Browsing by study line "Skogsekologi och resurshållning"

Uneven aged forest management was allowed in the Finnish forestry law in 2014 and after that continuous cover management was added to the Finnish forest management recommendations. After the amendment, the popularity of uneven aged forest management has increased and changed the development of forest structures and silviculture. The changing climate has also effect on forest growth reactions. Because of this, previously created forest development models are not as useful as before in itself. Statistical models describing development of a stand give unbiased estimates if tree growth reactions differ from growth reactions of model fitting data. In general, it is also important to examine the goodness and functionality of the model outside of the model fitting data, to gain additional information about the reliability and suitability of the model. At the same time, reliability of decisions based on model estimates also improves. Aim of the study is to examine differences in the five-year growth estimates of the tree diameter model between two National Forest Inventory periods (NFI10-11 and NFI11-12). The aim is also to examine whether topography variables would explain residual variation of the model. In addition, the model has been tried to calibrate in a plot level with topography variables that have effects on the residual variation. The study dataset consisted of 299 permanent plots measured in the 10th, 11th, and 12th National Forest Inventories in Central Finland. Digital elevation model was acquired from open sources from National Land Survey of Finland. Statistical measures and graphical review were used in the model goodness of fit analysis. Calibration was based on linear variance component analysis where the logarithmic prediction error of the diameter growth model was estimated by topography variables. No significant differences were noticed in the model estimates between different time periods, i.e., the model worked well outside of the model fitting data in the NFI11-12 period. The model diameter growth estimates were higher than the measured diameter growths in all situations and in both periods. Bias was 13,5 % lower in the NFI11-12 period than in the NFI10-11 period, when the entire dataset was examined. No significant differences between periods were observed in the accuracy of the model estimates in different classes (species, habitat type, tree class etc.) The model estimates were the most accurate in pine dominated xeric heath forests. The bias increased when the model was used in more spruce dominated and nutritious stand. There was no unambiguous connection between topography variables and unexplained residual variation of the model. Model calibration based on topography variables reduced plot-specific bias when calibration dataset included at least one measured diameter of a tree from 20 plots and only trees belonging to the dataset were calibrated. Success of the calibration was due to the addition of terrain truth to the analysis. According to the results, the diameter growth model can be applied to all structured stands outside of the model fitting data. However, temporal, and geographical limitations of the dataset of the thesis must be considered when the model is used outside of the model fitting data. The differences between periods in the accuracies of the model estimates weren’t significant in terms of practical application of the model. No new information was obtained on the factors affecting the residual variation of the model. Some topography variables other than those used in the thesis may have an effect on the residual variation of the model. The topography variables worked well in the prediction error-based calibration of the model. Calibration can be used to get more accurate diameter growth estimates, which lead to a more reliable simulation scenario of the future development of the forest.

Aidot puustoiset suot lukeutuvat Suomen harvinaisimpiin luontotyyppeihin ja suurin syy niiden uhanalaistumiseen on metsäojitus. Ojitus muuttaa soiden ekohydrologisia olosuhteita ja siten yksipuolistaa lajistoltaan harvinaisia puustoisia soita. Lisäksi ojitus luo hapelliset olosuhteet turpeeseen, mikä mahdollistaa turvekerrokseen kertyneen hiilivaraston hajoamisen ilmakehään. Ojitettujen soiden ennallistamisessa suoekosysteemin ekohydrologia pyritään palauttamaan lähelle tilannetta ennen ojitusta. Se tarkoittaa vedenpinnan pysyvää nostamista korkealle tasolle tukkimalla ojat. Ajan myötä ekosysteemin toiminnot alkavat muistuttaa luonnontilaista suota ja soille tyypilliset lajitkin saattavat palata alueelle. Ennallistamisen vaikutukset ilmastoon ovat monitasoiset. Korkea vedenpinta estää turpeen hajoamisen ja mahdollistaa turpeen hitaan kertymisen suolle, mutta samalla korkea vedenpinta luo olosuhteet voimakkaan kasvihuonekaasun, metaanin, suurille päästöille. Lisäksi ennallistaminen aiheuttaa häiriön puustoon, mikä tutkimusten mukaan johtaa usein puiden kuolemiseen ja elävien puiden heikentyneeseen kasvuun. Tämä heikentää puuston hiilensidontakykyä huomattavasti, mutta samalla kuolleiden puiden hiilivarastot alkavat lahotessaan hitaasti vapauttaa ilmakehään hiilidioksidia. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää ennallistamisen vaikutus puuston kuolleisuuteen aidoilla puustoisilla soilla, eli korvissa ja rämeillä Etelä- ja Keski-Suomessa. Tarkastelin kasvupaikan ravinteisuuden, puulajin, puun koon ja ennallistamisvuoden vaikutusta puuston kuolleisuuteen. Tein puustomittauksia 14 eri ennallistetulla suolla, joille asetin 54 eri ympyräkoealaa. Selvitin yli 7 cm paksun pysty- ja maapuuston tilavuuden sekä kuolleiden puiden lahoasteen. Koealat olivat aidoilla puustoisilla osuuksilla ennallistetuilla soilla ja niiden ravinteisuustaso jaettiin luokkiin Rhtkg (n=15), Mtkg (n=24), Ptkg (n=8) ja Vatkg (n=7). Tulosten perusteella turvekangastyypillä oli tilastollisesti merkittävä vaikutus kuolleen puuston osuuteen puuston kokonaistilavuudesta. Ennallistamiskuviota kontrolloiva, turvekangastyypin perusteella kuolleen puuston osuutta selittävä sekamalli arvioi turvekangastyypeille seuraavat kuolleisuusestimaatit: Rhtkg 32,8 % (keskivirhe ±5,8 %), Mtkg 15,9 % (±4,7 %), Ptkg 10,9 % (±7,8 %), Vatkg 7,3 % (±8,4 %). Kuluneilla vuosilla ennallistamisesta ei näyttänyt olevan selvää vaikutusta kuolleen puun osuuteen, mutta otoskoko on liian pieni vankkojen johtopäätösten vetämiseksi. Puulajeista kuusella oli selvästi suurin kuolleisuus erityisesti ruohoturvekankailla, joissa 49 % kuusen tilavuudesta oli kuollutta. Muilla turvekangastyypeillä kuusen kuolleen puun osuus oli vain hieman koivua suurempi (noin 13 %). Myös männyllä kuolleen puun osuus oli suurin ruohoturvekankailla (22 %), ja kuolleen puun osuus pieneni porrastetusti ravinteisuuden pienentyessä, ollen varputurvekankailla enää 8 %. Koivulla kuolleen puun osuus oli noin 10 % turvekangastyypistä riippumatta. Ennallistetuille soille vaikutti muodostuneen tasaisesti jakautunut lahopuujatkumo, joka lupaa hyvää soiden lajistomonimuotoisuudelle. Laholuokkajakaumissa ei ollut suuria eroja eri puulajien tai kasvupaikkojen välillä. Puiden runkojen hiilidynamiikkaa arvioitiin karkeasti, mutta tulokset ovat lähinnä suuntaa antavia. Arvioni mukaan rehevillä ennallistetuilla soilla puun lahoamisen seurauksena vapautuva hiili voisi olla vuositasolla hieman pienempi kuin rehevän metsäojitetun suon maahengityksessä vapautuva hiilidioksidimäärä. Ei ole kuitenkaan varmaa kuinka suuri osa koealojen puustosta on oikeasti kuollut ennallistamisen seurauksena.

Kosteikkoekosysteemit ovat vähentyneet ja heikentyneet viimeisen vuosisadan aikana merkittävästi. Kosteikkojen vähentymisestä ja niiden ekologisen tilan heikkenemisestä ovat kärsineet myös niillä esiintyvät lajit, kuten sorsalinnut. Vesilintukantojen on havaittu taantuneen globaalisti, mutta myös Suomessa vesilintujen kannat ovat puolittuneet viimeisen 25 vuoden aikana. Suomessa esiintyvistä sorsalajeista 10 on määritetty uhanalaiseksi ja kaikkiaan 60 % Suomessa kosteikkoja ensisijaisina elinympäristöinään käyttävistä vesilinnuista on punaisella listalla. Suomi on tärkeä lisääntymisalue monelle vesilintulajille, joten kosteikkojen tila ja määrä Suomessa vaikuttavat suoraan vesilintupopulaatioihin myös muissa maissa. Elinympäristöjen heikkenemiseen ja populaatioiden taantumaan voidaan vaikuttaa elinympäristöjä kohentavilla toimenpiteillä ja luomalla uusia elinalueita. Uusia elinalueita luodessa on tärkeää huomioida lajien luontaiset elinympäristövaatimukset, jotka vaikuttavat niiden elinympäristövalintaan. Sorsien elinympäristöissä korostuvat lajeittain kosteikkojen erilaiset rakenteelliset piirteet ja ominaisuudet kuten elinympäristön koko, ravinnon laatu ja määrä sekä kasvillisuus. Tässä työssä oli tarkoituksena selvittää pystyvätkö rakennetut kosteikot toimimaan elinympäristöinä sorsalinnuille, ja mahdollistamaan niiden onnistuneen lisääntymisen rakennetuissa ympäristöissä. Kosteikkojen toimivuutta uusina elinympäristöinä tarkasteltiin sorsaparien ja -poikueiden esiintymismäärien kautta. Kosteikoilla suoritettiin kesällä 2020 kolme sorsalaskentakierrosta pari- ja poikuehavaintojen keräämiseksi. Ravintotilanteen selvittämiseksi kosteikoilta kerättiin vesiselkärangatonnäytteitä, jonka lisäksi kohteilta määritettiin kosteikkotunnuksia, jotka kuvasivat kosteikkojen fyysisiä piirteitä ja muita ominaisuuksia. Kosteikkotunnusten avulla pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät selittävät parhaiten sorsaparien ja -poikueiden esiintymistä kosteikoilla. Tutkimuksessa oli mukana 44 rakennettua kosteikkoa, jotka määriteltiin niitä ympäröivän alueen perusteella 23 metsä- ja 21 peltokosteikoksi. Kosteikoilla tavattiin kaikkiaan 9 sorsalajia, joista 7 lajia käytti kohteita sekä pari- että poikueympäristöinä. Sorsien lisäksi kohteilla tavattiin 13 muuta kosteikkolinnuston lajia. Kosteikkotunnusten vaikutusta lajien esiintymiseen tutkittiin eniten havaintoja saaneiden lajien eli sinisorsan (Anas platyrhynchos), tavin (Anas crecca), telkän (Bucephala clangula) ja haapanan (Mareca penelope) kohdalla, vaikka tuloksista kävi lopulta ilmi, ettei haapanahavaintoja ollut riittävästi luotettavien tulosten saamiseksi sen kohdalta. Sinisorsalle merkittävänä tekijänä rakennetuilla kosteikoilla näyttäytyi elinympäristön kokonaisuus, kun sen esiintymiseen vaikutti yhtä aikaa useita eri rakennepiirteitä ja ominaisuuksia. Kaikista tärkeimpänä kosteikon piirteenä korostui kuitenkin kosteikon rantaviivan pituus niin sinisorsaparien kuin -poikueidenkin elinympäristöissä. Sorsapareista taveja tavattiin rakennetuilla kosteikoilla eniten. Taviparien esiintymiseen vaikutti erityisesti vesiselkärangattomien biomassaindeksi ja lajirikkaus, ja kosteikon rakennepiirteistä rantaviivan pituus ja saarekkeet. Tavipoikueille rakennepiirteiden merkitys ei korostunut yhtä paljon kuin tavipareille, mutta vesiselkärangattomat nousivat selvästi tavipoikueille tärkeimmiksi tekijöiksi elinympäristössä. Telkän pariympäristöissä korostui erityisesti vesiselkärangattomien biomassaindeksi, ja telkkäpoikueiden kohdalla biomassaindeksin lisäksi merkittäviksi kosteikon piirteiksi nousivat rantaviivan pituus ja saarekkeiden kappalemäärä. Telkkäpoikueita tavattiin kosteikoilla sorsapoikueista eniten. Erot pari- ja poikuemäärissä kosteikkotyypeittäin (metsä- ja pelto) jäivät hyvin pieniksi. Kosteikkotyypin vaikutus näkyi enemmän lajien sisällä parivaiheesta poikuevaiheeseen siirryttäessä kuin lajien välillä. Ainoastaan telkän kohdalla oli havaittavissa selvä metsäkosteikkojen suosiminen molempien vaiheiden aikana. Lisäksi kosteikoittain tarkasteltiin kosteikkolinnuston yleistä lajimäärää, jossa huomioitiin kaikki kohteilla havaitut lajit. Kosteikkolinnuston lajimäärät vaihtelivat kohteittain 1–13, kun keskimäärin kosteikoilla oli 4,91 lajia, eikä merkittävää eroa kosteikkotyyppien välillä lajimäärissä havaittu. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että rakennetut kosteikot edustavat resursseiltaan laajaa skaalaa erilaisia elinympäristöjä, jotka voivat vuositasolla toimia ainakin yleisimpien sorsalajien elinympäristöinä.

Tässä tutkielmassa selvitän luomukeruualueiden ryhmäsertifioinnin mahdollisuuksia ja kannattavuutta lainsäädännön ja byrokratian näkökulmat huomioiden. Luonnontuoteala on kehittyvä ja Suomessa melko hyödyntämätön alue yksityisten metsänomistajien keskuudessa. Luomusertifioidut keruualueet painottuvat Pohjois- ja Itä-Suomeen, missä on runsaasti valtion maita. Etelä-Suomen metsistä valtaosa on yksityisomistuksessa. Keruualueiden luomusertifiointi on ollut mahdollista toteuttaa perus- ja selvittäjämallilla. Keruualueiden ryhmäsertifioiminen tuli mahdolliseksi vuoden 2022 alussa luomulain uudistuksen myötä. Siitä on toivottu keinoa lisätä luomusertifioitujen keruualueiden pinta-alaa. Työ on tehty yhteistyössä Metsäkeskuksen ja Ruokaviraston kanssa osana Luomua metsäluonnosta -hanketta. Työssäni sivuan luonnonmukaisen tuotannon narratiivia metsäympäristössä sekä luonnonmukaisen tuotannon lähtökohtia ja sitä, miten luomustatus nähdään keruutuotteissa. Toimijaryhmä rakentuu yhteisen markkinointijärjestelmän ympärille, joten tarkastelen myös markkinointijärjestelmän toteutusmahdollisuuksia osuuskunnan ja yhdistyksen kautta. Säännöstö on kehitetty ohjaamaan tuotannon eri vaiheita sekä yhdenmukaistamaan prosesseja. Työn tavoitteena on selvittää, miten ryhmäsertifiointia voidaan soveltaa keruuluomutuotannossa ja kuinka sen soveltamisen keinot vaikuttavat toiminnan kannattavuuteen. Keskeisimpiä luomulainsäädäntöä ohjaavia asetuksia ja lakeja ovat Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2018/848 ja kansallinen luomulaki (Laki luonnonmukaisesta tuotannosta 1330/2021) sekä näitä täsmentävät asetukset ja säädökset. Ne yhdessä antavat ohjenuoran ryhmäsertifioinnille sekä reunaehdot mahdollisuuksille soveltaa ryhmäsertifiointia keruualueiden luomusertifioinnissa. Työssä tarkastelen lainsäädäntöä laintulkintaperusteita kolmen ulottuvuuden kautta, jota ovat kielellinen, systemaattinen ja tavoitteellinen tulkinta. Tulkinnan lähtökohtana on luetun ymmärtäminen sekä kulloinkin voimassa oleva ja toisiaan tukeva lainsäädäntö, mutta tulkintaan vaikuttavat myös lainsäätäjän tavoitteet. Tavoitteet on määritelty lakien ja asetusten esiselvityksissä. Lainsäädännön reunaehtojen sekä valvonnan kulujen kautta koostan spekulatiiviset laskelmat ryhmäsertifioinnin kuluista ja vertaan näitä laskennalliseen tuotto-odotukseen. Kannattavuuslaskelmat painottuvat viranomaiskustannuksiin ja niiden osuuteen liikevaihdosta. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2018/848 on määritelty raja-arvoksi viranomaiskustannuksille 2 % osuus liiketoiminnan liikevaihdosta. Ryhmäsertifioinnissa liikevaihdon yläraja luomuliiketoiminnan osalta on 25 000 euroa, jolloin viranomaiskustannusten raja-arvoksi voidaan katsoa 500 euroa. Perusmallin viranomaiskustannukset ovat keskimäärin 600 euroa vuodessa. Lainsäädäntö antaa mahdollisuuden soveltaa ryhmäsertifiointia luomusertifioinnissa, mutta menettely ei vähennä sertifioitavaan tilaan kohdistuvaa byrokratiaa, vaan siirtää valvontavastuuta viranomaisilta toimijaryhmälle. Näin ollen ryhmäsertifioinnilla on mahdollista pienentää toimijaryhmän jäsenelle kohdistuvien viranomaismaksujen määrää. Ryhmäsertifiointi kuitenkin lisää toiminnan sisäistä valvontaa ja voi näin ollen lisätä sertifioinnin kokonaiskuluja. Kokonaiskulut ovat suuria suhteessa luonnontuotteista saatavaan liikevaihtoon ainakin pienillä jäsenmäärillä, jolloin sertifioinnin kulutkin voivat nousta perusmallia korkeammaksi. Ne kuitenkin näyttäisivät vähenevän toimijaryhmän jäsenmäärän kasvaessa ja vakiintuvat alle 280 euroon jäsenmäärän ylittäessä 100 jäsentä. Ryhmäsertifiointi on siis kannattavampaa isoilla toimijaryhmillä, joissa kulut jakautuvat suurelle toimijajoukolle. Luomusertifiointi on tällöinkin huomattavasti kalliimpaa kuin metsäsertifiointi, joten luomusertifioinnin houkuttavuuden lisääntymistä metsänomistajien keskuudessa ei ryhmäsertifioinnilla välttämättä saavuteta. Ryhmäsertifioinnin etuna voitaneen kuitenkin pitää toimijaryhmän yhteisen markkinointijärjestelmän kehittämistä, jolla voidaan parantaa luonnontuotteiden tuotantoketjua sekä menekkiä, ja näin ollen lisätä luonnontuotteiden tilakohtaista liikevaihtoa.

Soil rutting in forest operations is a critical phenomenon, characterized by depressions or tracks on the forest floor, often caused by heavy machinery use such as logging equipment. These disturbances can have profound impacts on forest health and ecosystem integrity, disrupting soil structure, compacting soil layers, and altering drainage patterns. Consequently, soil erosion may occur, leading to the loss of topsoil, nutrient depletion, and reduced soil fertility, ultimately affecting forest vegetation growth and vitality, while also posing aesthetic concerns. This study aims to explore the relationship between soil rutting and various influencing factors by utilizing Random Forest machine learning model to predict soil rut severity based on these predictors within forest stands across Finland. Encompassing 40 forest stands comprising 420 sample plots and 425 rut measurement points, the study aims to produce soil rut susceptibility maps to aid forest managers and stakeholders in identifying high-risk areas and implementing targeted mitigation strategies. The study seeks to understand the dynamic relationship between soil rutting and its controlling factors, while also determining the most influential contributors to severity of rut in forest operations in both mineral soils and peatland forest stands. The rut severity index (RSI) which was defined as the number of rut occurrences exceeding 10 cm in depth within a 30m width measurement area, served as our main target for prediction. The findings indicate that tree volume in mineral soils and aspect in peatlands are the most important variables explaining rut occurrences. Furthermore, disparities in susceptibility to soil rutting are observed among different soil types, particularly between mineral soils and peatlands. The Random Forest predictive models showed better performances in mineral forest stands than in peatland stands, with their ability to predict approximately 72% of the variability in rut severity index in mineral soils and 26% in their counterparts. Accuracy assessment was conducted using the Mean Squared Error (MSE), a measure of the average squared difference between predicted and actual rut severity values. A lower MSE indicates a closer alignment between predictions and actual values. Our study found that the Random Forest model achieved a MSE of 0.839 for mineral soils, indicating more precise predictions compared to peatlands, which exhibited a higher MSE of 25.341. This study underscores the importance of comprehending the interplay between soil rutting and its controlling factors for sustainable forest management, as well as the application of machine learning techniques, providing robust capabilities for future research, enabling more accurate predictions and informed decision-making in forest management practices.

Monet pienpedot, kuten supikoira (Nyctereutes procyonoides) sekä kettu (Vulpes vuples) ovat kaupungistuneet viime vuosikymmeninä. Kaupungistumisella tarkoitetaan lajien yleisyyttä ja kantojen temporaalista yleistymistä kaupunkiympäristöissä, kaupunkimaisessa ympäristössä. Ihmisväestön kasvaessa ja kaupunkialueiden laajentuessa yhä useammat eläimet elävät ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Lisäksi kaupunkien hyvä ruoka- ja suojapaikkojen saatavuus sekä petojen puute houkuttelee eläimiä kaupunkiympäristöihin. Ketun ja supikoiran joustavat ominaisuudet edesauttavat niiden kaupungistumista. Kettu on Suomen alkuperäiseen lajistoon kuuluva petoeläin, jota on tavattu jo pitkään kaupunkiympäristöissä. Supikoira on haitallinen, mutta menestynyt vieraslaji ja nykyään Suomen runsaslukuisimpia petoeläimiä. Kaupunkien eläinkantojen kasvaessa myös ihmisten ja villieläinten väliset kohtaamiset yleistyvät. Villieläimet ovat lisäksi merkittäviä tautien ja loisten levittäjiä, joten kaupunkien eläinkantojen kasvaessa tarttuvien tautien, kuten kapin tartuntariski voi kasvaa. Kapi eli tarttuva syyhy on ulkoloisen, syyhypunkin (Sarcoptes scabiei), aiheuttama tarttuva sairaus. Nykyään kapia esiintyy jatkuvasti koko Suomessa, ja sitä tavataan yleisimmin supikoirissa ja ketuissa. Tutkimusten mukaan supikoira on villieläimistä merkittävin kapivektori sekä merkittävä koirien kapitartuntojen lähde. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin supikoiran sekä ketun levittäytymistä kaupunkiin, niiden populaatiomuutoksia sekä kaupunkilaisten suhtautumista kyseisiin lajeihin. Työssä selvitettiin supikoira- ja kettuhavaintojen määriä Helsingissä vuosina 2013 ja 2023 nisäkäshavaintokyselyjen avulla. Lisäksi työssä hyödynnettiin 60 riistakameran kuva-aineistoa vuosilta 2018–2019, minkä perusteella arvioitiin lajien kaupungistuneisuutta sekä mahdollisia eroja ihmisten tekemien havaintojen ja riistakamerahavaintojen välillä. Tietoa pienpetojen tiheyksistä ja kantojen kehityksestä tarvitaan sekä riistanhoidossa että pienpetojen levittämien tautien ja loisten torjunnassa. Kaupunkilaisten suhtautumista villieläimiin tutkittiin havaintojen yhteydessä annettujen lisätietojen perusteella. Lisäksi työssä selvitettiin supikoiran aiheuttamaa kapitautiriskiä Helsingissä verrattuna lemmikkikoirakeskittymiin, kuten koirapuistoihin. Tautiriskipaikkojen selvittämisestä on hyötyä esimerkiksi viranomaisille sekä koiranomistajille. Maisterintutkielma tehtiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa ja tuloksia hyödynnetään muun muassa Helsingin kaupungin vieraspetoviestinnässä. Vuosien 2013 ja 2023 supikoira- ja kettuhavainnot sekä riistakamerakuva-aineisto analysoitiin QGIS- ja R-ohjelmilla. Jokaisen havainnon ympärille luotiin säteeltään 250 metrin vyöhyke, jonka pinta-alasta laskettiin kaupunkimaanpeiteluokkien yhteispinta-ala. Yhteispinta-alaa käytettiin mittaamaan havainnon kaupungistuneisuutta. Kaupungistuneisuutta ilmentävät maanpeiteluokat määrittyivät CORINE Land Cover –maanpeiteluokkien mukaan, joihin sisällytettiin kaikki rakennetut luokat. Kapisten supikoirien ja koirakeskittymien sijaintien päällekkäisyyttä arvioitiin ydinestimaattien avulla. Ketun havaintomäärät ja tiheysindeksit pysyivät melko vakaina vuosien 2013 ja 2023 kyselyjen perusteella. Vuonna 2023 supikoiria havaittiin vähemmän kuin vuonna 2013 ja molempina vuosina kettua vähemmän. Lineaarisen regressioanalyysin mukaan vuonna 2023 molempien lajien havaintopaikoissa oli vähemmän kaupunkialuetta, eli kaupunkimaista yhteispinta-alaa. Riistakamerakuva-aineiston yleistetyn lineaarisen sekamallin mukaan supikoira on merkitsevästi yleisempi kuin kettu ja supikoiran havaintopaikoissa on vähemmän kaupunkimaista yhteispinta-alaa kuin ketulla. G-testin mukaan havaintokyselyyn vastanneet ihmiset havaitsevat kettuja useammin kuin supikoiria, kun riistakamerakuva-aineiston tulokset asetetaan odotusjakaumaksi. Kapisia supikoiratapauksia oli yhteensä 24 ja aineistoon sisällytettäviä lemmikkikoirakeskittymiä 118. Kernelin tiheysestimaatti ei ilmentänyt merkittävää päällekkäisyyttä lemmikkikoirakeskittymien ja supikoiratapausten välillä. Kaupunkilaisten suhtautumisesta supikoiraan ja kettuun ei saatu riittävästi aineistoa havaintokyselyjen yhteydessä, sillä annetut lisätiedot olivat neutraaleja tai puutteellisia. Tämän tutkielman nisäkäshavaintokyselyjen perusteella Helsingin kettu- ja supikoirapopulaatiot eivät ole kasvaneet tai kaupungistuneet kymmenen vuoden aikana. Supikoirat eivät myöskään aiheuta lemmikkikoirille merkittävää kapiriskiä Helsingin lemmikkikoirakeskittymissä. Tutkimus osoitti, etteivät havaintokyselyt ole aina luotettavimpia mittareita pienpetojen todellisten populaatiotasojen vertailuun. Havaintokyselyjä voidaan kuitenkin hyödyntää villieläinhavaintojen seuraamiseen ja niissä tapahtuvien muutosten tutkimiseen. Tämän työn perusteella ketun ja supikoiran kaupungistuneisuutta sekä niiden nykyisten kantojen tilaa tulisi tutkia lisää. Supikoiran ohella myös ketun aiheuttamaa kapiriskiä tulisi tutkia enemmän.

Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka hiilensidonnan huomioon ottaminen vaikuttaa metsän ominaisuuksiin, ja kuinka merkittävästi hiilensidonnan huomioon ottaminen vaikuttaa esimerkiksi metsän taloudelliseen tuottoon. Metsät ovat osa hiilen kiertoa. Metsänhoidolliset toimenpiteet vaikuttavat metsän hiilen virtoihin ja varastoihin. Aiempien tutkimusten mukaan jatkuva kasvatus on hiilensidonnan kannalta parempi kuin tasaikäiskasvatus. Metsien hiilitasetta olisi mahdollista pa-rantaa myös vähentämällä hakkuita. Tutkimuksen aineistona käytetään viiden metsätilan kuviotietoja. Kuviotietojen pohjalta simuloidaan metsätilojen metsien kasvua nykyhetkestä 50 vuotta tulevaisuuteen monitavoitteisen metsänhoidon simulointi- ja optimointiohjelma Monsulla. Metsien nettonykyarvon ja hiilensidonnan vaikutusta toisiinsa tutkitaan tuotantomahdollisuuksien rajan avulla. Lahopuumäärän, lehtipuumäärän ja haavan määrän muutosta sekä puulajidiversiteettiä kuvaavaa Shannon-indeksiä käytetään biodiversiteetin muutoksen tarkastelemiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan myös metsässä tehtävien toimenpiteiden muutosta, kun hiilensidontaa pyritään lisäämään, sekä tarkastellaan kuinka metsään sitoutunut hiili jakautuu metsän tuottamiin hiilivarastoihin: kasvillisuuteen, maaperään ja tuotteisiin. Tuotantomahdollisuuksien rajan kupera muoto kaikilla tiloilla osoittaa kaikkien metsätilojen kohdalla, että vaikka hiilensidonnan lisääminen pienentää metsätalouden nettonykyarvoa, kannattaa hiilensidontaa ja taloudellista hyötyä tuottaa yhdessä, mikäli se metsänomistajan arvoihin sopii, sillä yhdistelmähyöty on suurempi kuin tilanteessa, jossa metsät erikoistuvat joko hiilensidontaan tai taloudellisen hyödyn tuottamiseen. Hiilensidonnan lisäämien optimoinneissa, johti hakkuumäärien vähenemiseen. Avohakkuuta ei kuitenkaan esiintynyt juurikaan edes nettonykyarvoa maksimoivissa optimoinneissa, mikä luultavasti johtui matalasta korkokannasta. Hiilitase kasvoi, kun hiilensidonnan painoarvoa optimoinneissa lisättiin. Maan ja biomassan hiilitase kasvoi merkittävästi, joten vaikka tuotteiden hiilitase hiilensidonnan painoarvoa lisättäessä pieneni, tilojen kokonaishiilitase kasvoi. Hiilitase oli etenkin ensimmäisissä nykyarvoa painottavissa optimoinneissa suurempi tuotteilla kuin biomassalla tai maaperällä, mikä on seurausta korvausvaikutuksen huomioon ottamisesta, eli kuinka paljon fossiiliset hiilipäästöt vähenevät, kun käytetään puutuotteita. Hiilivarastokin kasvoi hiilensidonnan painoarvoa lisättäessä. Hiilivaraston kasvu oli merkittävin biomassassa. Maaperän hiilivarasto kasvoi myös, mutta hieman vähemmän. Tuotteisiin sitoutunut hiilivarasto ei vastaa lähimainkaan metsän puustoon ja maa-perään sitoutunutta hiilimäärää Lahopuumäärä näytti korreloivan positiivisesti hiilitaseen kanssa. Hiilitaseen parantamisen vaikutuksia biodiversiteettiin tulisi kuitenkin tutkia vielä perusteellisemmin ja useampien biodiversiteettimuuttujien avulla. Ei-kaupallisena ekosysteemipalveluna, joka ei tuota metsänomistajalle taloudellista tuottoa, hiilensidonnan lisääminen jää helposti kaupallisten palveluiden kuten puuntuotoksen jalkoihin, vaikka keinot sen lisäämiseksi olisivatkin tiedossa. Hakkuiden vähentäminen vaikuttaa metsän taloudelliseen tuottoon suoraan pienentävästi. Hiilensidonnan lisääminen metsänhoitosuositusten ohjaaman tason yläpuolelle kannattaakin vain siinä tapauksessa, että se kuuluu metsänomistajan arvoihin.

Abstract: Forest education is an essential component in achieving environmental, social, and economic development goals (FAO, 2020). The requirements for new forest professionals are changing (Jegatheswaran et al., 2018). Demands at the workplaces are evolving nowadays relatively fast, putting pressure towards faster adaptation in education programs (Arevalo et al., 2010). In some cases, old education schemes are not able to provide sufficient skills and competencies for new professionals (Jegatheswaran et al., 2018). Comparing the global situation has remained a challenge due to lack of comparable global data. The survey that this study is based on was produced by the Global Forest Education Project during 2020-2021 (Rekola & Sharik, 2022. This survey aimed for all levels of education from primary school to tertiary education (Rekola & Sharik, 2022). This global data set presents a unique opportunity to study forest education at a global scale. The aim of the project was to identify how the current situation is perceived and what the main challenges are for forest education in the future. The globe was split into six regions according toa classification adopted by FAO (Food and Agricultural Organization): (Africa, Asia and the Pacific, Latin America and the Caribbean, Europe and Central Asia, Near East and North Africa and North America). The survey included three different target respondent groups: Professionals, teachers, and students. This study will focus on university-level education. The focus of this study is on following topics: how different forest education topics were perceived to be covered among the study regions? Is resource availability an issue for forest education at tertiary-level? What are the most used teaching and learning approaches and what type approaches educators would like to use more? Do skill and competencies of graduating students meet needs for social and market needs and do all respondent groups have similar views about the situation? Forest education topics had similar trends among the regions, but some topics had some regional variation. E.g., in Europe and Central Asia and North America did put less focus on agroforestry when compared to other regions. The general trend in answers among the regions was that in North America perceived coverage of topics was highest. Near east and North Africa had lowest mean response values and the other regions had quite similar perception about the coverage of different forest education topics. Same trend that was noticeable in education topics can be recognized in resources available for the education, were highest mean response value came from North America and the lowest one from Near East and North Africa. There was also some regional variation E.g., In Africa the availability of teachers was higher than other resources when compared to other regions. Lectures was the most used teaching method in every study region. project-based learning, practical field training and problem-based learning were the three methods that teachers would prefer to use more. The readiness of graduating students to enter the workforce was perceived to be highest in North America and lowest in Near East and North Africa. Among the respondent groups most pessimistic view about the readiness of a graduating student to enter the workforce was from professionals and teachers. All covered topics were perceived to have global mean response value “less then sufficiently covered”, which indicates that the coverage of most of the topics should be increased globally. Only in Europe and Central Asia and in North America resources available for education reached threshold “moderately available”, especially in Africa and Near East and North Africa there seems to be a lack of resources for education. Despite this in Africa the readiness of graduating students was similar to Europe and Central Asia.

Due to climate change, the period with snow cover is shortening and the amount of snowfall is decreasing in the boreal region. In Finland, even the probability of snowless winters is increasing in southern and coastal areas of the country. Bilberry (Vaccinium myrtillus) is a keystone species of boreal forests and adapted to overwinter under insulative and protective snow cover. The effects of changing snow cover on bilberry are studied more in Artic and alpine ecosystems but are not well known in forest environments. In this master’s thesis, the effect of snow cover on growth and performance of bilberry was studied in field conditions using snowless treatment area and control area with natural snow cover in a forest environment in Southern Finland. The experiment was carried out during two consecutive winters between the years 2020 and 2022. In the snowless treatment area, the snow shelters prevented snow reaching the ground and shrubs overwintered without protective snow cover, which exposed them to lower air and soil temperatures. Shrubs at the control area overwintered under natural snow cover. Bilberry samples were collected, and field measurements were done in late August 2022. At the field, the number of dead ramets per square meter and the proportion of dead shoots per ramet were counted. In the laboratory, the elongation growth, leaf area and mass, and specific leaf area (SLA) were measured for growing season 2022, and the stem diameter growth was measured for growing seasons 2021 and 2022. After two consecutive snowless winters, the shoot and ramet mortality increased in snowless treatment area compared to control with natural snow cover. The length of an average shoot increased and the number of living shoots per ramet decreased in the treatment area compared to control. The treated ramets also had greater leaf area, leaf mass, and SLA. This indicates changes in bilberry’s resource allocation, and ability to compensatory growth after winter damages. However, increased mortality could lead to decrease in bilberry coverage in forest understory in a long-term. Changes in bilberry growth and performance can have unpredictable and complex effects on forest ecosystems, and there is a need for future research to show how longer snow-free periods and increased cold stress affect this keystone species in boreal forests.

The expanding road network and increasing traffic volumes impose a barrier between different wildlife habitats and populations. Wildlife-vehicle collisions are a factor that affects wildlife, human safety, and property. Road Wildlife crossing structures, such as overpasses and underpasses, are built to enable landscape connectivity, improve traffic safety, and mitigate the impact roads have on wildlife. Crossings structures include structures that are built only for wildlife use or for the use of both wildlife and humans. The latter are called multiuse overpasses. Building large structures, like crossing structures, is expensive, therefore it is more cost-effective to build crossing structures suitable for both wildlife and humans. Human disturbance can influence the effectivity of crossing structures. Information about how human disturbance affects wildlife is needed to study the effectiveness of multiuse overpasses. In this thesis I evaluated the effects human disturbance have on ungulate multiuse overpass use. Using camera trap data from 9 multiuse overpasses located in southern Finland, I studied the effect of different human disturbances (non-motorized, motorized) on different ungulate species, and possible spatiotemporal avoidance. The overpasses were located on highway 1 between Helsinki and Turku, on highway 7 between Loviisa and Vironlahti, and on highway 4 in Heinola. All overpasses had a landscaped side with vegetation and a gravel or dirt road. The camera traps were located in the middle of the overpass, approximately one meter above ground level. I considered one camera trap picture to be one individual crossing event, regardless of the number of animals in the picture. During the monitoring period from December 2019 to May 2020, and November 2020, I detected 730 ungulate crossings, made by moose (Alces alces), white-tailed deer (Odocoileus virginianus), and roe deer (Capreolus capreolus). There were 4 707 crossings made by humans hiking, dog walking, cycling, driving a car, a motorbike, a snowmobile, a tractor, or a truck. While ungulates used the overpasses most active during the early evening, human activity peaked during the day. The results show that the time between non-motorized disturbance and an ungulate crossing was longer than the time between motorized disturbance and an ungulate crossing. The presence of spatiotemporal avoidance was evaluated by comparing time differences between crossing type pairs. I studied the possible spatiotemporal avoidance by calculating time differences between an ungulate crossing after an ungulate, and an ungulate crossing after a human. The reaction to human disturbance differed between the species, with only moose showing signs of spatiotemporal avoidance when comparing times between a moose crossing after a moose and a moose crossing after a human. Roe deer and white-tailed deer did not show signs of spatiotemporal avoidance. An explanation for the results regarding spatiotemporal avoidance, can be linked to the differences in ungulates natural habitats when comparing moose, roe deer and white-tailed deer. Moose ́s preferred habitat is large, forested areas, whereas roe deer and white-tailed deer occupy farmland, suburban areas, and areas in proximity to humans. The natural habitat of moose in itself results in minimal contact with humans. The results of this thesis show that multiuse overpasses are to some extent successful, in working as a crossing structure for both ungulates and humans. The results regarding avoidance from moose, indicate that the effects of human-caused disturbance need to be considered with severity. Therefore, we cannot cling to the thought that multiuse overpasses would be sufficient for all species in every situation, but we need to be prepared to provide crossing structures for only wildlife use or limit the human use of crossing structures if needed.