Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Kaikkonen, Anniina (2022)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan lainopin keinoin lintudirektiivin yleistä suojelujärjestelmää ja siitä poikkeamista koskevien lintudirektiivin artikloiden 5 ja 9 kansallista toimeenpanoa Suomessa. Kansallisen toimeenpanon tehokkuutta analysoidaan esittämällä kysymys siitä, suojellaanko Suomessa rauhoitettuja lintuja lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän sääntelytavoitteen mukaisesti metsätaloustoiminnan aiheuttamalta häiriöltä erityisesti lintujen ollessa haavoittuvaisia lisääntymisaikana. Tutkielmassa tuotetaan käytännöllisen lainopin keinoin tulkintasuositus lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden kansallista toimeenpanoa koskevista luonnonsuojelulain säännöksistä. Tutkielmassa havaittiin, etteivät lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden toimeenpanemiseksi säädetyt luonnonsuojelulain säännökset takaa yleisen suojelujärjestelmän tehokasta toimeenpanoa metsätalouden toimialalla. Tämä johtuu ensisijaisesti näistä säännöksistä tehdyistä tulkinnoista, mutta myös puutteista lainvalmistelussa. Toimeenpanon puutteellisuuteen vaikuttavat keskeisesti etenkin seuraavat tekijät. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkiellot soveltuvat myös toimintaan, jolla ei tavoitella häirintää, ja tällaista toimintaa on esimerkiksi metsätaloustoiminta. Suomessa metsätaloustoiminnan ei kuitenkaan tulkita aiheuttavan lintudirektiivin 5 artiklassa tai sen toimeenpanemiseksi säädetyssä luonnonsuojelulain 39.1 §:ssä kiellettyä tahallista häirintää, sillä toiminnan tarkoituksena ei ole häirinnän aiheuttaminen. Lisäksi lintudirektiivin 5 artiklan häirintäkielloista tulee Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan voida poiketa vain lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden mukaisesti. Luonnonsuojelulain 48.1 §:ään säädetty metsätalouden yleispoikkeamislupa sekä luonnonsuojelulain 48.3 §:stä vallitseva tulkinta mahdollistavat kuitenkin häirintäkielloista poikkeamisen metsätaloustoiminnan harjoittamiseksi ilman lintudirektiivin 9 artiklan poikkeamisperusteiden soveltamista. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden puutteellisen toimeenpanon korjaamiseksi tutkielmassa korostetaan etenkin EU-oikeuden tulkintavaikutuksen merkitystä lainsoveltamistilanteissa. Luonnonsuojelulain säännöksiä tulisi tulkita mahdollisimman pitkälle EU-oikeuden mukaisesti, jotta lintudirektiivin tarkoituksen vastaisilta seuraamuksilta voidaan välttyä. Lintudirektiivin 5 ja 9 artikloiden sääntelytavoitteet tulee voida kansallisesti toimeenpanna tehokkaasti ja sitovasti. Tutkielman tulkintasuositus ja sille esitettävät toteuttamiskeinot pyrkivät lintudirektiivin yleisen suojelujärjestelmän tehokkaaseen vaikutukseen ja rauhoitettujen lintulajien suojelun toteutumiseen EU-oikeuden mukaisesti myös metsätalouden toimialalla tapahtuvassa toiminnassa.
  • Westerlund, Konsta (2022)
    Tutkielma käsittelee Euroopan unionin kestävän sijoittamisen luokitusjärjestelmän eli Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2020/852 (ns. taksonomia-asetus) liittyvän sääntelyn mahdollisuuksia saavuttaa sääntelyn taustalla poliittisena tavoitteena vaikuttava viherpesun ehkäisy. Tutkielma käsittelee järjestelmää osin yleisesti, mutta erityisesti kiinteistö- ja rakennusalalla. Tutkimuksen kohde on tutkimuskysymyksestä ja tutkimusasetelmasta johtuen poikkioikeudenalainen käsittäen sekä ympäristöoikeudellisia että investointioikeudellisia piirteitä. Tutkimuksessa on käytetty tutkimuskysymykseen vastaamiseksi sääntelytutkimuksellista menetelmää, jossa oikeusdogmaattinen ja sääntelyteoreettinen metodi yhdistyvät, tavoitteena sääntelyn arvioiminen ja kehittäminen. Tutkielma on jakautunut kahteen osaan siten, että ensimmäisessä pääteemassa (luvut 1-3) jaottelen, systematisoin ja tulkitsen sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevan tavoitteen kannalta keskeisiä osatekijöitä, jonka jälkeen arvioin viimeisissä luvuissa (luvut 4-5) kyseisen tavoitteen toteutumista. Keskeisiä osatekijöitä tavoitteen saavuttamiseksi ovat muun muassa sääntelyyn liittyvä kokonaisvaltainen sääntelystrategia, johon kuuluu se, ettei sääntelyn ympäristötavoitetta merkittävästi edistävä taloudellinen toiminta saa aiheuttaa merkittävää haittaa muille ympäristötavoitteille sekä sääntelyn elinkaariajattelu. Myös sääntelyyn liittyvien tiedonantovelvollisuuksien laiminlyönnit voidaan laskea keskeisiksi tekijöiksi samoin kuin muut avoimuus- ja valvonta-aspektit. Lisäksi olen arvioinut sääntelyn viherpesun ehkäisyä koskevaan tavoitteeseen pääsemisen edellytykseksi sen, että sääntely saavuttaa riittävän aseman, jotta luokittelujärjestelmällä olisi laajempaa merkitystä. Tähän liittyen olen arvioinut eri sääntelykeinojen vaikutuksia aseman saavuttamiseksi. Tulen tutkimuksessani seuraaviin johtopäätöksiin. Sääntelyn ollessa vielä melko keskeneräistä, yhteismitallista vastausta tutkimuskysymykseen ei voida antaa, koska tämä vaatisi soveltamiskäytäntöä ja empiiristä tukimusta taakseen. Sääntelyssä on kuitenkin useita osatekijöitä, joiden seurauksena tavoite olisi mahdollista saavuttaa. Näitä ovat muun muassa kestävyystietojen antamisen standardisointi, erilaiset tietojen varmennusmenetelmät ja hallinnolliset seuraamukset sääntelyn rikkomisesta sekä kannustinpohjaisuuteen liittyvät mahdollisuudet. Tavoitteen toteutumista vastaan puhuvia seikkoja ovat taas mm. teknisten arviointikriteereiden valintaprosessin politisoituminen ja liian laajasta sääntelyn vapaaehtoisesta noudattamisesta aiheutuva tiedonannon riittämättömyys.
  • Larm, Marianna (2022)
    Vahingonkorvausoikeuden vakiintuneiden periaatteiden mukaan vahingon korvaaminen edellyttää kolmen kriteerin täyttymistä: aiheutunutta vahinkoa, vahingon korvaamiseen velvoittavaa perustetta sekä näiden välistä syy-yhteyttä. Lähtökohtaisesti kaikista vahingonkorvausvelvollisuuden elementeistä edellytetään täyttä näyttöä. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994, YVL) syy-yhteyttä koskevaa näyttövelvollisuutta on alennettu säätämällä, että korvausvelvollisuuden syntymiseksi riittää lain 3 §:n mukaan todennäköisen syy-yhteyden osoittaminen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, mikä on YVL 3 §:n mukaiselle todennäköisen syy-yhteyden vaatimukselle annettu merkityssisältö, ja miten ympäristövahinkojen korvaamisessa edellytetty todennäköinen syy-yhteys eroaa vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneesta täyden näytön periaatteesta. Todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä selvitetään erityisesti analysoimalla ympäristövahinkojen korvaamista koskevaa oikeuskäytäntöä. Aihetta koskevien korkeimman oikeuden ratkaisujen vähäisyydestä johtuen tarkastelussa on hyödynnetty paljon hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa tuodaan esille ympäristövahinkolain laaja-alaista soveltamiskäytäntöä tarkastelemalla oikeustapauksia yleisen tuomioistuimen lisäksi korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja maaoikeudesta. Oikeuskäytäntöön perustuvana johtopäätöksenä todetaan, että ympäristövahinkojen syy-yhteydeltä edellytetty näyttö ei eroa kovin ratkaisevasti täydestä näytöstä, sillä oikeuskirjallisuudessa esitetyn vakiintuneen näkemyksen mukaan täysi näyttökin on vain eräänlaista korkean asteen todennäköisyyttä. Ympäristövahinkolain soveltamiskäytännöstä löytyy kuitenkin tapauksia, joissa alennettu syy-yhteyden vaatimus on konkreettisesti vaikuttanut syy-yhteyttä koskevan näytön arviointiin, eikä näyttövelvollisuuden keventämisen merkitys ole jäänyt symboliseksi. Yhtenä tulkinnan aspektina selvitetään ympäristövahinkojen syy-yhteyden linkittymistä korvausvelvollisuuden muihin tekijöihin, joita voidaan samalla kuvata ympäristövahinkojen korvaamisen erityispiirteiksi. Ympäristövahinkojen todennäköisen syy-yhteyden merkityssisältöä tutkitaan suhteessa ympäristövahinkolain mukaiseen vastuuperusteeseen eli ankaraan vastuuseen, ympäristövahinkolain nojalla korvattaviin vahinkolajeihin sekä YVL 4 §:n sietämisvelvollisuuteen. Tutkielmassa tehdyt havainnot vahvistavat käsitystä siitä, että korvausvelvollisuuden perustavat tekijät eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne vaikuttavat toistensa laajuuteen ja painoarvoon yksittäisessä tapauksessa. Oikeuskäytännön ja muiden oikeuslähteiden tarkastelun perusteella tutkielman lopussa arvioidaan todennäköisyyden käyttämisen toimivuutta ympäristövahinkojen syy-yhteyden arvioinnissa. Lopputuloksena todetaan, että esteenä YVL 3 §:n säätämisellä tavoitellulle vahingonkärsijän aseman parantumiselle on etenkin normaalimittaiseen siviiliprosessiin liittyvä kuluriski.
  • Hiltunen, Josefiina (2022)
    Tietoverkoissa tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä on pyritty kitkemään monilla eri tasoilla jo vuosien ajan, mutta tästä huolimatta sen määrä on jatkuvassa kasvussa. Maailmanlaajuinen covid-19-koronaviruspandemia ja erityisesti siihen liittyvät rajoitustoimet ovat useiden indikaattorien mukaan lisänneet tietoverkoissa tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat erityisen vakavia rikoksia, ja lapsen joutuminen seksuaalirikoksen uhriksi loukkaa useita lapsen perus- ja ihmisoikeuksia. Tästä syystä niiden tehokas torjuminen on tärkeää. Verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjumisessa palveluntarjoajilla on oleellinen merkitys, sillä suuri osa palveluntarjoajista toimii vapaaehtoisesti havaitakseen palveluissaan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, poistaakseen sitä todistavan materiaalin sekä ilmoittaakseen siitä toimivaltaisille viranomaisille tai lasten seksuaalista hyväksikäyttöä torjuville yleishyödyllisille järjestöille. Merkittävyydestään huolimatta tämä ei ole täysin ongelmatonta, sillä palveluntarjoajien vapaaehtoiset toimet vaikuttavat kaikkien palvelunkäyttäjien yksityisyyttä ja henkilötietojen suojaa koskeviin oikeuksiin. Kysymys liittyy myös laajempaan keskusteluun yksityisyyden ja turvallisuuden välisestä rajanvedosta verkossa sekä siitä, kuinka paljon yksityisille palveluntarjoajille voidaan antaa oikeuksia valvoa palvelun käyttäjien välittämää sisältöä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mainitun palveluntarjoajien toiminnan oikeusperustaa sekä sen perusteltavuutta perusoikeuksien rajoitusedellytysten näkökulmasta. Vastakkain ovat palvelunkäyttäjien ja verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuneiden lasten edut ja oikeudet. Nämä oikeudet ja edut voivat olla osin myös limittäisiä. Tutkielman johtopäätöksenä on, että palveluntarjoajien toimet ovat perusoikeuksien rajoitusedellytysten mukaisia, mutta tuleva pitkän aikavälin sääntely tulee todennäköisesti täyttämään eri suuntaisiin perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvät tarpeet vielä paremmin. Vahvasta perusoikeusliittymästään huolimatta palveluntarjoajien toimien oikeusperusta verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön havaitsemiseksi, siitä ilmoittamiseksi ja sitä todistavan materiaalin poistamiseksi ei ole aivan selvä, ja tutkielmassa pohditaan myös tietojen käsittelyn yleisen tietosuoja-asetuksen mukaista käsittelyperustetta. Käsittelyperusteiksi voivat soveltua ainoastaan yleisen tietosuoja-asetuksen 6(1)(d) artikla tai 6(1)(f) artikla. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia ja johtavana tulkintametodina on käytetty perusoikeusmyönteistä laintulkintaa. Lähteinä tutkielmassa on käytetty oikeuskirjallisuutta ja virallislähteitä, minkä lisäksi argumentaatiossa on tukeuduttu Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöihin. Tutkielma kuuluu viestintä- ja informaatio-oikeuden alaan.
  • Tulisalmi, Mikko (2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan kriisiyhtiön johdon vahingonkorvausvastuuta virheellisestä sijoitusinformaatiosta. Rahoituksen hankkimisen yhteydessä yhtiön johto antaa yleensä sijoittajille informaatiota yhtiöstä, sen taloudellisesta tilanteesta sekä muista sijoituspäätökseen liittyvistä asioista. Johdon antama informaatio on keskeisessä asemassa, sillä se toimii lähtökohtaisesti pohjana sijoituspäätöksen tekemiselle. Mikäli luovutettu sijoitusinformaatio osoittautuu virheelliseksi, siitä voi aiheutua vahinkoa sijoittajille. Samassa yhteydessä arvioitavaksi voivat tulla johdon tuottamuksellinen menettely ja mahdollinen vahingonkorvausvastuu. Tarkastelun kohteena ovat sellaiset kriisiyhtiöt, joissa yhtiö on taloudellisesti huonossa asemassa. Tutkimuksessa käsitellään erityisesti yksityisiä osakeyhtiöitä, joiden osakkeita ei ole annettu kaupankäynnin kohteeksi pörssiin tai muille säännellyille markkinoille. Aihe on kiinnostava siksi, että osakeyhtiölaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamisesta, eivätkä harhaanjohtavaa markkinointia koskevat arvopaperimarkkinalain säännökset koske yksityisiä osakeyhtiöitä. Toisaalta sijoittaminen ei kuitenkaan painotu enää pelkästään esimerkiksi julkisiin pörssinoteerattuihin yhtiöihin. Tavoitteena on selvittää, minkä vahingonkorvausjärjestelmän perusteella johdon vastuuta voidaan arvioida ja miten eri korvausjärjestelmiä voidaan sovittaa yhteen. Tutkimus osoittaa haastavuuden johdon vastuuta koskevien eri säännösten päällekkäisessä soveltamisessa. Lisäksi arvioitavana on se, miten kriisiyhtiön johdon huolellisuuden tasoa tulisi arvioida, ja mikä yhtiön sidosryhmä on johdon fidusiaaristen velvollisuuksien suojakohteena. Näkökulmalla on ratkaiseva merkitys sen osalta, kuka voi vedota mahdolliseen johdon esittämään virheelliseen sijoitusinformaatioon ja millä kriteereillä johdon huolellisuutta arvioidaan. Vaikka sijoittajalle aiheutuu vahinkoa ja johdon vahingonkorvausvastuu informaatiovirheen osalta tulisi arvioitavaksi, johto ei kuitenkaan vastaa sijoittajan vastuulle kuuluvasta normaalista sijoittamiseen liittyvästä riskistä. Tutkimuksen lopussa arvioidaankin sitä, minkälainen optimismi johdolle sallitaan tietoja luovutettaessa. Tällöin on otettava huomioon myös sijoittajan oma tietämisvelvollisuus. Tutkimuksessa esitetään näkökulmia, joista voi olla hyötyä muodostettaessa kokonaisarviota johdon antaman sijoitusinformaation virheellisyydestä ja johdon henkilökohtaisesta vastuusta.