Browsing by Subject "immateriaalioikeus"

Immateriaalioikeuksin suojataan tietoa ja ilmaisua, jota pidetään yhteiskunnassa tärkeänä esimerkiksi tiedon luonnin, innovaatioiden, poliittisen ilmaisun ja kulttuurin kehityksen kannalta. Tekijänoikeus tuottaa yksinoikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla sen yleisön saataviin. Tekijänoikeuksien haltijat ovat jo pitkään vaatineet korkeaa suojan tasoa. Tekijänoikeuksien suoja-alaa on laajennettu kattamaan uusia ilmiöitä ja suoja-aikoja on pidennetty. Usein on vedottu teknologian kehityksen tekijänoikeudelle aiheuttamiin haasteisiin. Vahvojen tekijänoikeuksien ylläpitoa on perusteltu, varsinkin digitaalisessa ympäristössä, teosmarkkinoiden luomisella. Ilman yksinoikeutta teoksen välittämiseen tai teoskappaleiden valmistamiseen ei olisi mekanismia, jolla oikeuksia voitaisiin muuttaa taloudellisiksi resursseiksi. Oikeuksien haltijat vaativat oikeudellisen kehyksen, joka mahdollistaa markkinat, joilla oikeuksien taloudellinen hyödyntäminen olisi ylipäänsä mahdollista. Käsittelen tutkielmassani Digital Single Market -direktiivin (DSM-direktiivi) 17 artiklaa eli niin kutsuttu arvokuiluartiklaa. DSM- direktiivin myötä oikeudenhaltijat eivät vaadi pelkästään markkinoiden luomista. 17 artiklan perusteella oikeudenhaltijat vaativat markkinoiden toimivan tietyllä tavalla ja johtavan heidän kannaltaan tiettyyn lopputulokseen. Kyse ei ole ainoastaan vaatimuksesta markkinoille pääsystä, vaan myös oikeudesta pärjätä siellä. Vaaditut muutokset perustuvat väittämälle arvokuilusta, jonka vuoksi oikeudenhaltijat eivät saa oikeudenmukaista korvausta oikeuksien hyödyntämisestä. Arvokuilun kaventamisella tavoitellaan sosiaalista kestävyyttä. Sosiaalisen kestävyyden mukaan ihmisten perustarpeet tulee tyydyttää ja heille tulee taata hyvä elämänlaatu. Se käsittää myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, jolla tarkoitetaan taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista ja ihmisten yhtäläisiä mahdollisuuksia. Eurooppalainen moderni tekijänoikeus perustuu suuren tarinaan utilitarismista, taloustieteestä ja markkinoista. Postmoderni tekijänoikeus hylkää tämän narratiivin. Tekijänoikeusmarkkinoita tulee säädellä sisällöllisesti ja tekijänoikeudenhaltijoiden markkinoilta saamaan tuottoon tulee vaikuttaa tekijänoikeudellisella lainsäädännöllä. Moderni eurooppalainen tekijänoikeus takaa rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden. Sen mukaan on oikeudenmukaista, että tekijänoikeuksien hyödyntämiseen liittyvä arvoketju jää markkinoiden jaettavaksi. Oikeudenmukaista on, ettei kukaan ole oikeutettu oikeudenmukaiseen korvaukseen. Postmoderni eurooppalainen tekijänoikeus hylkää rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden riittämättömänä ja perustaa ajatuksensa seniläiselle sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. DSM-direktiivin myötä tekijänoikeutta ollaan taas vahvistamassa, mutta tällä kertaa perustelut nojaavat kestävään kehitykseen ja päämääränä ovat oikeudenmukaiset markkinat. Digitaaliympäristössä EUT:n ja EIT:n ratkaisuissa on pyritty kolmen eri tahon oikeuksien oikeudenmukaisen tasapainoon. Euroopan unionin perusoikeuskirjan tekijänoikeuksien suoja (17 art. 2 kohta), elinkeinovapaus (16 art.) ja tiedonvälityksen vapaus (11 art.) ovat suojanneet oikeudenhaltijoita, välittäjiä ja internetin käyttäjiä. Tekijänoikeuksien oikeudenmukaisen tasapainon kolmikentässä on kuitenkin neljäs taho eli ne, jotka lataavat sisältöä verkkosisällönjakopalveluihin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Heidän vastuunsa on esimerkiksi Suomessa sekä rikosoikeudellista että yksityisoikeudellista, mutta nykyisten turvasatamasäännösten mukaisen notice- and-takedown -järjestelmän vuoksi he ovat jääneet sivuosaan. Neljäs taho jätetään 17 artiklan automatic takedown -tyyppisessä vastuujärjestelmässä vastuun ulkopuolelle. 17 artikla ja siihen liittynyt lainvalmistelu ei kuitenkaan edes väitä, että ongelma olisi tässä neljännessä tahossa, vaan joidenkin verkkosisällönjakopalveluiden saamasta liian suuresta osuudesta teokseen liittyvästä arvoketjusta. Teknologian kehityksen aiheuttamiin muutoksiin olisi voitu reagoida kilpailuoikeudellisesti lisäämällä verkkosisällönjakopalveluiden välistä kilpailua. Vaihtoehtoisesti unohdetun neljännen tahon vastuuta voitaisiin palauttaa esimerkiksi notice-and-notice - järjestelmän avulla. Notice-and-notice -järjestelmässä vastuu jaettaisin tasapuolisemmin kaikkien oikeudenluokkaamiseen osallistuvien kesken. Automatic takedown -järjestelmä ei saavuta eurooppalaisen tekijänoikeuden oikeudenmukaisen tasapainon vaatimusta. Notice-and-notice järjestelmä palauttaisi vastuun pääasiasialliselle väärintekijälle ja palauttaisi oikeudenloukkausten arvioinnin tuomioistuimiin. DSM-direktiivin 17 artikla ratkaisee verkkosisällönjakopalveluiden vastuukysymyksen vetoamalla arvokuiluun ja siten sosiaaliseen kestävään kehitykseen eli eräänlaiseen tekijänoikeudelliseen oikeudenmukaiseen tulotasoon. Tämä ’perusoikeus’ ei ole ennen kuulunut eurooppalaiseen tekijänoikeuteen. Eurooppalainen tekijänoikeus on siirtymässä oikeudenmukaisesta tasapainon vaatimuksesta kohti vaatimusta oikeudenmukaisista markkinoista. Kun postmodernia tekijänoikeudellista tavoitetta lähdettiin sääntelemään modernin tekijänoikeuden periaatteiden ja keinojen kautta, tuloksena oli laajasti kritisoitu, kasuistinen, monitulkintainen ja ristiriitainen direktiivi ja sen 17 artikla. Oikeuden syvärakenteen modernit tekijänoikeudelliset periaatteet horjuvat postmodernin tekijänoikeuden vaatimusten vuoksi.

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.

Viime vuosikymmenten aikana tietoisuus ympäristöön liittyvistä ongelmista ja haasteista on kasvanut, mikä on lisännyt painetta toimia globaalisti haasteiden voittamiseksi. Euroopan unioni on vastannut näihin haasteisiin mm. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman (European Green Deal) avulla, jonka sisältämillä lainsäädäntöhankkeilla pyritään edistämään ohjelmassa asetettuja ympäristöä ja ilmastoa koskevia tavoitteita. Ympäristötietoisuuden lisääntyminen on vaikuttanut myös kulutuskäyttäytymiseen, mikä on lisännyt painetta yrityksille kehittää ja valmistaa kestäviä tuotteita. Kestävien tuotteiden viestimisen olennaisena instrumenttina toimii ns. vihreät tavaramerkit, joiden avulla yritys voi viestiä tavaran tai palvelun ympäristöystävällisyydestä, ekologisuudesta tai kestävyydestä. Vihreiksi tavaramerkeiksi voidaan katsoa etenkin sellaiset merkit, jotka sisältävät jonkin vihreän väitteen. Samalla kun markkinoinnissa käytettävien ympäristöväitteiden sääntelyä kiristetään ja yhdenmukaistetaan, herää kysymys, miten vihreitä väittämiä sisältäviä tavaramerkkejä ja niiden rekisteröitävyyttä arvioidaan tai tulee arvioida tässä viitekehyksessä? Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla vihreitä väitteitä sisältäviä vihreitä EU-tavaramerkkejä on tähän mennessä arvioitu EUIPO:n ja EU-tuomioistuinten ratkaisukäytännössä hakemusvaiheessa tutkittavia rekisteröinnin esteeksi muodostuvia ehdottomia hylkäysperusteita vasten. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida ensinnäkin, minkä merkityssisällön EUIPO ja EU-tuomioistuimet antavat tavaramerkeissä käytetyille vihreille väitteille, kuten "eco", "green" ja "bio", ja toiseksi, miten EUIPO ja EU-tuomioistuimet tulkitsevat yleisesti vihreitä väittämiä sisältävien tavaramerkkien rekisteröitävyyden edellytyksiä. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään vihreiden tavaramerkkien rekisteröitävyyden tulevaisuutta ja sitä, miten se tukee kestävään kehitykseen tähtäävää brändäystä ja laajemmin vihreää siirtymää. Tutkielmassa havaitaan, että EUIPO ja EU-tuomioistuimet tulkitsevat vihreitä väitteitä sisältävien tavaramerkkien rekisteröitävyyttä varsin tiukasti ja pidättyvästi. Näin ollen tällaisten merkkien rekisteröinti on haastavaa, sillä ne usein hylätään etenkin kuvailevina ja erottamiskyvyttöminä ja joskus myös harhaanjohtavina. Tästä huolimatta vihreiden tavaramerkkien rekisteröinti ei ole mahdotonta, mutta se vaatii tavaramerkinhaltijoilta huolellista merkin suunnittelua ja strategista harkintaa tavara- ja palveluluettelon muodostamisessa. Tutkielmassa esitetään, että vihreitä väitteitä sisältävien tavaramerkkien rekisteröitävyys ei todennäköisesti tule muuttumaan tulevaisuudessa sen helpommaksi ottaen huomioon EU:n kiristyvän sääntelyn ympäristömarkkinoinnin ympärillä. Tulevaisuudessa kestävät tavarat ja palvelut tulevat olemaan kasvavan kysynnän kohteena, minkä takia on tärkeää tunnistaa vihreiden tavaramerkkien potentiaali ja tärkeys tällaisten tavaroiden ja palvelujen markkinoinnissa ja suojaamisessa.

Vaikka lääkkeiden lisäsuojatodistuksia koskeva sääntely on EU-oikeutta, on lisäsuojatodistukset tähän mennessä myönnetty kansallisesti, mikä on aiheuttanut jäsenvaltiokohtaisia eroja sääntelyn ja etenkin lisäsuojatodistusten myöntämisedellytysten tulkinnassa. Vaikka joitakin tulkintaongelmia liittyen lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytyksiin on jo onnistuttu ratkaisemaan, useita kysymyksiä erityisesti koskien artiklan c alakohtaa on yhä avoinna. Kyseisen myöntämisedellytyksen mukaan todistus annetaan, jos hakemuspäivänä jäsenvaltiossa, jossa hakemus jätetään, tuotteelle ei ole vielä annettu todistusta. Tätä myöntämisedellytystä koskevien tulkintaongelmien tarkastelu on kuitenkin jäänyt oikeuskirjallisuudessa vähemmälle huomiolle. Aihe on etenkin viime aikoina muuttunut erityisen ajankohtaiseksi usean uuden ennakkoratkaisupyynnön ja Euroopan komission sääntelyuudistuksia koskevien ehdotusten myötä. Tämän lainopillisen tutkielman päätutkimuskysymyksenä pyritään arvioimaan erityisesti alkuperäislääkkeiden kehittäjien näkökulmasta, vastaako 3(c) artiklan tulkinta lisäsuojatodistusasetuksen tarkoitusta, sekä miten kyseistä artiklaa tulisi tulkita ja lisäsuojatodistussääntelyä mahdollisesti muuttaa siten, että tulkinta paremmin vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Tutkimuskysymystä tullaan pohjustamaan etenkin käymällä läpi lisäsuojatodistusjärjestelmän syntyä ja tarkoitusta. Luvussa 3 tullaan arvioimaan, mitä ongelmia ja epäjohdonmukaisuuksia 3(c) artiklaa koskevaan EUT:n ratkaisukäytäntöön liittyy esimerkiksi koskien lisäsuojatodistussääntelyn ja patenttioikeuden välistä suhdetta sekä vaatimusta tulkita jokaista myöntämisedellytystä itsenäisesti. Luvussa 4 käsitellään lisäsuojatodistussääntelyyn liittyviä viimeaikaisia ennakkoratkaisupyyntöjä sekä Euroopan komission kaavailemia sääntelyuudistuksia ja esitetään de lege ferenda -näkökulmasta tulevaisuuden muutosehdotuksia näihin liittyen. Johtopäätöksissä on tunnistettu erilaisia vaihtoehtoisia tapoja tulkita lisäsuojatodistusasetuksen 3(c) artiklaa sekä esitetty puolesta ja vastaan argumentteja koskien sitä, mikä tulkinnoista parhaiten vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Ratkaisevaksi sen kannalta, mitä ehdotetuista vaihtoehdoista sovelletaan, muodostuu, pyritäänkö tulkinnassa painottamaan innovaatiotoiminnan tukemista vai ollaanko EU:ssa valmiita innovaation kustannuksella varmistamaan rinnakkaislääkkeiden mahdollisimman aikainen pääsy markkinoille. Lisäksi todetaan, että mikäli tulkinnassa ajaudutaan kauas artiklan sanamuodosta, tulisi tulevissa ennakkoratkaisuissa omaksuttujen tulkintojen johdosta tehdä tarvittavat muutokset lisäsuojatodistusasetukseen joko muuttamalla 3 artiklan sanamuotoa tai vähintäänkin lisäämällä johdanto-osaan tulkinnassa avustavia perustelukappaleita. Joka tapauksessa 3(c) artiklan tulkinnalle tulisi asettaa selkeät, objektiiviset ja helposti sovellettavissa olevat kriteerit.

Elämme tällä hetkellä murrosvaihetta, jossa ihmisen luovuuden rinnalle on kehittynyt koneen luovuus. Tekoälyn hyödyntäminen osana teosten luomista on yleistynyt ja tulevaisuudessa tekoäly tulee yhä enenevissä määrin muuttamaan tapaamme luoda teoksia. Erityisesti muotiteollisuus hyödyntää jo nyt hyvin laajasti tekoälyä. Tämän tutkielman tarkoituksena on lainopin keinoin tarkastella tekoälyn luomien muotituotteiden tekijänoikeudellista suojaa kotimaisen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielman keskiössä on erityisesti omaperäisyyden käsite. Ensinnäkin tutkimuksessa tarkastellaan, miten muotituotteiden teoskynnystä arvioidaan kotimaisessa tekijänoikeudessa ja miten EUT:n C-683/17 Cofemel-tapaus vaikuttaa kotimaiseen tekijänoikeustraditioon ja omaperäisyyden arviointiin. Muotituotteiden teoskynnys on Suomessa perinteisesti asetettu verrattain korkealle ja muotituotteet ovatkin tyypillisesti jääneet tekijänoikeussuojan ulkopuolelle. Cofemel-tapauksen myötä tekijänoikeuden tulisi suhtautua kaiken tyyppisiin teoksiin samalla tavalla eikä jaottelua puhtaan taiteen ja käyttötaiteen tuotteisiin tulisi tehdä. Toisekseen arvioidaan, mitä omaperäisyys tekijänoikeussuojan välttämättömänä edellytyksenä tarkoittaa tekoälyn luomien muotituotteiden näkökulmasta. Tutkimuksessa pohditaan sitä, miten tekoälyn osallisuus vaikuttaa muotituotteiden tekijänoikeussuojan arviointiin ja tulisiko tekoälyn luomia muotituotteita suojata tekijänoikeudella. Tekijänoikeus suojaa tekoälyavusteisia teoksia, jos ihminen on riittävästi myötävaikuttanut teoksen luomiseen. Ihmisen riittävää myötävaikutusta voidaan tulkita hyvin laajasti, jolloin omaperäisyyden osoittavat valinnat voivat käydä ilmi ihmissuunnittelijan tekemien valintojen kautta missä tahansa vaiheessa muotituotteen suunnittelu- ja valmistusprosessia. Laaja tulkinta tukisi sitä näkökulmaa, että muotiteollisuuden kestävän kehityksen kannalta olisi suotavaa, että tekoälyn suunnittelemat muotituotteet saisivat tekijänoikeussuojaa.

Yhteiskuntamme digitalisoituu huimaa vauhtia. Internetiin yhteydessä olevien laitteiden sekä maailmassa tuotetun datan määrä ovat moninkertaistuneet viime vuosien aikana ja tämä trendi tulee entisestään kiihtymään lähitulevaisuudessa. Tekoälyn luomat tietokannat ovat olleet suuressa roolissa tässä teknologisessa kehityksessä. Esimerkiksi esineiden internetiin kytkeytyneet laitteet hyödyntävät toiminnassaan pitkälti tekoälyä ja erilaisia sensoreita, joiden keräämä raakadata muodostaa valtavia tietomassoja. Näiden tietomassojen oikeudellinen suojattavuus tietokantadirektiiviin sisältyvän sui generis -tietokantaoikeuden avulla on tutkielman pääaiheena. Kysymys tekoälyn luomien tietokantojen suojattavuudesta sui generis -tietokantaoikeuden nojalla liittyy laajempaan immateriaalioikeudellisessa keskustelussa viime aikoina puhututtaneeseen kysymykseen tekoälyn luomien teosten suojaamisesta. Perinteisen tekijänoikeuden saralla pohdinta on liittynyt enimmäkseen tekoälyn luomien teosten tekijyyskysymyksiin, kun taas tietokantojen osalta fokus on ollut enemmän sui generis -tietokantaoikeuden saamisen edellytysten, eli sisällön keräämiseen, varmistamiseen tai esittämiseen tehdyn huomattavan investoinnin täyttymiseen liittyvissä kysymyksissä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten hyvin sui generis -tietokantaoikeus soveltuu tekoälyn luomien tietokantojen suojaamiseen sekä esitellä joitakin keskeisimpiä haasteita, joita tekoälyn luomat tietokannat ovat sui generis -tietokantaoikeuteen liittyen nostattaneet. Lisäksi tutkielmassa esitellään muita mahdollisia suojakeinoja tekoälyn luomien tietokantojen näkökulmasta ja pyritään lopuksi vastaamaan siihen, mikä olisi tulevaisuutta ajatellen paras lähestymistapa tällaisten tietokantojen suojaamiselle. Tutkielmassa osoitetaan, että tietokantadirektiivillä luodun sui generis -tietokantaoikeuden säätämiseen liittyneet perustelut ja oletukset tietokantojen suojan tarpeellisuudesta olivat jo direktiivin syntyhetkellä osittain virheelliset ja puutteelliset. Tietokantadirektiivin suurimpia puutteita ovat huomattavan panostuksen kriteeriin ja tietokannan valmistajan määrittelemiseen liittyvät ongelmat. Tekoälyn luomat tietokannat eivät kovinkaan usein täytä huomattavan panostuksen kriteeriä. Keskiössä eivät niinkään ole investointien kokoon, vaan niiden kohdistumiseen liittyvät ongelmat. Tietokantadirektiivin nojalla suojaa saadakseen on tietokantaan tehdyn huomattavan panostuksen liityttävä sen sisällön keräämiseen, varmistamiseen tai esittämiseen. Tekoälyn luomat tietokannat perustuvat kuitenkin pitkälti esineiden internetin ja erilaisten sensoreiden tuottamaan tietoon, jonka on usein katsottu olevan ennemmin tiedon luomista kuin sen keräämistä. EUT:n ratkaisukäytäntö tietokantadirektiiviä koskien on ollut direktiivin soveltamista merkittävästi muokkaavaa ja osittain hyvin ristiriitaista, mikä on entisestään lisännyt sui generis -tietokantaoikeuden hyödyntämiseen liittyviä ongelmia. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että tietokantadirektiivillä luotu sui generis -tietokantaoikeus soveltuu huonosti erilaisten tekoälyn luomien tietokantojen suojaamiseen. Muualla maailmassa toteutetut tietokantojen suojakeinot ovat paremmin edistäneet tietokantamarkkinoiden kehittymistä ja ”less is more” -ajattelu näyttää tuottaneen parempia tuloksia niin tietokantojen valmistajien kuin myös käyttäjien suhteen. Vaihtoehtoisten tai täydentävien suojakeinojen, kuten sopimuksien ja teknisten suojakeinojen hyödyntäminen tekoälyn luomien tietokantojen suojaamisessa on tehokkaampi ja innovaatiomyönteisempi tapa ratkaista tekoälyn luomia tietokantoja koskeva suojausongelma. Pikemminkin löyhempi kuin tiukempi sääntely tekoälyn ja muiden kehittyvien teknologioiden sovellutusten suhteen tulee tuottamaan tulevaisuudessa todennäköisesti paremman lopputuloksen sekä taloudelliselta että oikeudelliselta kannalta. Liiallinen sääntely liian varhaisessa vaiheessa tuo todennäköisesti mukanaan enemmän ongelmia kuin ratkaisuja, sillä mitä tiukemmin tietokantoja ja niiden sisältämää dataa suojellaan, sitä lähemmäs päädytään datan de facto omistajuutta. Tiedonsaannin vaikeutuminen luo esteitä innovaatiolle ja taloudelliselle kehitykselle, joten liiallinen sääntely saattaa kääntyä itseään vastaan. Tietokantadirektiivin kumoaminen olisi kuitenkin omiaan lisäämään oikeudellista epävarmuutta EU:ssa ja entisestään lisäämään tekoälyn luomien tietokantojen suojaa koskevaa epävarmuutta. Tämän vuoksi olemassa olevan sääntelyn kehittäminen status quon hengessä tuottanee tulevaisuudessa parhaan lopputuloksen.

Tutkielmassa tarkastellaan tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua yhtenä viherpesun muotona. Tavaramerkkeihin liittyvällä viherpesulla voidaan tarkoittaa tilanteita, joissa tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät ovat totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia, minkä seurauksena tavaramerkki on omiaan antamaan virheellisen tai harhaanjohtavan kuvan sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutuksista taikka yleisesti ottaen tavaramerkin haltijan toiminnasta ja ympäristösuorituskyvystä. Tavara-merkkeihin liittyvän viherpesun voidaan olettaa lisääntyvän yhteiskunnassa ympäristöystävällisten tuotteiden kysynnän kasvaessa ja tavaramerkeissä käytettävien ympäristöväittämien lisääntyessä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua on arvioitava tavaramerkkien ja markkinoinnin harhaanjohtavuutta koskevan sääntelyn perusteella. Kysymystä tarkastellaan kansallisen lainsäädännön näkökulmasta ja tarkastelun keskiössä ovat ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtavat tavaramerkit. Oikeustilaa ei voida pitää täysin selvänä sen suhteen, voidaanko tavaramerkkilain (544/2019) 12 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista harhaanjohtavien tavaramerkkien rekisteröintikieltoa soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Tutkielmassa päädytään esittämään, että säännöstä tulisi voida soveltaa myös ympäristövaikutusten suhteen harhaanjohtaviin tavaramerkkeihin. Säännöksen soveltamisen voidaan kuitenkin katsoa edellyttävän, että tavaramerkki on joko tosiasiallisesti harhaanjohtava sen kattamien tavaroiden ja palvelujen ympäristövaikutusten suhteen taikka on olemassa riittävän vakava kohdeyleisön harhaanjohtamista koskeva vaara. Tutkielmassa esitetään, että tavaramerkkeihin sisältyvien ympäristöväittämien sallittavuutta olisi arvioitava kuluttajansuojalain (38/1978) ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978) nojalla vastaavalla tavalla kuin muitakin markkinoinnissa käytettäviä ympäristöväittämiä. Tavaramerkkeihin sisältyvät ympäristöväittämät eivät siten saa olla totuudenvastaisia, vaan elinkeinonharjoittajan on kyettävä näyttämään ne toteen. Sinänsä totuudenmukaisistakaan ympäristöväittämistä ei saa myöskään muodostua harhaanjohtavaa kokonaiskuvaa. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuuksia puuttua tavaramerkkeihin liittyvään viherpesuun tavaramerkki- ja markkinointioikeudellisissa menettelyissä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että tavaramerkkeihin liittyvää viherpesua tulisi pyrkiä ehkäisemään viranomaislähtöisesti voimassa olevan lainsäädännön nojalla.

Teknologian ja tekoälyjen kehitys on kiihtynyt viime vuosikymmenien aikana tuoden mukanaan uudenlaisia haasteita tekijänoikeuteen. Tutkielman aiheena on tekijänoikeusloukkauksen arvioiminen, kun tekoälyn käyttämän harjoitusdatan materiaalina on tekijänoikeudella suojattuja musiikkiteoksia. Oikeudenloukkauksen mahdollisuutta tarkastellaan erityisesti kappaleen valmistamisen näkökulmasta. Tarkastelun keskiössä on tietoyhteiskuntadirektiivin 2 artiklan mukainen kappaleen valmistamista koskeva oikeus ja saman direktiivin 5 artiklassa säädetty tilapäisen kappaleen valmistamista koskeva poikkeus. Lisäksi tarkastellaan DSM-direktiivin 4 artiklan mukaista kappaleen valmistamista koskevaa poikkeusta tekstin- ja tiedonlouhintatarkoituksessa. Edellä mainittujen artiklojen sisällön tarkastelu ei suoraan anna vastausta siihen, tapahtuuko oikeudenloukkausta tekoälyn säveltäessä musiikkia suojattuja musiikkiteoksia sisältävää harjoitusdataa hyödyntäen. Johtopäätöksenä tutkielmassa kuitenkin esitetään, että oikeudenloukkaus on mahdollinen tekijän kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeuden mukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös Yhdysvaltojen tekijänoikeuslain 107 §:n mukaista fair use -doktriinia, joka sallii teoksen kohtuullisen käytön, mikäli tietyt edellytykset täyttyvät. Tutkielmassa arvioidaan, voisiko tekoälyn teoksia sisältävän harjoitusdatan hyödyntäminen olla fair use -doktriinin mukaisesti teoksen kohtuullista käyttämistä ja siten sallittavaa. Tutkielmassa arvioidaan myös mahdollisuutta ottaa fair use -doktriinia vastaava kohtuullisen käytön mahdollistava oppi myös eurooppalaiseen tekijänoikeuteen.

Saamenpuvulla on merkittävä asema paitsi saamelaiskulttuurin tuntomerkkinä, myös saamelaisten kulttuuri-identiteetin vahvistajana ja kulttuuristen viestien välittäjänä. Saamenpuvun käyttöä määrittelevät saamelaisten yhteisesti hyväksymät tapaoikeuteen perustuvat säännöt. Saamenpukuun on kuitenkin Suomessa kohdistunut saamelaisyhteisön ulkopuolista taloudellista hyväksikäyttöä ja kulttuurista omimista, joka ei huomioi saamenpukuun liittyviä sääntöjä ja merkityksiä. Saamenpuvulle on perinteisenä kulttuuri-ilmaisuna vaadittu oikeudellista suojaa saamelaisten kulttuurisen perusoikeuden toteuttamiseksi ja saamelaiskulttuurin elinvoimaisuuden säilyttämiseksi. Suojakysymystä on lähestytty oikeuskirjallisuudessa muun muassa immateriaalioikeuden näkökulmasta. Immateriaalioikeuksien ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen yhteensovittamisessa on kuitenkin haasteensa, ja perinteisten kulttuuri-ilmaisujen on esimerkiksi vakiintuneesti katsottu kuuluvan public domainin piiriin eli tekijänoikeussuojan ulkopuolelle. Tutkielmassa selvitetään, miten saamenpuvun suojaa voitaisiin kehittää tekijänoikeuslain nykyisten säännösten puitteissa ja toisaalta lain tulkintaa laajentamalla. Lähemmän tarkastelun kohteena ovat tekijänoikeussuojan saamisen edellytykset, tekijänoikeuden sisältö, tekijänoikeuden voimassaoloaika sekä tekijä eli tekijänoikeuden haltija. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuslain 53 §:n klassikkosuojaa, joka voi erityispiirteiltään soveltua saamenpuvun suojaamiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että olemassa olevan tekijänoikeuslain perusoikeusmyönteisellä, saamelaisten tarpeet ja tapaoikeuden huomioivalla tulkinnalla on mahdollista ulottaa tekijänoikeussuoja ja klassikkosuoja koskemaan myös saamenpukua.

Tekoäly näkyy kaikkialla ympärillämme. Siitä on tullut olennainen osa arkipäiväämme ja erilaisia työkaluja, joita jatkuvasti käytämme. Viime aikoina huomiota ovat saaneet erityisesti luovan tekoälyn tuotokset. Uutisala onkin hyvä esimerkki alasta, joka nojautuu yhä enenevissä määrin tällaisen luovan tekoälyn mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin varsinkin yksinkertaisimpien uutisten, esimerkiksi vaali- ja urheilu-uutisten, tuotannossa. Ihmisen kirjoittamia uutisia suojataan lähtökohtaisesti kirjallisina teoksina tekijänoikeuden keinoin, mutta miten on tekoälyn itsenäisellä tavalla luomien uutisten laita? Tämän tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, voivatko tekoälyn itsenäisellä tavalla luomat uutiset saada osakseen perinteistä tekijänoikeussuojaa EU:ssa. Alustavan hypoteesin ollessa kieltävä, on tämän jälkeen tarkoitus tutkia, voivatko tekoälyn itsenäisellä tavalla luomat uutiset saada osakseen lähioikeussuojaa. Erityisesti keskitytään siihen, tarjoaako uusi lehtikustantajien lähioikeus niille jonkinlaista lisäsuojaa. Lopuksi katse siirretään siihen, voisiko tekoälyn itsenäisellä tavalla luomien uutisten suojaksi olla järkevää perustaa esimerkiksi vielä kokonaan uusi lähioikeus. Pääasiassa näihin tutkimuskysymyksiin pyritään vastaamaan lainopin keinoin, mutta viimeisen tutkimuskysymyksen kohdalla hyödynnetään myös metodisen pluralismin keinoja. EU-oikeudellinen tekijänoikeussuoja edellyttää omaperäisyysvaatimuksen täyttymistä. EUT:n oikeuskäytännössä muotoutunut omaperäisyyden käsite on sidottu niin tiukasti nimenomaan ihmistekijään, että tekoälyn itsenäisellä tavalla luomat uutiset eivät voi saada osakseen perinteistä tekijänoikeussuojaa EU:ssa. Uusi lehtikustantajan lähioikeus taas saattaisi tarjota tekoälyn itsenäisellä tavalla luomille uutisille jonkinlaista suojaa, mutta suojan mahdollisuus ja taso jäävät toistaiseksi vielä harmillisen epäselviksi - ja parhaimmillaankin suoja olisi vain osittaista. Yhtenä mahdollisuutena suojata tekoälyn itsenäisellä tavalla luomia uutisia olisi perustaa niiden suojaksi vielä kokonaan uusi lähioikeus. Tällainen ratkaisu voisi selkeyttää tekoälyn itsenäisellä tavalla luomien uutisten asemaa, tarjota mahdollisuuden säätää suoja-aika optimaaliseksi ja lisätä investointeja luovaan tekoälyyn. Myös tekoälykontekstissa hankalat moraaliset oikeudet voitaisiin unohtaa. Toisaalta lähioikeuksien lisääntyminen voidaan nähdä koko järjestelmän kannalta epätoivottavana erilaisten oikeuksien pirstoessa järjestelmän yhtenäisyyttä. Pelkästään tekoälyn itsenäisellä tavalla luomia uutisia suojaavaa uutta lähioikeutta ei todennäköisesti kannatakaan perustaa, vaan tulisi keskittyä järjestelmän kokonaisvaltaisempaan uudistamiseen. Jonkinlainen asiaan tarttuminen EU:n lainsäädäntöelimien toimesta olisi joka tapauksessa toivottavaa.