäilörehua, puna-apila-nurmisäilörehua (2. sato, D-arvo 602 g/kg ka) ja puhdasta puna-apilasäilörehua (2. sato D-arvo 619 g/kg ka). Tämän jälkeen syötettiin vielä neljä viikkoa nurmisäilörehupohjaista seosrehua. Seosrehun karkearehun ja väkirehun suhde kuiva-aineessa oli 73:27. Lisäksi lehmät saivat robotilta väkirehua (useamman kerran poikineet lehmät 5,5 kg/pv ja ensikot 4,5 kg/pv) lypsyjen yhteydessä. Kokonaisruokinnassa karkearehun ja väkirehun suhde oli kuiva-aineessa 60:40. Säilörehun kasvilajilla ei ollut vaikutusta pötsin metaanintuotantoon. Kuiva-aineen syönti lisääntyi keskimäärin 0,8 kg/pv puna-apilapitoisella säilörehuruokinnalla verrattuna nurmisäilörehuruokintaan. Nurmirehun korvaaminen osittain puna-apilalla lisäsi maitotuotosta keskimäärin 1,5 kg/pv. Maidon valkuais- ja rasvapitoisuudet pienenivät puna-apilapitoisessa ruokinnassa verrattuna nurmiruokintaan. Säilörehun kasvilaji ei vaikuttanut rasva- ja valkuaistuotoksiin. Puna-apilan lisääminen ruokintaan lisäsi maitorasvan monityydyttyneiden rasvahappojen osuutta. Monityydyttymättömistä rasvahapoista erityisesti alfalinoleenihapon ja linolihapon osuus maitorasvassa lisääntyi. Puna-apilan lisäämisellä lypsylehmien ruokintaan voidaan saavuttaa suurempi maitotuotos, mutta maidon rasva- ja valkuaispitoisuudet olivat pienemmät. Puna-apila parantaa maidon rasvahappokoostumusta ihmisterveyden kannalta parempaan suuntaan. Sen sijaan sillä ei näyttäisi olevan ympäristön kannalta merkittäviä vaikutuksia metaanipäästöjen vähentämisessä.

Vapaaporsitus kiinnostaa emakoiden paremman hyvinvoinnin vuoksi, mutta häkkiporsitus on silti tällä hetkellä maailmanlaajuisesti yleisin porsimistapa. Vapaaporsituksen esteenä voivat olla rakenteelliset ongelmat, sillä se vaatii tilaa ja vanhoista sikaloista sitä ei välttämättä löydy. Vapaaporsimiseen liittyy myös epäilyksiä suuremmasta porsaskuolleisuudesta, mutta tästä huolimatta esimerkiksi Ruotsi, Norja ja Sveitsi ovat kieltäneet häkkiporsituksen kokonaan, pois lukien erikoistilanteet, jotka vaativat emakoiden hetkellisen häkissä pitämisen. Tutkimus oli osa A-tuottajien Vapaaporsituksella parempaa hyvinvointia -hanketta ja se suoritettiin kolmella sikatilalla 14.9.2020-16.1.2021 välisellä ajalla. Tutkimuksen tiloilla oli käytössä vapaaporsitus ja sama sikarotu. Tiloilla tutkittiin kolmen eri vapaaporsituskäytännön vaikutusta. Tiloilla A ja C seurattiin emakoiden syömiskäyttäytymistä videoinnin avulla, mitattiin emakoiden silavan paksuudet sekä tarkkailtiin emakoiden syömän rehun määrää. Tilalla B suoritettiin emakoiden käyttäytymisen seuranta videoinnilla. Tilalla A videoinnissa oli 36 ja rehun syönnin seurannassa 52 emakkoa. Tilalla C videoinnissa oli 43 ja rehun syönnin seurannassa 47 emakkoa. Tilalla B käyttäytymisen seurannassa oli 54 emakkoa. Emakoiden syömän rehun määrää seurattiin kolmena porsimisen jälkeisenä viikkona: syöntiviikko 1, syöntiviikko 2 ja syöntiviikko 3. Tilalla A porsimiskäytännöllä, silavan paksuudella ja silavan paksuuden muutoksella ei ollut yhteyttä rehunsyöntiin tai syömiskäyttäytymiseen syöntiviikoilla 1, 2 tai 3. Syöntiviikolla 2 vapaaporsituksessa olevilla emakoilla silavan paksuus kuitenkin väheni 0,84 mm ja hyvinvointikorvauksen mukaisessa porsituksessa olevilla emakoilla 1,29 mm. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. Porsaiden kolmen eri punnituskerran painot korreloivat emakon syöntiviikon 2 kanssa. Tilalla C emakoiden silavan paksuuden muutoksella (mm) oli positiivinen tendenssi emakon syöntiviikoilla 1 ja 2, mutta ei syöntiviikolla 3. Silavan paksuus ei korreloinut syöntiviikkojen kanssa eikä syöntiviikolla ollut yhteyttä pahnueiden päiväkasvuihin. Emakoiden syöntiviikoilla 1, 2 ja 3, tai porsimistavalla ei ollut yhteyttä emakoiden rehusyönnin määrään. Emakoiden syöntiviikolla 1 ja 3 ei ollut yhteyttä emakoiden syömiskäyttäytymiseen ennen porsimista, mutta syöntiviikolla 2 oli positiivinen tendenssi emakoiden syömiskäyttäytymisen kanssa. Porsimisen jälkeen syöntiviikot 1, 2 ja 3 eivät olleet yhteydessä emakoiden syömiskäyttäytymiseen. Porsimistavalla ja syöntiviikolla voi olla yhteyttä emakoiden syömisaktiivisuuteen ja rehunsyöntiin, mutta näihin vaikuttavat myös ympäristötekijät ja emakoiden yksilölliset luonne-erot, jotka tässä tutkimuksessa jätettiin huomioimatta.

Fosfori on sioille välttämätön alkuaine, jota sika käyttää moniin elimistön toimintoihin kuten kasvuun ja lisääntymiseen. Kasveissa fosfori on sellaisessa muodossa, etteivät yksimahaiset eläimet pysty sitä kunnolla hyödyntämään ja sulamaton fosfori erittyy sian sontaan. Sian ulosteessa fosfori on merkittävin ympäristölle haitallinen aine ja epäorgaaninen fosfori on kolmanneksi kallein komponentti sikojen ruokinnassa. Fytaasientsyymin avulla on mahdollista saada rehujen sisältämä fosfori paremmin sikojen käyttöön ja näin alentaa ruokinnan lisätyn ja sontaan eritetyn fosforin määrää. Tämän tutkielman tavoitteena oli optimoida sikojen erittämän fosforin määrää alentamatta sikojen tuotantotuloksia lisäämällä rehujen sisältämän fytaasientsyymin määrää ja alentamalla fosforin määrää. Tutkimus tehtiin yhteistyössä Luonnonvarakeskuksen ja A-Tuottajien kanssa lihasikatilalla Nurmossa 19.11.2019–21.2.2020. Kyseessä oli satunnaistettu koe, jossa havaintoyksikön muodostavat yhden ruokintaventtiilin siat (24sikaa / venttiili). Kokeessa oli 504 lihasikaa, jotka jaettiin sukupuolen mukaan karsinoihin (leikot / imisät). Käytössä oli kaksi rehuseosta, kontrollirehu ja koerehu, jossa oli vähennetty fosforin määrää ja lisätty fytaasin määrä. Koe jaettiin kahteen jaksoon, ensimmäisen jakson aikana siat olivat alle 55 kilogramman (kg) painoisia ja toisen jakson aikana yli 55 kg:n painoisia. Koeasetelma oli 2x2 faktoriaalinen, jossa vakiomuuttujat olivat rehun koostumus ja sikojen sukupuoli. Tutkimuksessa tarkasteltiin käytetyn rehun ja sukupuolen vaikutusta sikojen tuotanto- ja teurastuloksiin sekä eritetyn fosforin määrään. Rehujen fytaasiaktiivisuuden määrä koe- ja kontrollirehun välillä erosi vähemmän kuin kokeessa oli suunniteltu, mutta siitä huolimatta tulokset eivät olleet poikkeavia aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna. Koerehu vähensi sikojen sontaan erittämän fosforin määrää merkitsevästi ensimmäisellä ruokintajaksolla, sikojen ollessa alle 55 kg:n painoisia. Koerehulla ei havaittu olevan merkitsevää vaikutusta muihin sikojen tuotantotuloksiin, kuin rehuyksiköiden syöntiin sikojen ollessa yli 55 kg:n painoisia. Leikoilla huomattiin olevan suurempi kuiva-aineen ja rehuyksiköiden syönti sikojen ollessa yli 55 kg:n painoisia. Imisöiden rehuhyötysuhde oli leikkoja parempi sikojen ollessa yli 55 kg:n painoisia. Leikot kasvoivat imisöitä paremmin alle 55 kg:n painoisena ja painoivat keskimäärin enemmän 105- päivän ikäisenä. Sikojen teuraspaino oli suurempi koe- kuin kontrollirehua käytettäessä, mutta muuten käytetyllä rehulla ei ollut vaikutusta sikojen teurastuloksiin. Imisöiden lihaprosentti oli suurempi kuin leikkojen. Tämän ja aiempien tutkimusten tulosten perusteella fytaasin käyttömäärää voidaan nostaa yli nykyisen standarditason lihasikojen alkukasvatuksessa. Alennettu fosforin määrä saatiin korvattua lisäämällä rehuihin fytaasia, joka tehosti fosforin hyväksikäyttöä niin paljon ettei sikojen tuotanto- tai teurastulokset alentuneet. Samalla myös sontaan erittyneen fosforin määrää saatiin pienennettyä, kun fytaasin määrää rehuissa lisättiin.

Tiivistelmä – Referent - Abstract Ilmaston muuttuminen on tuonut haasteita porotaloudelle. Porojen talviaikainen ruokinta on yleistynyt talvilaidunten laadun heikkenemisen, vähenemisen ja pirstoutumisen myötä. Talviaikainen ruokinta on useimmissa paliskunnissa vakiintunut hoitotapa, jota ilman ei tulla toimeen. Talviruokinnan toteutusta vaikeuttaa se, että poro on sopeutunut fysiologiansa puolesta niukkaan ja vain vähän valkuaista sisältävään ravintoon talvella. Tutkimus toteutettiin 12.1.–29.3.2022 ja sen tavoitteena oli tarkastella erilaisten rehujen vaikutusta vaatimien fysiologiaan talvitarhausolosuhteissa. Tutkittavina koeruokintoina oli kaksi kasvilajikoostumukseltaan erilaista säilörehuruokintaa sekä väkirehuruokinta. Molemmissa säilörehuryhmissä oli kahdeksan ja väkirehuryhmässä (VKR) yhdeksän vaadinta. Kaikki tutkittavat vaatimet olivat tiineitä ja iältään 2–9-vuotiaita. Säilörehujen raaka-aineina olivat timoteivaltainen säilörehunurmi (TTN) ja luonnonheinänurmi (LHN). Säilörehuryhmät saivat lisäksi väkirehua ensin 300 g/pv/vaadin ja kokeen puolivälistä alkaen 600 g/pv/vaadin. VKR- ryhmä sai väkirehua koko kokeen ajan 2 kg/pv/vaadin. Tutkimuksessa selvitettiin ruokintojen vaikutusta painoon, kuntoluokkaan, rinnanympärykseen sekä energia- ja valkuaisaineenvaihduntaa kuvaaviin veriarvoihin. LHN-säilörehun raakavalkuaispitoisuus ja muuntokelpoisen energian pitoisuus olivat TTN- säilörehua suurempia. Ryhmäkohtaisesti laskettu energian ja valkuaisen saanti oli suurempi LHN- ryhmässä kuin kahdessa muussa ryhmässä. Säilörehuruokintojen välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja vaatimien painoissa tai kuntoluokissa. Säilörehuryhmissä vaadinten kuntoluokka pysyi ennallaan (LHN 3,1 ja TTN 3,2) ja paino laski 6 kg (LHN) ja 5,8 kg (TTN) kokeen aikana. VKR-ryhmän vaadinten paino nousi kokeen aikana 1,8 kg ja kuntoluokka pysyi ennallaan (3,7). VKR-ryhmän vaatimet olivat jo kokeen alussa kuntoluokaltaan kokeen suurimpia, koska ne olivat väkirehuruokinnalla jo ennen kokeen alkua. Kokeen lopussa TTN-ryhmässä seerumin albumiinipitoisuus ja albumiini:globuliini-suhde olivat suurempia ja globuliinipitoisuus pienempi kuin LHN-ryhmässä. VKR-ryhmä poikkesi säilörehuryhmistä useiden veriparametrien osalta erityisesti kokeen alussa. Kokeen lopussa VKR-ryhmän seerumin vapaiden rasvahappojen (NEFA) ja ureapitoisuus olivat säilörehuryhmiä pienempiä. Tulosten perusteella molemmilla säilörehuruokinnoilla vaadinten paino laski, kuntoluokan pysyessä ennallaan, mikä saattoi johtua keventyneestä ruuansulatuskanavan painosta verrattuna koetta edeltävään ruokintaan. Väkirehuruokinta lisäsi vaatimien painoa, vaikka ne olivat jo kokeen alkaessa kuntoluokaltaan lihavia. VKR-ryhmän pienempi seerumin NEFA-pitoisuus voi viitata säilörehuryhmiä vähäisempään herkkyyteen käyttää kudosten rasvavarastoja.