Browsing by Subject "rakennekehitys"

Vuoden 1945 maanhankintalailla perustettiin Suomeen noin 90 000 uutta tilaa tai tonttia, asuttamiseen käytettiin noin 2,5 miljoonaa hehtaaria maata. Sen tarkoituksena oli saada työtä ja asuntoja siirtoväelle sekä rintamamiehille. Maanhankintalain nojalla maatalous pientilavaltaistui ja sitä siirtyi heikkotuottoisimmille alueille, kuten Pohjois- ja Itä-Suomeen. Siirtoväestä valtaosa asutettiin Etelä-Suomeen, koska se vastasi siirtoväen entisen kotiseudun olosuhteita. Tutkielmassa verrataan Hämeen läänin maatalouden tunnusluvuissa vuosina 1945–1950 tapahtuneita muutoksia Uudenmaan, Vaasan, Mikkelin sekä Turun ja Porin lääneihin. Maisterintutkielman tavoitteena oli selvittää vuoden 1945 maanhankintalain vaikutuksia tuon ajan Hämeen läänin maatalouteen ja alueen maanluovuttajiin, näiden viljelyn jatkuvuuteen ja tilojen tuottavuuteen. Tutkielmassa tarkastellaan kirjallisuuden ja asiantuntijan haastattelun tuella Hämeen läänissä vuosien 1941 ja 1950 välillä maatalouden tunnusluvuissa tapahtuneita muutoksia, kuten teknologian määrää, tuotannon ja tilojen rakennetta. Tutkielmassa on tarkastelussa maanluovuttajia silloisen Hämeen läänin alueelta. Henkilökohtaisten haastattelujen ja arkistopohjaisen tiedon perusteella on pyritty selvittämään, miten maanluovutukset vaikuttivat viljelmien toimintaan ja tulevaisuuteen. Verrokkilääneistä viljelmien keskikoko laski eniten Hämeen läänissä maanhankintalain vaikutuksesta. Verrokkilääneistä Hämeen lääniin perustettiin eniten maanhankintalain mukaisia tiloja, josta on seurannut tilojen keskikoon huomattava lasku. Teknologinen kehitys on seurannut paljolti läänin viljelmien keskikokoa. Lypsykoneita on ollut sitä enemmän yhtä lehmää kohden, mitä korkeampi on läänin tilojen keskikoko. Vuoden 1941 perusteella traktoreidenkin yleisyys on perustunut läänin viljelmien keskikokoon. Sato- ja tuotostasot ovat nousseet tilakoon noustessa. Suuremmat tilat ovat pystyneet hyödyntämään paremmin tuotantopanoksia. Hämeessä myös navetoiden yksikkökoot laskivat ja maidontuotantoa siirtyi asutustiloille. Maanhankintalailla sovellettu ”kielipykälä” johti osittain siihen, että Hämeeseen muodostui asutustoimintaa enemmän kuin esimerkiksi Uudenmaan sekä Turun ja Porin lääniin. Kielipykälä rajoitti suomenkielisen väestön asuttamista ruotsinkielisille alueille. Maanhankintalain toimeenpanoon lunastettiin yksityisomisteista maata progressiivisen asteikon mukaan. Mitä suurempi tila oli, sitä enemmän sen piti asutuskäyttöön maata luovuttaa. Hämeen läänin maanluovuttajat joutuivat eriarvoiseen asemaan kielipykälän vuoksi. Monilla ruotsinkielisillä alueilla suuret tilat jäivät luovutusten ulkopuolelle, mutta Hämeen läänissä ei ruotsinkielisiä alueita ollut. Maanluovutuksista seurasi usein suoraan taloudellisia menetyksiä, kuten tuotannon ja tuottavuuden alentumista. Joissain tapauksissa tuotannon loppumista. Lisäksi osalle maanluovuttajista lunastetut alueet korvattiin valtion velkasitoumuksilla, joiden arvon inflaatio söi 10-vuodessa vain murto-osaan niiden todellisesta arvosta. Tämä oli lisäämään keskustelua valtion ”agraariryöstöstä”. Velkasitoumuksien arvon alenemisen riskit ovat maanhankintalakia valmistellessa tiedetty, koska aihe on ollut tuolloin poliittisessa keskustelussa. Suurempien maanluovuttajien kohdalla vaikutukset voivat olla edelleen nähtävissä, jos peltoala ei ole tänäkään päivänä noussut maanhankintalakia edeltävälle tasolle. Tällaisten tilojen kohdalla maanluovutukset johtivat elämäntavan muutokseen ja suuriin taloudellisiin menetyksiin. Valtaosa yksityisistä luovuttajista kuului 25–50 peltohehtaarin kokoluokkaan. Maanluovutusten aiheuttamat rakenteelliset vaikutukset ovat nähtävillä tämän kokoluokan tilojen kautta, vaikka yksittäisiä tapauksia tarkastellessa ovat vaikutukset olleet suurimmat yli 50 peltohehtaarin viljelmillä. Maanhankintalaki on vaikuttanut toimeenpanevasti moneen muutokseen, kuten 1950-luvulla ilmenneeseen maataloustuotteiden ylituotantoon, joka johti tuotannon tarkempaan sääntelyyn. Lain toimeenpanon myötä myös maataloutta siirtyi aiempaa enemmän Pohjois- ja Itä-Suomeen. Tilojen keskikoko laski ja maataloudesta tuli osa aluepolitiikkaa. Rakenteellisesti vaikutukset ovat edelleen nähtävillä, mutta yksittäisten tilojen kohdalla on tunnistettavuus usein hautautunut lukuisten maanhankintalain jälkeen tulleiden lakien, kiintiöiden, mietintöjen ja sopimusten taakse.

Suomen maatalous on elänyt voimakasta murrosta EUjäsenyyden ajan. Maidontuotantoon rakennekehitys on heijastunut erityisen voimakkaasti. Lähes kolme maitotilaa viidestä on lopettanut maidontuotannon ja tilalukumäärän laskeva kehitys on selviö koko Suomessa. Vastaavasti jatkavien maitotilojen karjakoko kasvaa kaikilla tukialueilla, mutta kehityksen nopeudessa on havaittavissa tukialueiden välistä hajontaa. Maidontuotanto on Suomessa edelleenkin kiistatta merkittävin tuotantomuoto, ja merkittävyyttä alleviivaa maitotuottajien sijoittuminen läpi maan Hangosta Nuorgamiin. Maitotilojen panos on edelleen erittäin merkittävä niin paikallistalouksille, maaseudulle kuin koko maatalouselinkeinollekin. Maan jakautuminen kahden päätukialueen kesken etelään ja pohjoiseen on EUajan suuri paradoksi. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, kuinka kansallisen tukijärjestelmän tavoitteet maatalouden toimintaedellytyksien turvaamisesta eri tuotantosuunnissa ja alueilla toteutuvat maidontuotannossa. Onko alueiden välisten tukitasojen määrittelyssä poliittisten reunaehtojen puristuksessa päästy tasapainoiseen ratkaisuun, joka ottaa huomioon alueiden luontaiset tuotantomahdollisuudet? Pohjoisen tuen järjestelmässä tuenalaisen tuotannon määrä on tiukasti sidottu ennen jäsenyyttä vallinneeseen tilanteeseen. Vastaavasti artiklan 141 perusteella saatu maksuvaltuutus on eriyttänyt maidon tukitasot Eteläja PohjoisSuomen välillä. Maidon tuotantotuella ei tämän tutkimuksen perusteella ollut suoraa vaikutusta maidontuotannon kehittymiseen vuosien 1997 ja 2006 välillä, vaikka tukiero ABja C1alueiden välillä on kasvanut vuoden 2002 2,8 sentistä 4,4 senttiin per litra vuonna 2006. Tulevina vuosina tukien erilaistumiskehitys tulee edelleen jatkumaan, ja tulokset saattaisivatkin olla muutaman vuoden kuluttua erilaiset. Tulosten mukaan Aalueen maidontuotannon kehitys näyttää olleen muita tukialueita heikompaa vuodesta 2004 alkaen. Myös Balueen kehitys näyttäytyy heikompana. Muita alueita vahvempaa maidontuotannon kehitys oli erityisesti C2alueella. Tilastollisen tarkastelun huomioita vahvistaa tuettujen navettainvestointien sijoittuminen: 81 prosenttia investoinneista kohdistui Ctukialueen hankkeisiin. Lypsylehmien lukumäärän kasvu on ollut keskimäärin nopeinta C2alueella vuodesta 2004 alkaen. Muuta maata hitaampaa lehmien vähentyminen on ollut alueilla C2 pohjoinen ja C3. Tulosten valossa maitotilojen suhteellisella osuudella kaikista maatiloista on lisäksi positiivinen vaikutus lehmien lukumäärän kehitykseen. Tämä tukee hypoteesia maitotalouden keskittymisestä jo ennestään maitotalousvaltaisiin kuntiin. Tulos työttömyysasteen negatiivisesta vaikutuksesta lypsylehmien lukumäärän muutokseen on myös odotusten mukainen: mikäli vaihtoehtoisia elinkeinoja maitotilan pitämiselle on vähän tai riski työttömyydestä on suuri, on todennäköisempää, että tilaa jatketaan ja ehkä myös kehitetään investoimalla ja kasvattamalla lypsylehmien lukumäärää. Maitokiintiöiden kaupassa on havaittavissa selvä siirtymä Calueelle. ABalueella kiintiöiden tarjonta on ylittänyt kysynnän jo useiden vuosien ajan. Vastaavasti kiintiöiden vahvasta kysynnästä on seurannut Ctukialueella pohjoisen tuen pääomittuminen kiintiöiden hintaan tuottajien välisissä kiintiökaupoissa.