Browsing by Title

Johdanto: Lihavuus on maailmalaajuisesti merkittävä kansanterveydellinen ja –taloudellinen ongelma. Lihavuuden ehkäisemiseksi ja epidemian leviämisen hillitsemiseksi on tärkeää tuntea lihavuuteen vaikuttavat tekijät. Yksittäisistä ruoka-aineista maidon käytön on havaittu monissa epidemiologisissa ja kokeellisissa tutkimuksissa olevan yhteydessä alhaisempaan painoon, ehkäisevän lihomista ja edistävän laihtumista. Maidon sisältämistä yhdisteistä kalsiumin vaikutuksia on tutkittu eniten. Myös heraproteiinin on esitetty olevan yksi mahdollinen painoon vaikuttava komponentti, ja näyttöä tästä on saatu eläinkokeista. Tavoitteet: Tutkimuksessa tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako päivittäin nautittu heraproteiinia sisältävä välipalajuoma laihtumiseen tai saavutetun laihdutustuloksen pysyvyyteen ylipainoisilla aikuisilla. Aineisto ja menetelmät: Tutkimus toteutettiin osana Valio Oy:n OMPPU2-tutkimusta, joka oli satunnaistettu, lumekontrolloitu ja kaksoissokkoutettu kahden rinnakkaisen ryhmän tutkimus. Tutkimus alkoi rekrytoinneilla alkuvuodesta 2010, joissa tutkimukseen valittiin 105 ylipainoista (BMI 27–35), tervettä, 20–50-vuotiasta naista ja miestä. Tutkimushenkilöt satunnaistettiin tutkimus- ja verrokkiryhmiin, ja molemmat ryhmät nauttivat tutkimusvalmisteensa päivittäin hedelmätäysmehuun sekoitettuna (tutkimusryhmä heraproteiinijauheen ja verrokkiryhmä maltodekstriinijauheen). Tutkimus koostui kahdesta jaksosta: viiden kuukauden laihdutusjaksosta ja tätä seuranneesta kolmen kuukauden painonhallintajaksosta. Tutkimuskäynneillä tutkimuksen alussa, laihdutusjakson lopussa ja painonhallintajakson lopussa mitattiin tutkimushenkilöiden paino ja vyötärönympärys sekä määritettiin kehonkoostumus bioimpedanssilaitteella. Tutkimushenkilöiden ruoankäyttö ja ravinnonsaanti laskettiin samoissa aikapisteissä kerättyjen kolmen päivän ruokapäiväkirjojen perusteella. Tutkimushenkilöitä, joilla tutkimusvalmisteen käyttö oli alle 50 %, ei otettu huomioon tilastoanalyyseissä. Tilastollinen analyysi tehtiin käyttäen kahden riippumattoman otoksen t-testiä ja kaksisuuntaista parittaista t-testiä normaalijakautuneilla muuttujilla, ja Mann-Whitneyn U-testiä ja Wilcoxonin ttestiä ei-normaalijakautuneilla muuttujilla. Tutkimusvalmisteen ja painonmuutosten välinen korrelaatio laskettiin käyttäen Pearsonin korrelaatiokertoimia. Tulokset on ilmaistu keskiarvoina (keskihajonta). Tulokset: Molemmat ryhmät laihtuivat laihdutusjakson aikana. Heraproteiiniryhmässä painonpudotus oli 2,4 (3,8) kg (p=0,002) ja verrokkiryhmässä 3,4 (4,1) kg (p<0,001). Ryhmien välinen ero ei ollut merkitsevä. Rasvamassa väheni verrokkiryhmässä 2,4 (3,8) kg (p<0,001), mikä oli viiteellisesti enemmän (p=0,054) kuin heraproteiiniryhmässä 1,1 (3,1) kg (p=0,129). Rasvaprosentti ja viskeraalirasvan määrä pienenivät verrokkiryhmässä heraproteiiniryhmää enemmän (p<0,025). Vyötärönympärys pieneni heraproteiiniryhmässä 1,9 (3,0) cm (p=0,001) ja verrokkiryhmässä 3,8 (3,8) cm (p<0,001) ryhmien välisen eron ollessa merkitsevä (p=0,017). Maltodekstriinin käyttö korreloi käänteisesti painonmuutosten kanssa laihdutusjaksolla (r=-0,389, p=0,013). Painonhallintajaksolla painossa ei tapahtunut merkitseviä muutoksia kummassakaan ryhmässä. Heraproteiinin käytön ja painonmuutosten välisestä negatiivisesta korrelaatiosta oli viitteitä tällä jaksolla (r=-0,344, p=0,063). Kun tarkasteltiin koko tutkimuksen aikana tapahtuneita muutoksia (laihdutusjakson alusta painonhallintajakson loppuun), ei ryhmien välillä ollut merkitseviä eroja painon tai kehonkoostumuksen muutoksissa. Energiansaanti väheni molemmissa ryhmissä merkitsevästi laihdutusjakson aikana (p<0,01), mutta muutos ei eronnut ryhmien välillä. Ravintoaineista rasvan saanti väheni (p<0,001) ja C-vitamiinin saanti lisääntyi (p<0,001) molemmissa ryhmissä laihdutusjaksolla. Alkoholin saanti väheni verrokkiryhmässä (p=0,017). Proteiinin saanti lisääntyi heraproteiiniryhmässä merkitsevästi enemmän kuin verrokkiryhmässä (p=0,002). Painonhallintajaksolla energiansaanti ei muuttunut kummassakaan ryhmässä laihdutusjakson loppuun verrattuna. Fyysisessä aktiivisuudessa tutkimuksen aikana ei ollut eroa ryhmien välillä. Johtopäätökset: Heraproteiinin ei havaittu tehostavan laihdutusta maltodekstriiniin verrattuna tässä tutkimuksessa. Sen sijaan maltodekstriiniä nauttineessa ryhmässä rasvaprosentti ja erityisesti vatsan alueen rasva pienenivät heraproteiiniryhmää enemmän laihdutusjaksolla. Tulos oli lähes täysin vastakkainen tutkimushypoteesin kanssa, eikä vaikuttaisi selittyvän eroilla energiansaannissa tai fyysisessä aktiivisuudessa. Tämä tutkimus ei siis tue olettamusta, että heraproteiini osana laihdutusruokavaliota auttaisi laihdutuksessa. Painonhallintajaksolla heraproteiinin ja painonmuutosten välinen lähes merkitsevä käänteinen korrelaatio saattaa viitata heraproteiinin merkitykseen painonhallinnassa. Vapaasti elävien ihmisten kohdalla sekoittavia tekijöitä on kuitenkin vaikea vakioida, mikä vaikeuttaa johtopäätösten tekemistä.

With growing consumer interest in the nutritional benefits of high-quality beef, livestock producers face the challenge of enhancing carcass traits, which are typically measurable post-slaughter. As a result, breeding for carcass traits often entails lengthy waiting periods for progeny testing and the need to sacrifice the bull’s progeny for carcass trait assessment. This study aims to estimate the genetic parameters of conformation traits (stature [S], withers width [WW], inner hindquarter [IHQ], hindquarter width [HQW]) and their genetic correlations with carcass traits (carcass weight [CW], carcass conformation [CC], fat class [FC]) using the records of two beef cattle breeds (Charolais: 1,620 and Limousine: 1,326) obtained from the Finnish Animal Breeding Association. A univariate model was used for heritability estimation and a bi-variate model for genetic correlations. The variance and co-variance components were estimated using the restricted maximum likelihood (REML) method in the DMU software. Heritability estimates (±standard error) varied from 0.17±0.04 (FC) to 0.33±0.04 (CC) for Charolais, and from 0.15±0.05 (CW, FC, and WW) to 0.33±0.05 (S) for Limousine. The study found CC to have the highest heritability in both Charolais (0.33±0.04) and Limousine (0.31±0.05) among the carcass traits, indicating a faster response to selection and a higher potential for improvement. Statistically significant correlations were found between conformation and carcass traits, with HQW, IHQ and WW displaying moderate to strong correlations (ranging from 0.32 to 0.79) with CC across both breeds. Additionally, S, HQW and WW exhibited genetic correlations with CW. These results suggest the potential of utilizing these conformation traits as early indicators for the respective carcass traits. These findings offer insights into the potential of using conformation traits as early indicators for selecting animals with desirable carcass traits, thereby guiding breeding decisions towards improved beef quality, as well as promoting resource efficiency.

Long-term, one-sided cultivation of crops has become more common in farming systems in recent decades, but at the same time, it has had negative impacts on soil structure, soil carbon reserves and the biodiversity of farming systems. Pea (Pisum sativum L.) is a legume that can be used to diversify crop rotations and improve protein self-sufficiency. Pea can symbiotically fix nitrogen from the atmosphere with the help of nitrogen-fixing Rhizobium bacteria living in its root nodules, and convert it into usable forms for plants, thus reducing the need to use industrial fertilizers. The following crop may also benefit from the organic nitrogen derived from the pea crop residues and pea’s ability to reduce pest pressure on cereals. The aim of this study was to study the pre-crop effects of pea on the formation of dry matter and nitrogen yields of oat (Avena sativa L.) and rapeseed (Brassica napus L.). The study was conducted as a field experiment in Haltiala with a completely randomized block design in four replicates. The study included four oat treatments (fertilized with 90 kg (N) ha-1 and either oat, pea or pea-rapeseed mixture as a pre-crop, and unfertilized oat with a pea-rapeseed mixture as a pre-crop) and two rapeseed treatments (pea as a pre-crop, unfertilized or fertilized with 90 kg (N) ha-1). In the study, the pre-crop did not affect the amount or formation of dry matter or nitrogen yield of oats and rapeseed. The effect of fertilization on the formation of dry matter and nitrogen yield was also small, but the maximum rates of dry matter accumulation and nitrogen uptake occurred earlier in fertilized than in non-fertilized treatments. Although pea as a pre-crop did not significantly affect the amount of dry matter and nitrogen yield of the crops during the growing season, it did not either affect them negatively compared to the monoculture oat because their yields were similar. Drought in June and July limited the release of nitrogen for plant use, which explains the effect of both the pre-crop and the fertilization treatment being rather small in the dry matter and nitrogen yield of oats and rapeseed. Pea very likely has a positive effect on the growth of the following crop, but further research is needed in different soil types and in more favorable weather conditions.

Suomen valkuaisomavaraisuus väkirehujen raaka-aineena käytettävissä valkuaisrehuissa on tällä hetkellä vain noin 10 %. Palkokasvit ovat tärkeitä viljelykasveja niiden hyvien ominaisuuksien ansiosta. Palkokasveja ja -viljoja hyödyntämällä voitaisiin korvata ulkomailta tuotua rehuvalkuaista ja lisätä sitä kautta Suomen valkuaisomavaraisuutta. Yhä useammat tilat ovat kiinnostuneet viljelemään joko pelkästään palkokasveja tai palkokasvien ja viljan seosta säilörehuksi. Kotimaista tutkimusta kokoviljana korjatun palkokasvien maidontuotantovaikutuksista on vähän ja samalla ei riittävän tarkkaan tiedetä, missä suhteessa palkokasvi-kokoviljasäilörehu pystyy korvaamaan väkirehun valkuaista. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena oli verrata herne-kaura- ja härkäpapu-kaurakokoviljasäilörehuja lypsylehmien ruokinnassa syyssatona korjattuun nurmisäilörehuun. Kokoviljasäilörehuja täydennettiin kahdella väkirehun valkuaistasolla, jotta saataisiin selville, pystyvätkö palkokasvit korvaamaan väkirehun valkuaista. Tutkimuksessa verrattiin palkokasvi-kokoviljasäilörehuja nurmisäilörehuun syönnin ja maitotuotostulosten osalta. Hypoteesina oli, että herne- ja härkäpapusäilörehulla pystyttäisiin korvaamaan osittain väkirehun rypsiä. Kokeessa oletettiin, että lehmät saisivat palkoviljoista riittävästi OIV:tä ja valkuaislisällä olisi siten huono tuotosvaste palkokasvien kanssa. Kokeessa oli mukana yhteensä 24 Ayrshire- ja Holstein-lehmää. Kokeessa oli mukana syyssadon nurmisäilörehu (timotei – nurminata), herne-kaura- sekä härkäpapu-kaurakokoviljasäilörehut. Väkirehuina oli 12 kg teollisen rakeisen rypsitiivisteen ja valssimyllyllä jauhetun ohran seosta. Väkirehujen raakavalkuaispitoisuuksien tavoitearvot olivat 150 ja 180 g/kg ka. D-arvoltaan aikaisimmin korjattu herne-kaurasäilörehu oli sulavinta (638 g/kg ka), nurmen ja härkäpapu-kaurasäilörehun ollessa lähempänä toisiaan D-arvoltaan (625 ja 620 g/kg ka vastaavasti). Koelehmät söivät härkäpapu-kaurasäilörehua eniten (keskimäärin 14,4 kg ka/pv), joka oli 1,5 kg ka/pv enemmän kuin herne-kaurasäilörehua ja 2,1 kg ka/pv enemmän kuin nurmisäilörehua. Kokonaiskuiva-aineensyönti oli härkäpapu-kaurasäilörehulla 1,3 kg ka/pv runsaampaa kuin hernekaura-säilörehulla ja 2,0 kg ka/pv runsaampaa verrattuna nurmisäilörehun kokonaiskuiva-aineensyöntiin. Härkäpapu-kaurasäilörehulla ruokitut lehmät tuottivat maitoa keskimäärin 31,8 kg/pv, herne-kaurasäilörehulla ja nurmisäilörehulla keskimäärin 29,7 kg/pv. Energiakorjattuna maitomääränä (EKM) vastaavat luvut olivat härkäpavulla 33,2 kg/pv, herneellä 33,1 kg/pv ja nurmella 30,8 kg/pv. Hernekaurasäilörehuruokinnalla maidon rasvapitoisuus nousi merkitsevästi. Härkäpapu-kaurasäilörehulla ja nurmisäilörehulla maidon rasvapitoisuus oli keskimäärin 44 g/kg ja herne-kaurasäilörehulla maidon rasvapitoisuus oli keskimäärin 50 g/kg. Maidon valkuaispitoisuuksiin tutkimuksessa ei löytynyt huomattavia vaikutuksia eri ruokinnoilla. Nurmirehulla ja herne-kaurasäilörehulla ruokittujen lehmien maidon valkuaispitoisuus oli keskimäärin 35 g/kg ja härkäpapu-kaurasäilörehulla keskimäärin 36 g/kg. OIV:n kulutus tuotettua EKM-kiloa kohden nousi, kun väkirehun valkuaistaso nousi. Typen hyväksikäyttö maidontuotantoon heikkeni väkirehun valkuaispitoisuuden lisääntyessä. Energian hyväksikäyttö oli hernesäilörehulla tehokkaampaa verrattuna nurmeen ja härkäpapusäilörehuun. Herne-kaurasäilörehuruokinnalla oli paras rehun hyväksikäyttö maitotuotoksen suhteen. Palko-kokoviljasäilörehut voivat korvata nurmisäilörehua lypsylehmien ruokinnassa. Ruokinnan valkuaistason nosto herne- ja härkäpapusäilörehuruokinnoilla näytti kannattavan tämän kokeen perusteella. Tässä kokeessa lisävalkuaisen käyttö palko-kokoviljasäilörehuilla lisäsi maidontuotantoa, toisin kuin matalan D-arvon säilörehulla.

Saccharomyces cerevisiae var. boulardii is a probiotic strain of the baker’s yeast Saccharomyces cerevisiae. It has a long history of use in treating and preventing several kinds of diarrhea in human. Recently, scientists have drawn their attentions to use this probiotic yeast as a living drug delivery vehicle to the gastric intestinal tract (GIT). Several distinctive features of S. boulardii such as an optimal growth temperature at 37 ºC and better acidic tolerance enable active recombinant protein expression in harsh conditions. Human intrinsic factor (IF) is a glycoprotein secreted by gastric parietal cells and belongs to vitamin B12 (Cobalamin, Cbl) transport family. The gastric IF gene (GIF) encodes this protein. It is an essential protein for the proper absorption of Cbl in the terminal ileum, lacking of which results in vitamin B12 deficiency, especially common among the elders. This study aims to express active human IF from probiotic S. boulardii that can be combined with vitamin B12 forming B12/IF complex and absorbed by intestinal cells. To achieve these goals, a plasmid pSF-TEF1-TPI1-Blast-GIF was designed for S. boulardii transformation. Verification of recombinant IF was accomplished by SDS-PAGE, Western blotting and peptide sequence mapping by mass spectrometry (MS). Experimental results indicated that the recombinant IF was not able to be synthesized in useful amount from S. boulardii using plasmid pSF-TEF1-TPI1-Blast-GIF. Transformation of the plasmid carrying GIF sequence brought significant phenotypic and metabolic modification to the host cells. PCR technique was found unsuccessful to verify the presence of correct plasmid, leaving uncertainty whether the correct plasmid was present in the transformants or not. Interestingly, an immunreoactive band at expected size (45 kDa) could be detected with rat polyclonal antibody in Western blotting. This band could be only detected from the supernatant when cells were grown with Cbl supplement, but shown to be exo-1,3-β-glucanase in MS protein sequencing. However, it is still possible that trace amount of recombinant IFs are secreted but cannot be detected due to MS sequencing limitations. Even though there was a contradictory result in Western blotting compared to that of MS sequencing, the excessive secretion of the exo-1,3-β-glucanase which may corrode yeast cell walls, may explain the different phenotype of transformants in comparison to host cells. This study indicated that not all genetic manipulation tools designed for S. cerevisiae are without problems for S. boulardii. More studies need to be carried out for successful heterologous IF protein expression with this probiotic yeast.

The enzymatic degradation of plant cell walls has being extensively explored during the past decade chiefly due to the current and potential uses of plant biomass found in several industries. In this process, the effective removal of the hemicellulosic portion is of paramount importance. For this purpose, hemicellulases have been intensively studied and produced from bacterial and fungal sources. Within this group of enzymes, mannanases, which are mostly used during the processing of softwood, have been found in several industrial applications. Currently, white rot basidiomycetes have gained increasing attention due to their ability to fully decompose wood. One of these fungi, Dichomitus squalens, has been regarded as an effective wood degrader; nonetheless, its enzymatic arsenal and catalytic potential have only recently been explored. In the present study, six mannan acting enzymes were selected from the genome of D. squalens and heterologously produced using the methylotrophic yeast Pichia pastoris. Four of these enzymes, consisting of two β-1,4-endomannanases, one β-1,4-mannosidase and one α-galactosidase, were successfully produced. The biochemical characterization of the concentrated enzymes using synthetic p-nitrophenyl substrates corresponding to their predicted activities showed optimal pH ranging from 3 to 5 and optimal temperatures ranging from 50 to 60 °C. In addition, three of the enzymes, namely MAN1, MND1 and GAL2, showed high thermostability retaining the majority of their enzyme activities after an incubation of 60 minutes at 60 °C. In contrast, MAN2 lost all of its activity after an incubation of 30 minutes at 60 °C. Furthermore, MAN1 and GAL2 showed optimal enzyme activities of 1922.2 (± 26.6) and 903.7 (± 7.4) U/mL respectively, with specific activities of 11.1 (± 1.0) and 27.9 (± 0.5) U/mg respectively. The four enzymes had a molecular mass ranging from 47 to 110 kDa, without showing evidence that any of them formed dimers or more complex structures. The results of the present study revealed the function of four putative mannan degrading enzymes from D. squalens and provided evidence of its mannolytic capacity. Future studies with other cell wall degrading enzymes or the synergistic effects of characterized enzymes of this species may further reveal its potential as a source of industrial enzymes.

Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan toista pilaria kutsutaan maaseudun kehittämiseksi. Ohjelmakaudella 2000—2006 Suomessa maaseudun kehittämistoimintaa toteutettiin erilaisten ohjelmien avulla. Näistä ohjelmista Alueellisen maaseudun kehittämisohjelmalla (ALMA) oli suurin rooli Uudenmaan TE-keskuksen alueella. Maaseudun kehittämisohjelmien tavoitteena on ollut syrjäisen ja ydinmaaseudun negatiivisen rakenne-kehityksen pysäyttäminen. Yritystukia käytettiin yhtenä politiikkakeinona näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Yritystuen myöntämisen yhtenä perusteena on ollut muun muassa se, että yritystoiminnan on täytynyt toimia maatilan yhteydessä. Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakunnat kuuluvat Uudenmaan TE-keskuksen alueeseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Uudenmaan TE-keskuksen alueella ALMAsta myönnettyjen hevosalan yritystukien vaikuttavuutta kustannus-hyötyanalyysin avulla. Tutkimuksen tavoitteena oli myös selvittää onko yritystuilla ollut vaikutusta tukea saaneiden yritysten kasvuun ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kasvuun. Hevosala valittiin tutkimuskohteeksi, koska se oli eniten yritystukea saanut toimiala Uudenmaan TE-keskuksen alueella. Alueen maakuntien maaseudun tilanne poikkeaa merkittävästi muun maan maaseutualueiden tilanteesta. Alueella on pieni työttömyysaste ja väestön määrä on kasvanut tasaisesti koko 2000-luvun ajan. Maataloudelle on ominaista Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakunnissa suuri kasvinviljelytilojen osuus kaikista tiloista. Myös tilojen monialaisuus on muuta maata yleisempää. Aluetaloustieteen teoriat pyrkivät selittämään miksi alueellista erilaistumista tapahtuu. Sijaintiteorioilla selitetään sijaintitekijöiden merkitystä alueellisten erojen synnyttäjänä. Markkinoiden läheisyys ja niiden koko vaikuttaa yritysten sijaintipäätöksiin. Alueiden epätasaiseen kasvuun vaikuttavat myös esimerkiksi alueen elinkeinorakenne ja koko. Julkisen vallan investoinneillakin voidaan vaikuttaa alueiden erilaistumiseen. Kasvu- ja kehitysteoriat selittävät taloudellisen kasvun syitä. Uusklassisen kasvuteoria selittää talouskasvua pelkästään työvoiman tai pääoman kasvulla, kun endogeenisessä kasvuteoriassa taloudellisen kasvun selittäjänä otetaan huomioon myös inhimillisen pääoman lisääntyminen. Tutkimuksen aineistona olivat Uudenmaan TE-keskuksesta ALMAsta myönnettyjen yritystukien rahoitustiedot. Yritystukea saaneille 57 hevosyrityksille postitettiin kyselylomake, jossa kysyttiin hankkeiden vaikutusta yritysten työllistämiseen ja kasvuun. Vastausprosentti oli 12 eli kyselylomakkeita palautui seitsemän kappaletta. Kustannus-hyötyanalyysissä laskettiin tuen kustannuksiksi tuista ja ohjelmien hallinnoinnista aiheutuneet kustannukset. Yritystukien hyödyiksi laskettiin hankkeiden avulla luodut työpaikat. Tukien kustannus-hyötysuhteeksi saatiin viiden vuoden aikavälillä 0,73—1,27 ja kymmenen vuoden aika-välillä 1,02—1,75 riippuen käytetyistä parametrien arvoista. Tuen tehokkuus eli yhden tuen avulla luodun työpaikan hinnaksi saatiin 17 200 euroa, mikäli tuen deadweight- ja syrjäytymisvaikutusta ei oteta huomioon. Nämä vaikutukset huomioon ottaen tuen tehokkuudeksi saatiin 40 000—48 000 euroa. Tulosten perusteella tuki on todennäköisesti vaikuttanut talouden kasvuun maaseudun pääomaa kasvattamalla. Samalla kun pääoman määrä on maaseudulla kasvanut, työn tehokkuus on investointien avulla parantunut. Pääkaupunkiseudun läheisyys ja alueen koko sosio-ekonominen tilanne olisi kuitenkin antanut odottaa kustannus-hyötysuhteen olevan korkeampi. Sen sijaan tuen tehokkuus on ollut kohtuullisen hyvä, kun verrataan tulosta siihen, kuinka paljon työpaikkojen luominen Suomessa yleisesti maksaa.

Hevosia on Suomessa noin 74 200 yksilöä, ne tuottavat lantaa laskennallisesti noin 1 187 200 m³ vuodessa. Lannasta suurin osa menee pelloille lannoitteeksi tai maanparannusaineeksi. Hevosenlannan käsittelymenetelmiä ovat passiivinen ja aktiivinen kompostointi, mädätys (biokaasutus), terminen käsittely ja poltto. Hevosenlantaa pidetään talleilla usein ongelmana ja monilla talleilla sen lantalasta pois saaminen tuottaa haasteita. Tässä tutkimuksessa tutkitaan mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että hevosenlanta koetaan ongelmana. Sen lisäksi tutkitaan millä kuivikkeella kuivitettua hevosenlantaa eri toimijat ovat valmiita vastaanottamaan ja mitä eri menetelmiä he käyttävät tai olisivat valmiita käyttämään hevosenlannan käsittelemiseen. Maanviljelijöiden vastauksista tutkittiin lisäksi kiinnostus prosessoimattoman hevosenlannan vastaanottamiseen. Hevosenlanta koettiin ongelmana niillä talleilla, joilla oli käytössä tilapäinen lantavarasto. Lisäksi hevosalaan liittyvä toimintamuoto vaikutti ongelman kokemiseen. Kuivikkeella, laidunnusajalla ja hevosten määrällä ei todettu olevan merkitystä ongelman kokemiseen. Ympärivuotisesta lantaongelmasta kärsivät tämän tutkimuksen mukaan Uudellamaalla ja Keski-Suomessa sijaitsevat pienet alle kymmenen hevosen tallit, jotka käyttivät toiminnassaan useampaa kuin yhtä kuivikemateriaalia ja varastoivat lannan tilapäisessä lantavarastossa, tai joilla oli käytössä useampi eri varastointitapa. Kaikki toimijat olivat valmiita vastaanottamaan hevosenlantaa, mutta eri kuivikkeiden vastaanottohalukkuus vaihteli. Mieluiten maanviljelijät vastaanottivat turvetta ja olkea. Energiayhtiöitä kiinnostivat sekä puupohjaiset kuivikkeet että turve. Puupohjainen kuivike oli suosittua etenkin niillä energiatuottajilla, joiden hyödyntämismenetelmänä oli poltto. Jätehuollon toimijoista jokainen oli valmis ottamaan vastaan turvetta. Muut suositut kuivikkeet olivat kutterin- ja sahanpuru sekä olki. Ongelman kokemiseen vaikuttavat monet eri tekijät. Tilapäisten lantavarastojen korvaaminen kiinteillä lantaloilla on yksi ratkaisu lantaongelman vähentämiseen. Kuivikkeella ja lantaongelman kokemisella ei ollut suoraa yhteyttä, mutta kuiviketta vaihtamalla tallinpitäjä voi vaikuttaa lannan pois saamiseen. Kuivikkeiden vaihtaminen alueella toimivalle vastaanottavalle taholle mieluisammaksi voi olla yksi ratkaisu lantaongelman helpottumiseen. Tärkeää on keskusteluyhteyden avaaminen lähialueen toimijoiden välille.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosten ruokinnassa tehtävien rehuvalintojen vaikutuksia hevosten son-nassa ja virtsassa erittyvän typen määrään, ja löytää tutkimuksen avulla ruokinnallisia keinoja hevostaloudesta peräisin olevan ympäristökuormituksen vähentämiseen. Tutkimus toteutettiin osana laajempaa Horse Manure-hanketta. Kokonaiskeruumenetelmällä toteutetun sulavuuskokeen koe-eläiminä oli kuusi suomenhevostammaa. Koe toteu-tettiin 30.12.2013 – 21.3.2014, ja se käsitti yhteensä neljä 21 vuorokauden mittaista jaksoa. Koeasetelmana oli epätäydellinen 6 x 4 latinalainen neliö. Koeruokintoja oli yhteensä kuusi. Rehuiksi oli valittu Suomessa yleisesti hevosten ruokinnassa käytettäviä rehuja, ja ruokinnat koostuivat seuraavasti: 1) Esikuivattu säilöheinä 100 %, 2) Kuivaheinä 100 %, 3) Kuivaheinä 70 % + kaura 30 %, 4) Kuivaheinä 70 % ja soijarouhe + kaura 30 %, 5) Kuivaheinä 70 % ja rypsirouhe + kaura 30 % ja 6) Kuivaheinä 70 % ja pellavarouhe + kaura 30 %. Rehuannokset määritettiin kullekin koejaksolle siten, että kuiva-aineen saanti ja sulavan raakavalkuaisen määrä olivat suhteessa elopainoon ja täyttivät kevyttä työtä tekevien hevosten energian tarvesuositukset. Tutkimuksen hypoteesi oli, että rehuvalinnoil-la voidaan vaikuttaa valkuaisen hyväksikäyttöön, ja tätä kautta sonnassa ja virtsassa erittyvän typen määrään. Rehuvalinnat vaikuttivat hevosten erittämän sonnan ja virtsan määrään sekä sonnassa ja virtsassa erittyvän typen määrään. Ruokinnan sisältäessä ainoastaan säilöheinää hevoset erittivät vuorokaudessa enemmän sontaa muihin ruokintoihin verrattaessa (P<0,001). Hevoset erittivät enemmän sontaa niiden saadessa pelkästään heinää verrat-taessa heinää ja täydennysrehuja sisältäviin ruokintoihin (P<0,001). Hevoset erittivät enemmän virtsaa niiden syödessä pelkästään säilöheinää verrattaessa muihin ruokintoihin (P<0,05) sekä hevosten syödessä ainoastaan kuivaa heinää verrattuna täydennettyihin ruokintoihin (P<0,01). Valkuaisrehujen lisääminen ruokintaan vähensi sonnassa erittyvän typen määrää. Hevosten sonta sisälsi enemmän typpeä niiden ruokinnan koostuessa ainoastaan säilöheinästä muihin ruokintoihin verrattuina (P<0,01). Hevosten ruokinnan sisältäessä ainoastaan kuivaa heinää, erittyi sonnassa enemmän typpeä kuin heinäruokintaa täydennettäessä (P<0,01). Rehujen sisältämän valkuaispi-toisuuden nousu lisäsi virtsassa erittyvän typen määrää. Hevoset erittivät virtsassa vähemmän typpeä niiden saa-dessa ainoastaan heinää täydennettyihin ruokintoihin verrattaessa (P<0,001). Typen kokonaiseritys (sonta + virt-sa) oli pienempi ruokinnan koostuessa pelkästä kuivasta heinästä (P<0,001) verrattaessa täydennettyihin ruokin-toihin. Hevosten kokonaistypen eritys oli pienempi hevosten saadessa heinää ja kauraa verrattaessa valkuaisrehu-ja sisältäviin ruokintoihin (P<0,05). Ruokinnan suunnittelun avulla voidaan vähentää lantaan päätyvän typen osuutta sekä sen huuhtoutumisriskiä erityisesti hevosten tarha-alueilta. Ravitsemuksellisen tarpeen ylittävä valkuaisruokinta lisää ympäristön typpi-kuormitusta, sillä se lisää typen erittymistä sontaan ja virtsaan.