Faculty of Law
Recent Submissions
-
(2024)Tekoälyjärjestelmien tekninen kehitys on kiihtynyt viime vuosina mahdollistaen myös entistä autonomisempien asejärjestelmien kehittämisen. Tärkeimmät autonomisten asejärjestelmien käyttöön liittyvät kysymykset koskevat nykyisen kansainvälisen lainsäädännön soveltumista niiden sääntelyyn. Tutkielman tärkeimpänä päämääränä oli selvittää, voidaanko yksilön rikosvastuu toteuttaa myös autonomisen aseen avulla tehdyssä sotarikoksessa. Voimassa olevan lainsäädännön tulkinta toteutettiin lainopin menetelmin. Henkilön rikosvastuu sotarikoksesta vaatii kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kolmen edellytyksen täyttymistä. Ensinnäkin kansainvälisissä sopimuksissa säädetyn sotarikoksen tunnusmerkistön pitää täyttyä, toiseksi henkilön on täytynyt toimia tahallaan ja kolmanneksi henkilön tulee olla tuomioistuimen toimivallan alainen. Sotarikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä autonomisten asejärjestelmien osalta vain erityistä suojelua nauttiviin henkilöihin tai kohteisiin kohdistettujen iskujen kohdalla. Geneven sopimuksiin sisältyvät humanitäärisen oikeuden periaatteet asettavat asejärjestelmän käyttäjälle vaatimuksen erottaa lailliset ja laittomat kohteet toisistaan sekä käyttää vain oikeasuhtaista voimaa laillisia kohteita vastaan. Henkilön tahallisuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon hänen tosiasiallinen toimintansa sekä toiminnasta syntyneet seuraukset. Henkilön toimintaa voidaan pitää tahallisena ainoastaan silloin, kun hän on tarkoittanut aiheuttaa syntyneet seuraukset, tai niiden aiheutumista on tullut pitää toiminnan lähes varmana seurauksena. Autonomisen asejärjestelmän käyttäjän toimintaa arvioitaessa tulee ottaa huomioon asejärjestelmän ominaispiirteet sekä käyttäjän mahdollisuus vaikuttaa sen toimintaan. Mitä suurempi autonomisuuden aste järjestelmässä on, sitä epätodennäköisempään on rikosvastuun muodostuminen. Kansainvälisen rikosvastuun toteutumisen osalta suurimmat haasteet liittyvät universaalin tuomiovallan puutteeseen, sekä täysin autonomisiin asejärjestelmiin kohdistuvaan vastuukatveeseen. Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta kattaa myös autonomisilla aseilla tehdyt sotarikokset, mutta sen maantieteellinen toimivalta on melko rajattua. Täysin autonomiset asejärjestelmät tekevät kriittiset päätökset itsenäisesti, esimerkiksi tappavan voiman käytöstä. Kun käyttäjä ei voi vaikuttaa asejärjestelmän valitsemaan kohteeseen, ei hänellä ole mahdollisuuksia arvioida toiminnan vaikutuksia, eikä tahallisuusvaatimus voi täyttyä. Kansainvälisen lainsäädännön pitää tulevaisuudessa pystyä vastaamaan myös näihin rikosvastuun toteutumista estäviin haasteisiin.
-
(2024)Den obligationsrättsliga utgångspunkten är att avtalets rättsverkningar är begränsade till avtalsparterna emellan. Denna huvudregel kallas principen om avtalets subjektiva begränsningar. Detta tvåpartsförhållande innebär att en utomstående tredje man inte kan åläggas några förpliktelser genom ett avtal denne inte är part i. I praktiken är tillverkning av varor ordnat så att en tillverkare sköter till exempel planering, design och montering, samtidigt som denna förlitar sig på underleverantörer för komponenter och råvaror. Detta kedjemässiga upplägg kan benämnas avtalskedja. Kännetecknande är att fel och försummelser av tidigare led i avtalskedjan (vanligen en underleverantör) kan få betydande förluster för såväl dennes avtalspart (tillverkaren) som för avtalspartens avtalsparter (köpare eller återförsäljare). Ansvarsbegreppet är begränsat till tvåpartsförhållandet, varpå köparen bör kräva ersättning från tillverkaren, som i sin tur har regressrätt att kräva ersättning från underleverantören för den skada denna orsakat. Avhandlingen berör ansvar utöver tvåpartsförhållandet i avtalskedjor, det vill säga situationer där det av orsak eller annan inte är möjligt att kräva ersättning från den direkta avtalsparten. Sådana orsaker kan vara avtalspartens insolvens eller att denna har avslutat sin verksamhet. Problematikens kärna är att det avtalsrättsligt skadeståndsansvaret endast gäller avtalsparterna emellan. Ett senare led i avtalskedjan utgör en utomstående tredje man, vars enda rättsmedel är det skadeståndsrättsliga deliktansvaret. Deliktansvaret omfattar dock inte avtalsbrott, eftersom avtalsbrott inte är en skada i utomobligatorisk mening. Detta innebär alltså att den skadelidande köparen saknar konkreta rättsmedel att få ersättning ifall dennes avtalspart är insolvent, trots att det tidigare ledet i avtalskedjan som orsakat skadan är känt. Ansvar utöver tvåpartsförhållandet föreligger exempelvis i konsumenträtten och transporträtten, men det saknas ett motsvarande lagstöd i avtalskedjesituationer där samtliga parter är näringsidkare. Det oaktat har HD i ett par fall dock medgett ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet. Avhandlingens syfte är att undersöka hur ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet kan uppstå i avtalskedjor. Särskilt fokus kommer ligga på hur så kallade indemnity-klausuler kan tänkas utgöra skäl för att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet borde uppstå. En indemnity-klausul innebär vanligen att indemnitorn åtar sig att hålla avtalsparten (indemniteen) skadeslös. Klausulen kan omfatta “alla” skador, men även vara begränsad till endast särskilda skador eller upp till ett visst belopp. Metoden som används i denna avhandling är den rättsdogmatiska metoden. Denna är lämplig för den här typen av undersökning, eftersom syftet är att analysera och systematisera gällande rätt utgående från rättskällorna. Knappheten av relevanta inhemska rättskällor föranleder att även utländska rättskällor används såväl som stödjande argument som i komparativt syfte. Den finska lagstiftningen och förarbetena ger väldigt lite vägledning för hur den ifrågavarande obligationsrättsliga problematiken kunde lösas. Således har rättsprinciper och reella argument en betydande ställning, och särskilt fokus kommer i avhandlingen att ligga på de reella argumenten. Undersökningens slutsatser är att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet kan medges på basen av reella argument. De viktigaste argumenten för att ett ansvar ska uppstå är (i) det är av orsak eller annan klart mera ändamålsenligt för borgenärens att kräva ersättning av medkontrahentens medkontrahent, och (ii) borgenären och medkontrahentens medkontrahent har, sett till fallet som helhet och omständigheterna vid avtalets ingående, ett särskilt förhållande som talar för att ett ansvar bör medges. Indemnity-klausulen kan i sig utgöra ett starkt argument för eller ett indicium på att parterna i det enskilda fallet har ett sådant särskilt förhållande som förutsätts för att ett ansvar utöver tvåpartsförhållandet ska uppstå. Likaså kan partsavsikten kan utgöra ett tydligt stöd för närhetsargumentet. Sammanfattningsvis kan det konstateras att det finns goda skäl för att frångå en strikt tillämpning av principen om avtalets subjektiva begränsningar i det enskilda fallet. Det förutsätter dock att omständigheterna, avtalsparternas närhet och avtalens innehåll talar för det, samtidigt som ett hinder för att vända sig till den direkta avtalsparten föreligger.
-
(2024)EU:n uusi kestävyysraportointia koskeva direktiivi (Corporate Sustainability Reporting Directive ”CSRD” (EU)2022/2464) astui voimaan 5.1.2023. Direktiivi tulee merkittävästi muuttamaan eurooppalaista kestävyysraportointia ja vaikutusten on arvioitu vaikuttavan maailmanlaajuisesti. Keskeisimpinä muutoksina direktiivissä on soveltamisalan laajentuminen koskettamaan yhä useampia yrityksiä, kestävyysraportoinnin liittäminen osaksi toimintakertomusta, tietojen julkaiseminen sähköisesti, kestävyystietojen varmentaminen sekä pakolliset kestävyysstandardeissa säädeltävät yksityiskohtaiset tiedonantovaatimukset. Yksi kestävyysraportointidirektiivin tavoitteista on torjua kestävyysraportoinnissa esiintynyttä viherpesua, jota edeltävä eurooppalainen kestävyysraportointia koskeva sääntely, erityisesti muiden kuin taloudellisten tietojen raportointia koskeva direktiivi, ”NFRD” (EU)2014/95/EU), ei onnistunut tekemään riittävällä tavalla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, estääkö uuden kestävyysraportointidirektiivin säädökset viherpesuilmiön, jota esiintyy kestävyysraportoinnissa. Kysymystä tarkastellaan direktiiviin sisältyvän kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen näkökulmasta. Kaksinkertaisen olennaisuuden periaate on keskeinen tekijä kestävyysraportoinnissa julkaistavan tiedon määrittämisessä. Periaatteen merkitys on kuitenkin ollut epämääräinen ja eikä sen soveltamiseen ole tarjottu selkeää ohjeistusta. Uusi kestävyysraportointidirektiivi selkeyttää kaksinkertaisen olennaisuusperiaatteen merkitystä ja uudet direktiiviin perustuvat eurooppalaiset kestävyysraportointistandardit (European Sustainability Reporting Standards, ”ESRS”) asettavat periaatteen soveltamiselle yksityiskohtaisia vaatimuksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään myös mitä vaatimuksia kaksinkertaisen olennaisuuden periaatteen ja siihen liittyvän olennaisuusarvioinnin suorittamiselle asetetaan uudessa kestävyysraportointidirektiivissä. Julkaistavaa tietoa määrittävänä periaatteena, kaksinkertaisella olennaisuudella on katsottu olevan mahdollinen yhteys yritysten mahdollisuuteen harjoittaa viherpesua. Tutkimus osoittaa, että kestävyysraportointidirektiivin mukainen kaksinkertaista olennaisuutta koskeva olennaisuusarviointi on monimutkainen ja haastava prosessi, johon liittyy ainakin jonkin asteista kestävyysselvityksen laatijalle jätettyä harkinnanvaraa olennaisten vaikutusten tunnistamisessa. Tällä olennaisuusarviointiin liittyvällä joustavuudella on myös liityntä viherpesuilmiöön, jonka mahdollisuus riippuu pitkälti siitä, miten viherpesukäsite määritellään.
-
(2024)Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia määräyksiä vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa on ollut. Edunvalvontavaltuutuksesta annetun lain (648/2007) mukaisella edunvalvontavaltuutuksella henkilö voi etukäteen varautua tulevaan toimintakykynsä menetykseen antamalla määräyksiä asioidensa hoidosta. Valtuuttaja voi antaa määräyksiä muun muassa siitä, kenet hän haluaa asioitaan hoitavan, millaisia asioita valtuutettu saa hoitaa ja millä tavalla asioita on hoidettava. Laki asettaa edunvalvontavaltuutusta koskevalle valtakirjalle raamit, mutta lähtökohtaisesti valtuuttaja voi määritellä edunvalvontavaltuutetun oikeudet ja velvollisuudet haluamallaan tavalla, koska edunvalvontavaltuutus perustuu valtuuttajan yksityisoikeudelliseen tahdonilmaisuun. Erityisen kiinnostuksen kohteena tutkielmassa on se, millä tavoin valtakirjoissa on hyödynnetty edunvalvontavaltuutukseen liittyvää potentiaalia varsinkin verrattuna holhoustoimesta annetun lain (442/1999) mukaiseen edunvalvontaan. Osana tutkielmaa tarkastellaan myös valtuuttajaan ja valtuutettuihin liittyviä seikkoja sekä sitä, miltä valtuutuksen antajan läheisten oikeusasema näyttäytyy vahvistettujen edunvalvontavaltuutusten perusteella. Tutkielmassa yhdistetään lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla selvitetään edunvalvontavaltuutusta koskevan oikeusjärjestyksen sisältö. Empiirisen tutkimusmetodin käyttö liittyy siihen, että tutkielmassa analysoidaan pääosin laadullisesti 300 vahvistettua edunvalvontavaltuutusta sekä niihin liittyvät edunvalvontavaltuutettujen vahvistamishakemukset. Tutkimusaineiston analyysissä kävi ilmi, että vahvistetuissa edunvalvontavaltuutuksissa ei aina käytetty hyväksi sitä potentiaalia, joka edunvalvontavaltuutukseen oikeudellisena instituutiona liittyy. Varsinkin valtuutetun edustusvallan määrittelyyn sekä esteettömien varavaltuutettujen nimeämiseen liittyi seikkoja, joihin edunvalvontavaltuutuksella voisi varautua entistä paremmin. Edunvalvontavaltuutuksen yksityisoikeudellisesta luonteesta johtuen sillä voitaisiin edunvalvontaan verrattuna vieläkin joustavammin varmistaa myös valtuuttajan läheisten tiedonsaantioikeudet sekä antaa muita valtuutettua sitovia määräyksiä asioiden hoitamisesta
-
(2024)Merituulivoimatuotannolle nähdään Suomessa valtavasti potentiaalia, ja sen roolia on korostettu erityisesti Euroopan unionin ilmastotavoitteiden saavuttamisessa sekä valtion omavaraisuuden kasvattamisessa. Suomessa merituulivoimahankkeen sääntelykehys riippuu keskeisesti hankkeen sijaintialueesta eli siitä, sijoittuuko tuulivoimapuisto Suomen aluevesille vai talousvyöhykkeelle. Rahoittajien näkökulmasta kumpikin sääntely-ympäristö näyttäytyy kuitenkin vielä pirstaleisena ja vaikeasti ennakoitavana, mikä on omiaan heikentämään halukkuutta investoida suomalaisiin merituulivoimahankkeisiin. Tutkielmassa tarkastellaan merituulivoimahankkeen vakuusjärjestelyä rahoittajien riskienhallinnan näkökulmasta. Koska kyse on usein miljardiluokan investoinneista, hankkeiden rahoitusjärjestelyt toteutetaan riskienjakosyistä lähes poikkeuksetta projektirahoitusmallilla. Rahoitukselle on siten ominaista, että projektista kertyvä kassavirta mahdollistaa projektille myönnetyn lainan takaisinmaksun. Näin ollen kattava vakuusjärjestely on rahoittajille keskeinen riskienhallintakeino, kun tavoitellaan projektin loppuunsaattamista ja tuulivoimapuiston tuottamaa kassavirtaa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, voidaanko merialuetta pantata tehokkaasti ja käyttää siten projektilainan vakuutena. Lisäksi tarkastellaan tälle vaihtoehtoisia vakuuskeinoja sekä arvioidaan, onko panttioikeuden perustaminen merialueeseen ylipäätään tehokkain keino toteuttaa hankkeen vakuusjärjestely. Tämä johdattelee arvioimaan esinevakuuksien roolia riskienhallintakeinona yleisesti sekä pohtimaan tuulivoimahankkeen vakuusjärjestelyä projektirahoituksen tavoitteiden ja lähtökohtien kautta. Tutkielmassa havaitaan, että Suomen aluevesillä merialueen panttaaminen on mahdollista maakaaren (540/1995) mukaisella käyttöoikeuskiinnityksellä, vaikkakin kyseisen vakuuskeinon osalta identifioidaan lain tulkinnanvaraisuus. Talousvyöhykkeen osalta päädytään siihen, ettei merialuetta voida pantata tehokkaasti nykyisen sääntely-ympäristön tunnistamassa menettelyssä. Tutkielmassa arvioidaan vaihtoehtoisina keinoina yrityskiinnitystä ja osakekantapanttia, joista osakekantapantin havaitaan tarjoavan varteenotettava keino rahoittajille projektin kontrollointiin ja tarvittaessa haltuunottoon. Muihin Pohjoismaihin kohdistuva idealähtöinen tarkastelu johdattelee pohtimaan kiinteistörekisterin laajentamista sekä talousvyöhykkeen hyödyntämis- ja rakentamisoikeuksien vakuuskäyttöä, joista jälkimmäinen esitetään lainsäätäjälle potentiaalisena muutosehdotuksena. Tutkielmassa päädytään johtopäätöksenä siihen, että vakuusjärjestelyssä painoarvoa tulisi antaa mahdollisimman kattavan ja kokonaisvaltaisen keinon valinnalle – tämä mahdollistaisi merituulivoimahankkeiden toteuttamisen Suomessa rahoitus- ja vakuusoikeudellisesti kannattavalla tavalla.